Talouden ylivalta kaventaa kansanvaltaa

Kuihtuuko demokratian
sisältö monarkian tavoin?

(Kansan Uutisten Viikkolehti elokuu 2001)

1900-luvun lopun suuri muutos oli demokratian kaventuminen, väittää tutkija Teivo Teivainen. Ekonomistinen politiikka syrjäytti yhä uusia asioita demokraattisen kontrollin ulkopuolelle. Jos kehitys jatkuu, demokratialle uhkaa käydä kuin useimmille monarkioille. Kulissit jäävät, sisältö kuihtuu.

KAI HIRVASNORO

Miksi poliittinen osallistuminen ei enää kiinnosta kansalaisia? Voisiko syynä olla se, että kansanedustuslaitosten päätösvalta on viimeksi kuluneen kymmenen vuoden ajan kaventunut olennaisesti?

Voisi, vastaa tutkija Teivo Teivainen Helsingin yliopiston Renvall-instituutista. Tämä koskee varsinkin talouspolitiikkaa. Se on noussut kaiken muun edelle ja taloutta käsitellään politiikassa ikään kuin sitä koskevat päätökset olisivat neutraaleja, asiantuntijavetoisia ja oikeastaan politiikkaan kuulumattomia asioita. Talouspolitiikka on loitontunut demokraattisesta kontrollista.

Useimmissa kuningaskunnissa monarkian sisältö on kuihtunut ja muuttunut muodolliseksi. Teivo Teivainen varoittaa heinäkuussa ilmestyneessä kirjassaan Enter Economism, Exit Politics (Zed Books), että demokratialle uhkaa käydä samalla tavalla. Demokratiankin sisältö kuihtuu.

Lontoossa ja New Yorkissa ilmestynyt Enter Economism, Exit Politics sai Yhdysvaltain sosiologiyhdistyksen palkinnon parhaana maailmanjärjestelmää käsittelevänä väitöskirjana kolmeen vuoteen.

Perun tie on
meidänkin tiemme

Helsingin yliopiston Renvall-instituutin tutkija Teivo Teivainen on asunut pitkiä ajanjaksoja Latinalaisessa Amerikassa. Kirjansa esimerkkinä hän käyttää Perua, josta on aiemmin kirjoittanut muitakin kirjoja. Kirja ei kuitenkaan pysähdy Suomesta katsoen etäiseen Peruun, vaan sen kautta Teivainen tarkastelee globaalin kapitalismin kehitystä maapallolla yleisesti. Tällöin huomaamme, ettei Peru niin kaukana olekaan.

- Kirjassa pohditaan Perun kautta vallan käyttöä nykymaailmassa. Eli sitä, miten yhä enemmän poliittisesti keskeisiä teemoja muutetaan talouden piiriin kuuluviksi ja sitä kautta suljetaan niitä demokraattisen päätöksenteon ulkopuolelle, Suomessa viime viikonvaihteessa muutaman päivän pistäytynyt Teivo Teivainen sanoo.

Kotimaahan hän saapui viikko sitten Maailman Sosiaalifoorumin kansainvälisen neuvoston kokouksesta Thaimaasta ja nyt hän on jo vaimonsa kotimaassa Perussa.

Talouden logiikka
julkishallintoon

Puhe on nyt Perusta, kun Teivo Teivainen sanoo, että talouteen kuuluviksi määriteltyjen asioiden kasvu tapahtui 1980- ja 1990 -lukujen vaihteessa. Sen lisäksi julkishallinnon piirissä olevien asioiden ala kapeni myös valtion omaisuutta myymällä.

- Julkishallinnon sisälle muodollisesti kuuluvien instituutioiden sisälle tuli talouden toimintalogiikka siinä mielessä, että ministeriöiden väliset voimasuhteet muuttuivat. Talousministeriön ja keskuspankin valta kasvoi. Samalla näitä on siirretty pois parlamentaarisesta valvonnasta aikaisempaa enemmän.

- Perussa nousi myös voimakkaasti puhetapa, jossa valtio on liikeyritys ja presidentti sen toimitusjohtaja. Tehokkuudella perusteltiin sitä, ettei saa olla liikaa parlamentaarista ja avoimeen kansalaiskeskusteluun perustuvaa valvontaa. Muuten näistä elimistä tulee vähemmän tehokkaita, hitaita ja jähmeitä, Teivo Teivainen kertoo.

Luottokelpoisuus
tärkeintä politiikkaa?

Analyysi koski siis Perua, mutta suurin osa siitä voisi koskea yhtä hyvin Suomea. Aiemmassa kirjassaan Fujimorin Peru (Like 1999) Teivainen puhuikin Suomen peruanisoitumisesta. 1990-luvun alusta lähtien Suomen talouspoliittisia valintoja on perusteltu kansainvälistä luottokelpoisuutta mittaavien laitosten merkityksellä ja poliittisessa puheessa ulkomaanvelasta on tullut keskeinen argumentti.

Teivainen muistuttaa, ettei tässä ole Latinalaisen Amerikan näkökulmasta mitään uutta. Velkakriisit ovat olleet eteläisen Amerikan maissa säännöllisiä vieraita, samoin kansainvälisten rahoituslaitosten valta niissä. Noin 50 vuoden välein osa Latinalaisen Amerikan maista on ajautunut ulkomaanvelan maksuvaikeuksiin ja kieltäytynyt velanmaksuista. Sen jälkeen ne ovat saaneet ulkopuolisilta neuvonantajilta kehotuksia noudattaa talouspolitiikkaa, jota nykyään kutsutaan uusliberaaliksi.

Vielä 1920-30 -luvulla velalliset maat sanoivat, etteivät ne tee sitä, eivät pysty maksamaan ja alkoivat noudattaa valtiokeskeistä elvytyspolitiikka. 1980-luvulla tämä ei enää ollut mahdollista. Vuonna 1982 Meksikon talousministeri ilmoitti, ettei maa pysty maksamaan velkojaan. Tuolloin Latinalaisen Amerikan velkakriisi nousi poliittiseksi kysymykseksi. Teivainen muistuttaa, että 50 vuotta aikaisemmin velkakriisistä puuttui organisaatio, joka pystyy rankaisemaan maksusta kieltäytyviä maita ja palkitsemaan sopeutuvia. Mutta vuonna 1944 Bretton Woodsissa perustetut velkojien toimintaa koordinoivat Kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki otettiin1980-luvun velkakriisissä käyttöön. Niiden avulla hankalia maita pystyttiin rankaisemaan ja kuuliaisia palkisemaan.

Kuka päättää
todella?

Valuuttarahaston, Maailmanpankin ja kansainvälisten luokituslaitosten verkossa myös Suomi on runsaan kymmenen vuoden ajan sopeuttanut politiikkaansa. Se on merkinnyt täällä ja muualla sitä, että politiikan alue väistyy koko ajan talouden tieltä.

- Kaikki tietävät, että Ruotsia, Espanjaa tai Englantia kutsutaan monarkioiksi, vaikka monarkin valta on hyvin symbolista, Teivainen havainnollistaa.

- Mikäli demokratian kaventuminen jatkuu samalla tavalla Suomen tai Perun kaltaisissa maissa, olemme kulkemassa kohti tilannetta, jossa demokratian ala on kapea ja todelliset päätökset tehdään talouden sisällä. Jos kehitys jatkuu ja Suomen ja Perun kaltaisia maita kutsutaan silti edelleen demokratioiksi, niin se kertoo vallan käytöstä yhtä paljon kuin se, että kutsumme Ruotsia monarkiaksi, Teivo Teivainen lataa.

Viinanen kertoi
uuden opin

Teivo Teivainen pitää taloudellisen päätöksenteon eristämistä demokraattisesta valvonnasta yhtenä 1900-luvun lopun merkittävimmistä yhteiskunnallisista ilmiöistä maailmassa. Suomessa tämä manifestoitiin hänen mielestään vuonna 1991, kun taloustieteilijä Juhana Vartiainen Palkansaajien tutkimuslaitoksesta ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen keskustelivat televisiossa. Puhe oli siitä, oliko Suomella taloustieteen oppien perusteella valittavana tuolloin vain yksi ainoa vaihtoehto vai myös jokin toinen. Tuossa keskustelussa Viinanen sanoi, että viime kädessä ratkaisut määräävät kuitenkin Suomen luottokelpoisuutta mittaavat instituutiot.

Parlamentti
noidankehässä

Suomessa 1990-luvun eduskunta- ja kunnallisvaaleissa koettiin poikkeuksellisen alhaisia äänestysprosentteja. Tätä on ihmetelty, päivitelty ja tutkittu. Teivo Teivaisen mielestä kehitys liittyy ainakin osittain siihen, että politiikan ala on kaventunut niin, että monista keskeisistä asioista päätetään muualla kuin eduskunnassa.

- Tässä on noidankehä, jossa kansanedustajat näyttävät siltä, etteivät saa oikein mitään aikaan. Osittain tämä johtuu siitä, ettei heillä ole valtaa tai valta on hyvin rajallista. Syntyy kuva, että siellä ne vaan puhuvat eivätkä saa mitään aikaan ja tämä johtaa politiikkaan kyllästymiseen, arvioi Teivainen.

Tarkoittaako tutkija sitä, että mitä enemmän demokratialta katoaa mahdollisuuksia, sitä vähemmän on mahdollista luoda mekanismeja, jotka estävät tätä kehitystä? Onko valta siirtynyt peruuttamattomasti demokraattisilta elimiltä pääomalle?

Ei välttämättä. Teivo Teivainen uskoo, että toisinkin voi käydä, jos ihmiset alkavat yhä enemmän havaita, että eduskunta käyttää oikeastaan hyvin pienellä alueella valtaa ja että valta on instituutioissa, jotka väittävät olevansa neutraaleja ja epäpoliittisia. Eivätkä sitä kuitenkaan ole.

- Ovat ne sitten talousministeriöitä tai Valuuttarahasto tai Maailman kauppajärjestö, ne ovat tähän asti aika hyvin onnistuneet siinä suuressa ideologisessa huijauksessaan, että ne ovat väittäneet olevansa vain taloudellisia ja teknisiä eikä poliittisia instituutioita ja siksi on perusteltua, ettei niitä aseteta minkäänlaiseen demokraattiseen valvontaan.

- Jossain mielessä näen niin, että Seattle ja viime aikojen kansalaisliikehdinnät isojen kansainvälisten talousinstituutioiden kokousten yhteydessä ovat olleet merkki siitä, ettei tämä suuri ideologinen huijaus mene enää yhtä hyvin läpi kuin aikaisemmin. Kun riittävästi viedään valtaa pois demokraattisilta elimiltä, niin ihmiset alkavat huomata, että -jumalauta - se on jossain muualla.

- Mahdollisuus demokratian syventämisen näkökulmasta on siinä, että ihmiset alkavat pohtia, miten näitä kansainvälisiä instituutioita saisi demokratisoitua ja vietyä demokratian ihanteita sinne, missä valtaa todella käytetään. Nyt ollaan mahdollisesti merkittävässä vaiheessa siinä kysymyksessä, sanoo Teivainen sittenkin optimistisesti.

Olipa kerran Neuvostoliitto, viimeinen osa

Pekka Sutelan haastattelu:
Mikä kaatoi karhun?

(Kansan Uutisten Viikkolehti joulukuu 2001)

Jos Mihail Gorbatshovin johtama hallinto olisi pystynyt tekemään järkeviä talousuudistuksia, Neuvostoliitto saattaisi olla edelleen olemassa. Pekka Sutela pitää Neuvostoliiton hajoamisessa ratkaisevana juuri Gorbatshovin epäonnistunutta politiikkaa. Sutelasta lopputulos oli kuitenkin hyvä.

KAI HIRVASNORO

Ensi tiistaina, ensimmäisenä joulupäivänä siitä on kymmenen vuotta. 25. joulukuuta 1991 Neuvostoliiton presidentti Mihail Gorbatshov piti televisiopuheen ja ilmoitti eroavansa. Neuvostoliiton lippu laskettiin viimeisen kerran alas Kremlissä ja sen tilalle nostettiin Venäjän valko-sini-punainen trikolori.

Neuvostoliiton loppu oli dramaattisen syksyn jälkeen koruton. Niin nopeasti tapahtumat sinä vuonna etenivät, että Suomen parhaana Neuvostoliiton asiantuntijana pidetty Suomen Pankin Pekka Sutela muistelee sanoneensa vielä kesäkuussa 1991 suorassa tv-lähetyksessä, että jossain muodossa Neuvostoliitto tulee aina säilymään.

Mutta sitten tuli 19. elokuuta. Gorbatshovin oli määrä seuraavana iltana allekirjoittaa liittosopimus, joka lisäisi neuvostotasavaltojen autonomiaa. Kovan linjan miehille tämä oli viimeinen pisara. 19. päivän aamuna tankit vyöryivät Moskovan avainpaikoille, hätätilalait astuivat voimaan ja useita sanomalehtiä suljettiin. Edellisenä päivänä kaappaajat olivat tavanneet Jaltalla lomailevan Gorbatshovin ja vaatineet häntä julistamaan Neuvostoliittoon hätätilan. Gorbatshov kieltäytyi ja hänet asetettiin arestiin. Julkisuuteen kerrottiin Gorbatshovin sairastuneen.

Valta vaihtui
tankin päältä

Koitti ehkä ratkaisevin hetki Neuvostoliiton luhistumisen kannalta. Boris Jeltsin nousi tankin päälle Venäjän parlamenttitalon edustalla ja ryhtyi organisoimaan vastarintaa. Tuhannet mielenosoittajat asettuivat Jeltsinin taakse puolustamaan parlamenttia. Henkisesti valta vaihtui jo silloin. Jeltsin oli astunut valtakunnan johtoon.

Kaappaus kuivui kokoon 21. elokuuta. Mihail Gorbatshov palasi lyötynäMoskovaan seuraavana päivänä. Jeltsin määräsi Neuvostoliiton Kommunistisen Puolueen lopettamaan toimintansa Venäjän alueella. Venäjän lippu nostettiin Neuvostoliiton lipun rinnalle Kremlissä.

Sen jälkeen imperiumin hajoaminen kävi nopeasti. Baltian maat erosivat Neuvostoliitosta syyskuussa ja perässä seurasivat ensimmäisten joukossa Ukraina, Armenia, Georgia ja Moldova. Lopullinen kuolinisku koitti 8. joulukuuta. Gorbatshovilta katosi valtio alta, kun Ukraina, Venäjä ja Valko-Venäjä ilmoittivat perustaneensa Neuvostoliiton juridiseksi seuraajaksi slaavilaisten tasavaltojen kolmiliiton.

Pekka Sutelakin oli aiemmin kesäkuussa perustanut Neuvostoliiton säilymistä koskevan arvionsa siihen, että Valko-Venäjä ja Ukraina jäävät Venäjän yhteyteen, joten ei ennustus nyt täysin metsään mennyt. Liitto vain muutti nimeään ja olemustaan.

Ukrainan lähtö
ratkaiseva isku?

Suomen Pankin Siirtymätalouksien tutkimuslaitosta johtavan Pekka Sutelan mukaan suurin piirtein kaikki tutkijat ovat sitä mieltä, että Baltian maita ei Neuvostoliiton yhteydessä olisi pitänyt enää mikään, vaikka Neuvostoliiton kehitys muuten olisi kulkenut toisenlaisia latuja 1990-luvun alussa. Näin siitäkin huolimatta, että Gorbatshov syytti alkuvuodesta 1991 Baltian maita koko Neuvostoliiton hajottamisesta eikä Jeltsininkään kanta Baltian maiden itsenäistymiseen ollut selvä.

Jeltsinin joukoissa Neuvostoliittoa ei haluttu pitää koossa niinkään ideologisista syistä, vaan siksi, että hajoamisen pelättiin synnyttävän kriisejä, rajakiistoja ja taloudellisia kustannuksia. Yksi Neuvostoliiton hajoamista tutkinut koulukunta pitää ratkaisevana juuri Baltian maiden itsenäistymistä, joka heijastui vipuefektinä muualle, PekkaSutela kertoo.

- Toinen koulukunta katsoo, että kysymys oli Ukrainasta. Neuvostoliitto olisi voinut jatkaa ilman Baltian maita, koska ne olivat niin pieniä ja erilaisia maita jo historiallisestikin. Mutta ilman Ukrainaa Neuvostoliiton jatkaminen oli mahdotonta. Tämän selityksen perusteella viimeinen niitti oli Ukrainan kansanäänestys Neuvostoliitosta irtautumisesta marraskuussa 1991.

Vai sittenkin
valtataistelu?

Asiaa Venäjän kehityksen kautta tarkasteltuna ratkaisevaa oli Boris Jeltsinin ja Mihail Gorbatshovin valtataistelu.

- Aika paljon ollaan sitä mieltä, että se oli nimenomaan valtataistelua, joka johti siihen, että Venäjällä nousi voimakas itsenäisyysajattelu. Se heijastui myös Ukrainaan, Sutela sanoo.

Tässä mielessä bensaa Neuvostoliiton hajoamisen liekkeihin Boris Jeltsin heitti jo kesällä 1991 kehottaessaan Venäjän alueita ottamaan mahdollisimman paljon valtaa itselleen.

- Kun keskusvaltiolta eli Gorbatshovilta haluttiin valtaa pois, niin luonteva tapa hänen vastustamisessaan oli nostaa muita tasavaltoja ja alueita keskusvaltaa vastaan. Valtakunnassa käytiin vähän aikaa lakien sotaa eli kiistaa siitä, ovatko Venäjän alueella voimassa sen omat vai Neuvostoliiton lait.

- Oli myös budjettisota siitä, kummalle yritykset maksavat veroa, Venäjälle vai Neuvostoliitolle. Yritykset olivat tietysti fiksuja eivätkä maksaneet kummallekaan.

Pekka Sutelan mukaan tutkijat ovat joka tapauksessa aika vahvasti sitä mieltä, ettei Neuvostoliiton hajoaminen ollut mitenkään väistämätön tapahtuma, vaan paremmalla politiikalla se olisi voitu estää.

Gorbatshov
epäonnistui

Pekka Sutela itse painottaa sitä, että Neuvostoliiton ajautuminen kriisiin 1980-luvun lopulla johtui pitkälle Mihail Gorbatshovin hallinnon epäonnistuneesta politiikasta.

- Politiikka oli päättämätöntä ja tietämätöntä siitä, mitä he oikeasti halusivat. Heillä oli paljon jaloja ajatuksia, mutta ei paljoakaan tietoa niiden käytännön vaikutuksista. Tämä näkyi hyvin talousuudistuksissa.

- Toinen syy on minusta se tapa, jolla Gorbatshovin ja Jeltsinin välistä valtataistelua käytiin. Totta kai Jeltsinin puoli oli siinä se aggressiivinen osapuoli, joka keksi konnankoukkuja. Gorbatshov yritti puolustaa olemassa olevaa asetelmaa.

Sutela luonnehtii selityksiään Venäjä-keskeisiksi. Venäjä oli aktiivinen toimija Neuvostoliiton lakkauttamisessa.

Oliko Neuvostoliitto vuonna 1991 sellaisessa tilassa, että sen hajoaminen oli väistämätöntä?

- Ei siinä ollut mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hajoamisen välttämättömäksi juuri kymmenen vuotta sitten. Minä katson ennen kaikkea tätä talouspuolta, ja jos olisi tehty järkeviä talousuudistuksia, niin olisi pystytty jatkamaan ainakin monta vuotta eteenpäin. Sitä en tiedä, olisiko Neuvostoliitto vielä pystyssä, Pekka Sutela vastaa.

Gorbatshovin epäonnistumista hän ei kuitenkaan sure, vaikka se miehen itsensä kannalta oli traaginen tapahtuma.

- Talouden romahduksen olisi voinut välttää. Mutta lopputuloshan oli hyvä, Neuvostoliitto tuhoutui. Ei sitä kauhean moni kaipaa takaisin.

USA ottaa
turhaan kunniaa

Amerikkalaiset kylmän sodan poliitikot ovat ottaneet itselleen kunniaa Neuvostoliiton hajoamisesta. Perusteluna on se, että Neuvostoliitto ajettiin etenkin Ronald Reaganin Tähtien sota -ohjelman kautta tietoisesti sellaiseen varustelukierteeseen, jota maan talous ei kestänyt. Tähän Pekka Sutela ei usko. Gorbatshov vakuutti Reaganille Neuvostoliiton pystyvän läpäisemään minkä tahansa ohjuspuolustusjärjestelmän uusilla ohjuksillaan.

- En usko yhden ohjustyypin rakentamisen maksaneen niin hirveästi, että koko puuha olisi siihen kaatunut.

- Tietysti Neuvostoliitossa käytettiin liian paljon ja liian hyviä resursseja sotavarusteluun, mutta se on kuitenkin vähän toinen asia.

Gorbatshovin
tragedia

Mikä on yhden ihmisen merkitys historian kulussa? KU:n viimeinen Moskovan kirjeenvaihtaja Kalle Kniivilä pohti Neuvostoliiton loppua lehdessä 20. joulukuuta 1991. Hän kysyi, olisiko maailma toisenlainen, jos NKP:n pääsihteeriksi olisikin valittu maaliskuussa 1985 Gorbatshovin sijasta hänen kilpailijansa Grigori Romanov.

- Se on hyvä kysymys, emmekä tiedä vastausta vieläkään, Pekka Sutela sanoo.

Hänen mielestään voi sanoa niin, että Gorbatshov ja Jeltsin tuhosivat yhdessä Neuvostoliiton, vaikka kumpikaan ei siihen välttämättä pyrkinyt.

- Jeltsin ehkä pyrki siihen ihan viime vaiheessa, mutta en ole siitäkään aivan varma. Gorbatshov ei taatusti pyrkinyt siihen. Hänen suurin aikaansaannoksensa on tietysti se, mitä hän ei tarkoittanut. Siinä mielessä hän on traaginen hahmo, vaikka tämä tarkoittamaton olikin sitten hyvä asia.

Mihail Gorbatshov teki parhaansa maan uudistamiseksi sosialismin puitteissa. Monien arvioitsijoiden mielestä tämä oli mahdoton tehtävä. Pekka Sutela katsoo, että Gorbatshovin ajamat yritysten itsenäisyyden lisäämiseen tähtäävät lait kaivoivat suoraan maata sosialismin ja Neuvostoliiton jalkojen alta tilanteessa, jossa markkinoita ei ollut olemassa. Näin hän uudistaessaan Neuvostoliittoa tuhosi sitä.

Mutta milloin Pekka Sutelalle valkeni, että Neuvostoliiton päivät ovat luetut?

- Kyllä se oli siinä elokuun kapinaviikon alussa, kun oli selvää, ettei siitä mitään tule.

Sutela pitää epäonnistunutta elokuun kaappausta ratkaisevana käänteenä, josta eteenpäin oli vain yksi tie: Neuvostoliiton hajoaminen.

- Silloin oli selvää, että tätä ei voi kukaan tukea. Armeijan avulla se olisi saattanut kestää jonkin aikaa, mutta eihän tavallinen kansa sellaista puuhastelua ja niitä ukkoja olisi koskaan suostunut tukemaan. Se vaihtoehto loppui siihen.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 8

KGB hajotti ja hallitsi
Afganistanissa

(Kansan Uutisten Viikkolehti vuonna 2002)

Neuvostojoukkojen sota Afganistanissa alkoi onnistuneesti vuonna 1979. Rahalla ja kouluttamillaan valekapinallisilla neuvostoliittolaiset onnistuivat aluksi kylvämään sekasortoa kapinallisten riveissä.

KAI HIRVASNORO

KGB:n entinen arkistotyöntekijä Vasili Mitrohin salakuljetti vuonna 1992 Britanniaan noin 300 000 dokumenttia salaisen poliisin toiminnasta 1950-luvulta 1980-luvun puoliväliin. Vuonna 1999 Britanniassa ilmestyi Mitrohinin ja Cambridgen yliopiston historian professorin Christopher Andrewn yhteinen teos The Mitrokhin Archive, lähes 1 000-sivuinen järkäle, joka paljastaa KGB:n toimia Yhdysvalloissa ja Euroopassa. Mitrohin menetti uskonsa kommunismiin Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen. Vuonna 1977 hän alkoi salakuljettaa KGB:n ulkomaanosaston dokumentteja muutama kerrallaan kotiinsa ja vei lopulta koko massiivisen arkistonsa mukanaan loikatessaan Britanniaan.

The Mitrokhin Archiven jälkeen Vasili Mitrohin on valmistellut uutta kirjasarjaa In The Footsteps of the Filth (Saastan jalanjäljillä), jonka kirjoittamisen hän aloitti salaa jo Neuvostoliitossa ennen loikkaamistaan. Ensimmäiset maistiaiset uudesta kirjasta julkaistiin Washingtonissa majaansa pitävän Kylmän sodan tutkimuslaitoksen verkkosivuilla (http://cwihp.si.edu/). The KGB in Afganistan on 178-sivuinen kertomus Neuvostoliiton ja etenkin KGB:n roolista Afganistanin miehityksessä1979 ja sen jälkeisessä sisällissodassa.

Vasili Mitrohin jäi KGB:stä eläkkeelle vuonna 1984, joten hänen materiaalinsa kattaa vain sodan ensimmäiset vuodet.

KGB harhautti
Kremlin johtoa

Kylmän sodan tutkimuslaitoksen asiantuntijoiden mukaan KGB:n rooli miehityksen moottorina ei sinänsä ole mikään uusi tieto. KGB:n tuolloinen päällikkö Juri Andropov oli päätekijä siinä, että Kremlin johto vakuuttui sotilaallisen väliintulon välttämättömyydestä. Päätöstä helpottivat KGB:n Afganistanissa toimineiden virkailijoiden virheelliset raportit siitä, että islamilaisessa maassa neuvostomielisyys oli kasvussa. KGB oli myös päävastuussa siitä, että Babrak Karmal nostettiin vallankaappauksessa Afganistanin johtoon ja hänen edeltäjänsä Hafizullah Amin teloitettiin. Se olikin Neuvostoliiton ainoa konkreettinen suunnitelma, kun miehityksestä päätettiin.

Vasili Mitrohinin arkistot paljastavat aiemmin tuntemattomia yksityiskohtia miehityksen valmistelusta, sen kulusta ja 1980-luvulla alkaneesta sodasta muslimikapinallisia vastaan. Viimeksi mainittu alkoi Neuvostoliiton kannalta suorastaan loisteliaasti. KGB pystyi usuttamaan kilpailevia sissijohtajia toisiaan vastaan käyttämällä hyväksi havaittua hajota ja hallitse -taktiikkaa. Osa sissijohtajista vaihtoi puolta saatuaan lahjuksina rahaa, aseita ja jopa lomamatkojaNeuvostoliittoon.

Valesissejä ja
riidan kylvöä

Lisäksi KGB:n kouluttamat valekapinalliset saivat aikaan epäjärjestystä sodan alkuvaiheissa. Neuvostoliittoa kannattaneet afganistanilaiset esiintyivät CIA:n tukemina sisseinä ja mujaheddiineinä, ja onnistuivat useissa tapauksissa usuttamaan oikeat sissit hyökkäämään toisiaan vastaan käyttämällä hyväkseen eri etnisten ryhmien ja heimojen välistä epäluottamusta.

KGB esimerkiksi levitti pakolaisleireille islamilaisen vallankumousliikkeen johtajan Muhammed Nabin nimissä pashtunkielisiä lentolehtisiä, joissa vastustettiin sissijohtaja Gulbeddin Hekmatyaria. Samaan aikaan Nabin päämajaan saapui nimetön kirje, jossa väitettiin tämän olevan Hekmatyarin tappolistalla.

KGB painottikin erityisesti näiden "väärän lipun alla" toimineiden taistelijoiden merkitystä taistelussa sissejä vastaan. Miten hyvin todella onnistuivat, sitä ei tiedetä, koska Mitrohinin kokoamat arkistotiedot loppuvat vuoteen 1984. Jotain voi kuitenkin päätellä siitä, että eri ryhmät kävivät Neuvostoliiton vetäytymisen jälkeen keskenään lähes 10-vuotisen sisällissodan. Lokakuussa 1982 toiminnassa oli 84 tällaista KGB:n kouluttamaa valekapinallisten joukkiota. Niiden raportoitiin murskanneen saman vuoden aikana 200 hallitusta vastustavaa ryhmittymää.

Tätä kautta Mitrohinin uutuusteos taustoittaa myös Afganistanin nykyisiä tapahtumia. Ei ole kovin kauaa siitä, kun Afganistanin väliaikaisen hallituksen ministeri salamurhattiin Kabulin lentokentällä epämääräisissä olosuhteissa. Lisäksi kilpailevien asemiesten joukot ovat ottaneet yhteen eri puolilla maata sen jälkeen, kun talebanien hallinto oli kukistettu. Voi kysyä, kantaako KGB:n 20 vuotta sitten kylvämä viha ja epäluulo hedelmää edelleenkin, vaikka yhteenottojen taustalla on tietysti pääasiassa taistelu vallasta tämän päivän Afganistanissa.

"Länsimielinen"
Hafizullah Amin

Joulukuun 1979 miehityksen taustalta löytyy Kremlin syvä epäluulo Afganistanin johtoon omalla kaappauksellaan syksyllä noussutta Hafizullah Aminia kohtaan. KGB:n sopivasti väritetyt raportit vielä ruokkivat kuvaa epäluotettavasta Aminista ja antoi hän itsekin sille aihetta määräämällä Afganistanin tiedotusvälineet hillitsemään kiihkoaan imperialismia ja Pakistania kohtaan.

Samaan aikaan hän pyrki lämmittämään suhteita Yhdysvaltoihin ja muihin länsimaihin. Toisaalta tapaamisissaan Neuvostoliiton johtajien kanssa Amin yritti luoda avoimuuden ilmapiiriä. Amin ilmoitti olevansa valmis noudattamaan kaikkia Neuvostoliiton ehdotuksia. KGB raportoi Kremliin, että Afganistanissa oli nousemassa neuvostovastaisuus ja lisääntymässä amerikkalaisten läsnäolo.

Hafizullah Amin aikoi heikentää puolueen vaikutusta Afganistanin politiikassa ja nostaa tärkeisiin virkoihin omia sukulaisiaan. Aminin kerrottiin sanoneen, että "totta kai kannatan kollektiivisen johtajuuden ja puolueen periaatteita, mutta Afganistanin kuninkaat johtivat maata vuosisatoja ilman puoluetta. Ehkä minäkin pystyisin johtamaan maata itse ja luotettujeni tuella." KGB päätteli tästä, että Amin oli joko tahtoen tai tahtomattaan tuhoamassa vallankumouksen ja avaamassa tietä imperialismille.

Neuvostoliittoon raportoitiin Aminin edustajan tavanneen syyskuussa salaa muslimijohtajia ja luvanneen heille, että neuvostojoukot ja neuvostoliittolaiset asiantuntijat poistuvat maasta, maan kirkkaanpunainen lippu palautetaan islamilaisen vihreäksi ja kapinalliset vapautetaan vankiloista.

Neuvostojohto
vastasi fraaseilla

Neuvostoliitossa miehitykseen ryhdyttiin varautumaan lokakuussa 1979. Joukolle upseereita kerrottiin, ettei Afganistanin kehitystä voida enää hyväksyä ja jokaisen tulee varautua suoraan puuttumiseen maan asioihin. 25. lokakuuta KGB:n ulkomaanosaston upseeri A. V. Petrov lennätettiin Prahaan tapaamaan maanpaossa elävää Kansandemokraattisen puolueen sihteeriä Babrak Karmalia, joka oli jo aiemmin patistanut NKP:n keskuskomitean ulkomaanosastoa puuttumaan tapahtumiin.

Marraskuussa Afganistanin tulevia johtajia lennätettiin Moskovaan eri puolilta Itä-Eurooppaa suunnittelemaan vallan vaihtoa. Maanpakoon heidät oli ajanut puolueessa jo 1960-luvulla muotoutunut kahtiajako. NKP:n keskuskomitean tiukassa valvonnassa syntyi ohjelma, jonka pääkohtien mukaan Amin raivataan tieltä mahdollisimman pian, Kansandemokraattisen puolueen yhtenäisyyttä lujitetaan, ystävyyttä Neuvostoliiton kanssa tähdennetään ja taistelua imperialismia vastaan tehostetaan. KGB:n päämaja Afganistanissa sai samaan aikaan valmiiksi suunnitelmat nopeasta sotilasoperaatiosta pääkaupungissa Kabulissa, johon sisältyi Aminin ja muiden "vaarallisimpien ihmisten fyysinen eliminointi."

Sotilaita ja KGB:n jäseniä alettiin siirtää Kabuliin marras-joulukuussa 1979. Operaatio Agat käynnistyi.

Omia kuoli
ensimmäisenä

Kabulissa ei voitu olla havaitsematta, että jotain oli tekeillä. Hafizullah Amin toisti useaan kertaan Neuvostoliiton lähettiläälle haluavansa matkustaa Moskovaan tapaamaan Leonid Brezhneviä, mutta turhaan. Epäluuloistaan huolimatta Amin ei ilmeisesti tajunnut, mitä oli tekeillä, sillä johtaessaan politbyroon kokousta 25. joulukuuta hän puhui puolueen kenttätyöstä ja kevätkampanjan käynnistämisestä.

Neuvostoliitto aloitti Afganistanin miehityksen seuraavana yönä. Miehityksen ensimmäisiä uhreja olivat 37 sotilasta ja 4 miehistön jäsentä armeijan kuljetuskoneen törmätessä vuoreen samana yönä.

Miehitys tuomittiin jyrkin sanoin englanninkielisen Kabul Timesin iltapainoksessa 26. joulukuuta. KGB raportoi Moskovaan, ettei sensuurin alaisena toimiva afganistanilaislehdistö voisi kirjoittaa tällaisia ilman Aminin määräystä ja että tarkoituksena oli kääntää kansa Neuvostoliittoa vastaan.

27. joulukuuta KGB käynnisti hyökkäyksen presidentinpalatsiin. 700 Afganistanin armeijan pukuihin pukeutunutta erikoisjoukkojen sotilasta pudotettiin Kabuliin. Sata heistä kuoli, mutta seuraavana aamupäivänä vastarinta oli murskattu ja Amin tapettu. Hallituksen ja vallankumousneuvoston jäsenet pidätettiin, samoin suurin osa Aminin sukulaisista.

KGB:n NKP:n keskuskomitelle myöhemmin laatiman virallisen selonteon mukaan työläiset ja intelligentsia sekä pääosat Afganistanin armeijasta ja valtionhallinnosta tukivat laajalti suoritettua vallan vaihtoa. Maailmalle kerrottiin neuvostoarmeijan olevan vain vakauttamassa tilannetta Afganistanissa ja toimivan samojen sääntöjen alaisina kuin YK:n rauhanturvaajat. Virallisen selityksen mukaan Amin oli henkilökohtaisesti jättänyt avunpyynnön Neuvostoliiton suurlähettiläälle, koska USA:n, Kiinan ja Pakistanin tukemat vastavallankumoukselliset aikoivat nostaa maan johtoon oman nukkehallituksensa.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 7

Juri Andropovin vähemmän
loistelias aikakausi KGB:ssä

Neuvostoliiton salaisen poliisin päällikkö Juri Andropov suunnitteli itävaltalaisten juomaveden pilaamista huomion kääntämiseksi pois Prahan keväästä 1968.

KAI HIRVASNORO

Vuonna 1967 KGB:n johtajaksi noussut Juri Andropov halusi olla toiminnan mies. Seuraavana vuonna Prahan kevään haukkoihin kuulunut Andropov ilmoitti KGB:n johtoon tullessaan haluavansa nostaa salaisen poliisin erikoisoperaatioiden merkitystä Neuvostoliiton ulkopolitiikassa. Andropov vaati offensiivisempaa otetta vihollisia vastaan erityisesti KGB:n ulkomaantiedusteluosasto FCD:ltä. Uudelleen organisoidun ulkomaantiedustelun päätehtäviksi asetettiin poliittiset erikoisoperaatiot ja sabotaasi. Tuhotöille kehitettiin uudet koodinimet. Sabotaasioperaatio oli lilja, pommia kutsuttiin kukkavihoksi, sytytintä pikkukukaksi, räjähdysaine oli loiste ja sabotööri puutarhuri.

Andropovin kauden erikoisoperaatiot saivat lentävän lähdön, kun sotilasjuntta kaappasi vallan Kreikassa keväällä 1967. Kreikan kommunistisen puolueen jouduttua maan alle KGB neuvoi NKP:n keskuskomiteaa etsimään kontaktin maanalaiseen puolueeseen sekä tarjoamaan sille poliittista ja aineellista apua. Aineellisella avulla tarkoitettiin rahaa ja välineitä sissisotaa varten.

Samalla KGB:n ulkomaantiedustelu käynnisti valmistelut sissisodan varalle myös Italiassa. Italian kommunistisen puolueen johto oli viestittänyt vallankaappauksen uhasta Italiassa jatkona Kreikan tapahtumille.

Bodenjärvi
piti saastuttaa

Andropovin aikana KGB:ssä kehiteltiin mielikuvituksellisia suunnitelmia erikoisoperaatioiksi, mutta harvat niistä johtivat mihinkään. KGB perääntyi kerta toisensa jälkeen pelosta, että hankkeen todellinen moottori paljastuisi kaikesta peittelystä huolimatta.

Yksi tällainen operaatio koski lännen huomion siirtämistä pois Prahan kevään tapahtumista. Ajatuksena oli sabotoida Italian ja Länsi-Saksan välinen öljyputki Bodenjärven Itävallan puoleisen pään saastuttamiseksi. Suunnitelmat ja valmistelut räjähteiden kuljettamiseksi Wienin lähetystön kautta olivat jo pitkällä, mutta tyypilliseen tapaan poliittisen riskin takia tämä operaatio ZVENO peruutettiin.

KGB:n erikoisoperaatioita kritisoitiin myös keskuskomiteassa vuonna 1969. Eräässä sen raportissa todettiin, että viimeisimmän kolmen vuoden aikana oli onnistuttu vain kerran Istanbulissa. Vasili Mitrohinin arkistot eivät kerro, mikä oli tuo onnistunut operaatio.

Washingtonin suurlähetystössä toimineen Oleg Kaluginin mukaan KGB:llä riitti suuria suunnitelmia myös USA:n ja Englannin maaperällä. KGB kehitteli keinoja juomaveden myrkyttämiseksi Washingtonissa ja USA:n johtajien salamurhaamiseksi. Lontoossa mietittiin metron hukuttamista veden alle ja pommikoneiden tuhoamista lentokentille.

CIA-virkailijaa ei
saatu kaapatuksi

Myös Juri Andropov joutui miettimään strategiaansa uudelleen. Koska KGB:n suora toiminta näytti riskialttiilta, hän käänsi katseensa eri maissa toimiviin terroristijärjestöihin. KGB ryhtyi toimittamaan aseita mm. IRA:lle. Se ei silti helpottanut Andropovin tuskaa, sillä samaan aikaan 1960- ja 70-luvun vaihteessa CIA näytti tehneen onnistuneita iskuja KGB:n agentteja ja muita neuvostoliittolaisia vastaan eri puolilla maailmaa. Ainakin useita heistä katosi jäljettömiin noihin aikoihin. Tosiasiassa kyse oli monissa tapauksissa loikkauksesta, mutta hätääntynyt suurlähetystö raportoi kotimaahan virkailijan joutuneen CIA:n sieppaamaksi.

21. toukokuuta 1970 Andropov kirjoitti Leonid Brezhneville CIA:n uskaltautuvan provokaatioihin, koska Neuvostoliitto ei vastaa niihin riittävän lujaa. Andropov totesi, että on tullut korkea aika antaa amerikkalaisille opetus ja kaapata CIA:n virkailija. Poliittisen riskin takia KGB ei ryhtynyt tälläkään kertaa itse toimeen, vaan kaappauksen suorittajaksi valittiin Wadi Haddad palestiinalaisten PFLP-puolueesta. Haddad oli värvätty KGB:n agentiksi koodinimellä NATSIONALIST. Tarkoituksena oli kaapata Libanonissa toimiva CIA:n virkailija, kuljettaa hänet Neuvostoliittoon ja pumpata tietoja USA:n operaatioista Lähi-idässä. Epäilykset kaappauksesta lankeaisivat palestiinalaississien päälle.

Leonid Brezhnev antoi luvan kaappaukselle 25. toukokuuta. Operaatio ei koskaan onnistunut ja suunnitelmakin kuivui vähitellen kokoon.

Kirjepommeja
Thatcherille

USA:n astuttua presidentti Ronald Reaganin aikaan kylmä sota alkoi kiihtyä. Neuvostoliitossa pelättiin USA:n suunnittelevan ydinaseiden ensi-iskua ja Juri Andropov kiinnostui ensin KGB:n johtajana ja myöhemmin NKP:n pääsihteerinä terroristien käyttämisestä USA:n ja Naton kohteita vastaan. Itä-Saksasta tuli terroristiryhmien suoja- ja koulutuspaikka.

Vuonna 1983 KGB ja sotilastiedustelu GRU käynnistivät yhteisen operaation löytääkseen todisteita Naton kaavailemasta yllätysiskusta. Samalla Andropov määräsi valmisteltavaksi kostoiskuja Naton ja USA:n Euroopassa sijaitseviin kohteisiin. Suunnitteilla oli mm. kirjepommeja Englannin pääministerin Margaret Thatcherin virka-asuntoon. Vuoteen 1985 mennessä tämä operaatio RYAN kuivui vuorostaan kokoon, osittain siksi, ettei Natolta löytynyt mitään suunnitelmaa ensi-iskusta.

250 000 paria käsirautoja
elokuussa 1991

KGB:n viimeinen neuvostoaikainen operaatio ei kohdistunut vanhaa päävihollista Natoa vastaan, vaan oman maan reformisteja kohtaan. KGB:n uusi uusi johto kokoontui 8. joulukuuta 1990 pohtimaan, miten vanha valta voidaan turvata Neuvostoliitossa Mihail Gorbatshovin uhkaavilta uudistuksilta. Seuraavat kahdeksan kuukautta KGB:n uusi johtaja Vladimir Krjutshkov yritti turhaan saada Gorbatshovia julistamaan maan hätätilan kautta normalisoinnin tielle.

4. elokuuta 1991 Gorbatshov matkusti lomalle Krimille aikomuksenaan palata Moskovaan 20. elokuuta. Päivä Gorbatshovin lähdön jälkeen Krjutshkov sekä puolustusministeri Dimitri Jazov ja sisäministeri Boris Pugo kokoontuivat KGB:n sanatorioon valmistelemaan poikkeustilaa ja itsensä julistamista maan johtoon.

Vallankaappauksen valmistelu käynnistyi välittömästi. Poikkeustilakomitea painatti 300 000 pidätysmääräystä ja teetätti 250 000 paria käsirautoja. KGB:n henkilökunta kutsuttiin lomalta ja asetettiin hälytysvalmiuteen tuplapalkalla. Lefortovon vankilan kaksi ylintä kerrosta tyhjennettiin odottamaan arvovieraita. 18. elokuutta poikkeustilakomitea yritti vielä kerran saada Gorbatshovin julistamaan Neuvostoliittoon poikkeustilan. Kun hän yhä kieltäytyi, Gorbatshov pantiin arestiin lomapaikassaan. Julkisuuteen kerrottiinGorbatsovin sairastuneen ja varapresidentti Gennadi Janajev nostettiin virkaa tekeväksi presidentiksi.

Vallankaappaus onnistui surkeasti. Alfa-joukkojen ei onnistunut pidättää Venäjän federaation presidenttiä Boris Jeltsiniä eikä yhtään pidätystä tehty. Vallankaappaus kuivui kokoon neljässä päivässä ja sitä myöten päättyi myös KGB:n tarina.

Lähde: Christopher Andrew ja Vasili Mitrohin: The Mitrokhin Archive

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 6

Gus Hallin minipuolue
sai miljoonia Moskovalta

Jäsen- ja äänimäärältään äärimmäisen pieni USA:n kommunistinen puolue sai neuvostorahaa 2-3 miljoonaa dollaria vuodessa. Puolue oli läpeensä FBI:n soluttama.

KAI HIRVASNORO

1970-luvulla useimpien lännen kommunististen puolueiden siteet Neuvostoliittoon loittonivat, mutta USA:ssa Moskovalla oli lojaali ystävä, kommunistisen puolueen puheenjohtaja Gus Hall. 1970- ja 80 -luvuilla Neuvostoliitto tuki Yhdysvaltain kommunistista puoluetta miljoonilla dollareilla. Kahden miljoonan dollarin vuosittainen tuki nousi kolmeen 1980-luvun lopulla Hallin vakuutettua Moskovalle puolueensa vaikutusvaltaa jopa maailman politiikassa. Yhdysvaltain kommunistisessa puolueessa oli tuolloin noin 10 000 jäsentä.

Vertailun vuoksi SKP sai vuoteen 1966 mennessä Moskovasta enimmillään 900 000 dollaria vuodessa. Kimmo Rentolan kokoamien arkistotietojen mukaan vuonna 1973 SKP:n tuki nousi hieman yli miljoonaan dollariin.

Boris Jeltsinin vuonna 1991 avaamien arkistojen mukaan Neuvostoliitto avusti pelkästään 1980-luvulla länsimaiden kommunistisia puolueita 200 miljoonalla dollarilla. Eniten rahaa saivat Ranskan ja Italian puolueet, mutta jäsentä kohti USA:n kommunisteja tuettiin varmasti avokätisimmin.

Ei liene suuri yllätys, että USA:n kommunistinen puolue oli FBI:n soluttama. Neuvostorahaa puolueelle välittäneet veljekset Morris ja Jack Childs ottivat tukimiljoonista 5 prosentin välityspalkkion, mutta samalla he nauttivat FBI:n agentin kuukausipalkkaa. Moskovan varoituksista huolimatta Gus Hallille ei ilmeisesti koskaan paljastunut, että eräät hänen lähimmistä miehistään tekivät töitä FBI:lle.

Childsit kuljettivat
rahaa 20 vuotta

Huhtikuussa 1958 Yhdysvaltain kommunistisen puolueen johtajiin kuulunut Morris Childs kutsuttiin Moskovaan keskustelemaan ahdingossa olleen puolueen avustamisesta. Keskuskomitean kansainvälisen osaston päällikkö Boris Ponomarev tarjosi puolueelle loppuvuodeksi 75 000 dollaria ja seuraavaksi vuodeksi 200 000 dollarin avustusta. Rahat toimitettiin aluksi Kanadan kommunistisen puolueen välityksellä, mutta vuodesta 1961 vuoteen 1980 rahoista huolehti Morris Childs, koodinimeltään KHAB, veljensä Jack Childsin (MARAT) kanssa. 1970-luvun lopulle asti Morris Childs vieraili vähintään kerran vuodessa Moskovassa sopimassa rahoista ja hakemassa ohjeita NKP:n kansainväliseltä osastolta sekä keskustelemassa USA:ta koskettavista asioista.

Muuna aikana yhteyttä pidettiin yllä radiolähettimin. Vuodesta 1968 lähtien Yhdysvaltain päässä radioliikennettä hoiti myyntimies Albert Friedman (FORD). Myös Friedman oli toiminut toisesta maailmansodasta lähtien FBI:n agenttina, joten kaikki Moskovasta tulleet viestit kulkivat myös amerikkalaisviranomaisille. FBI:ssä Friedman tunnettiin koodinimellä CLIP.

Kunniamerkit
USA:sta ja NL:stä

1960-luvun lopulla Neuvostoliitto rahoitti Yhdysvaltain kommunisteja miljoonalla dollarilla vuodessa, kymmenen vuotta myöhemmin jo kahdella miljoonalla. Vuonna 1975 Childsin veljekset palkittiin korkealla neuvostoliittolaisella kunniamerkillä Moskovassa. Vuonna 1987 FBI:n päämajassa järjestetyssä tilaisuudessa presidentti Ronald Reagan puolestaan palkitsi Morris Childsin vapauden mitalilla. Morrisista ja postuumisti palkitusta Jack Childsista tuli kaiketi ainoat vakoojat, jotka on palkittu palveluksistaan sekä Neuvostoliitossa ettäUSA:ssa.

Neuvostoliitolla oli jo 1970-luvulla omat epäilynsä Childsin veljeksistä, mutta Gus Hall luotti heihin lujasti. He jatkoivat puolueen palveluksessa kevääseen 1980, jolloin FBI arvioi paljastumisriskin liian suureksi ja katkaisi yhteistyön. 28. toukokuuta 1980 Morris Childs toimitti viimeisen rahalähetyksen Gus Hallille, 225 000 dollaria käteisenä. Childs selvitti, että tuntemattomat miehet ovat kyselleet hänestä naapureilta ja hän arveli joutuvansa piiloutumaan pidätyksen varalta.

"Imperialismin
sydämessä..."

Neuvostoliiton Yhdysvaltain kommunisteille kuljettamat miljoonat tuntuvat käsittämättömiltä, kun muistaa, millainen marginaalitekijä kommunistinen puolue oli maan politiikassa. Useisiin presidentinvaaleihin osallistunut Gus Hall sai enimmillään 59 000 ääntä. Puolueen jäsenmäärä putosi 1970-luvulla 10 000:een.

Tästä huolimatta Hallin onnistui vakuuttaa Moskova, että puolueeseen kannattaa satsata. Esimerkiksi vuonna 1981 Gus Hall kirjoitti Boris Ponomareville olevansa vakuuttuneempi kuin koskaan siitä, että hänen puolueensa voi olla tärkeä ja jopa ratkaiseva tekijä Ronald Reaganin hallinnon aggressioiden hillitsemisessä.

Vuonna 1987 Gus Hall pyysi korotusta puolueen 2 miljoonan dollarin avustukseen. "Koska puolueemme toimii imperialismin sydämessä, kaikella millä vaikutamme tapahtumiin Yhdysvalloissa, on vaikutuksensa maailman tapahtumiin. Reaganin hallinnon kriisi on syvä, ja siksi puolueellamme on ollut ja tulee olemaan kasvava vaikutus tämän maan politiikkaan", Hall perusteli.

Seuraavana vuonna avustus nousikin 3 miljoonaan dollariin. Morris Childs arveli myöhemmin Neuvostoliiton avokätisyyden johtuneen siitä, että Gus Hallin vakuutuksiin puolueen vaikutusvallasta todella uskottiin.

Vuonna 1973 kommunistisen puolueen 45 vuoden jälkeen jättänyt Dorothy Healey uskoi Moskovan myös halunneen palkita uskollisinta soturiaan. "Neuvostojohtajat ottivat yhteyttä Gusiin ja kertoivat, mitä halusivat tämän sanovan. Hän sanoi sen, ja sen jälkeen Pravda saattoi kirjoittaa Amerikan kommunistien puhuvan maailmanlaajuisen imperialismin sydämestä sitä ja tätä asiasta, joka sillä kertaa huolestutti Neuvostoliittoa", Healey kertoi muistelmissaan.

Lähde: Christopher Andrew ja Vasili Mitrokhin: The Mitrokhin Archive.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 5

Brezhnev epäröi Prahan
miehitystä pitkään

NKP:n politbyroo jakautui Tshekkoslovakian miehityksen alla selkeästi haukkoihin ja maltillisempiin, kertovat KGB:n arkistot. KGB:n johtaja Juri Andropov vaati sotatoimia jo keväällä 1968.

KAI HIRVASNORO

Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto suoritti kolme interventiota naapurimaihinsa: Unkariin 1956, Tshekkoslovakiaan 1968 ja Afganistaniin 1979. Neuvostoliiton tiedustelupalvelulla KGB:llä oli jokaisessa "normalisoinnissa" merkittävä osa.

Unkarin "normalisoinnista" huolimatta lännen vaikutus näytti leviävän sosialistisiin maihin 1960-luvulla, mikä pantiin ärtymyksellä merkille Neuvostoliitossa. KGB valitti länsimaisten arvojen valtaavan alaa sosialistisissa maissa. Vaikutteita virtasi niin länsimaisten radioasemien kuin kirjeenvaihdon ja turisminkin kautta. 168 000 unkarilaista ja 150 000 tshekkiä vieraili länsimaissa vuonna 1964 eikä moniakaan heistä valvottu matkan aikana, KGB paheksui.

Neuvostoliitossa oltiin 1960-luvun puolimaissa huolissaan varsinkin muiden sosialististen maiden nuorisosta, joka oli enemmän kiinnostunut pop-musiikista kuin ideologisesta taistelusta. KGB:n tarkan kirjanpidon mukaan nuoriso Unkarissa syyllistyi vuosina 1965 ja 1966 peräti 87000 kertaa "vihamieliseen asenteeseen" ja "vahingolliseen tekoon" sosialismia vastaan.

Reforminpoikaset 1960-luvun puolivälin Tshekkoslovakiassa eivät silti herättäneet suurta huolta Neuvostoliiton johdossa. Kommunistisen puolueen pääsihteeri Leonid Brezhnev kieltäytyi tukemasta Tshekkoslovakian vanhan kaartin puoluejohtajaa Antonin Novotnya uudistajien erovaatimuksia vastaan vuonna 1967. Jopa Neuvostoliitossa Novotnya pidettiin stalinistisena kiusankappaleena.

46-vuotias Aleksander Dubcek valittiin Tshekkoslovakian kommunistisen puolueen pääsihteeriksi 5. tammikuuta 1968. Venäläisillä ei ollut aihetta huoleen, olihan Dubcek viettänyt nuoruutensa Neuvostoliitossa ja valmistunut erinomaisin arvosanoin Moskovan puoluekoulusta 1958. KGB:ssä hänet tunnettiin "meidän Sashana."

Miehitys esillä
jo maaliskuussa

Maaliskuun puolivälissä Moskovalle selvisi, ettei ihmiskasvoisen sosialismin puolesta puhunut Dubcek enää sallisi Neuvostoliiton kontrolloida Tshekkoslovakian armeijaa ja salaista poliisia.

Ensimmäisen kerran Tshekkoslovakian miehitys nousi politbyroossa keskusteluun jo 21. maaliskuuta 1968. Sen otti esille Ukrainan puoluejohtaja Pjotr Shelest, jonka mukaan koko sosialistinen leiri oli joutunut vaakalaudalle Prahan keväässä. Shelest sai tukea KGB:n johtajalta Juri Andropovilta. Sen sijaan Brezhnev ja pääministeri Aleksei Kosygin epäröivät ryhtymistä sotilastoimiin lähes loppuun asti.

Tshekkoslovakian asiassa todellisena haukkana esiintyneellä, 1980-luvulla NKP:n pääsihteeriksikin nousseella Andropovilla oli jo käytännön kokemustakin kapinan kukistamisessa. Neuvostoliiton lähettiläänä Budabestissa 1956 Andropov oli päätekijöitä Unkarin kansannnousun murskajaisissa.

Illegaaleja ensi
kertaa veljesmaahan

Tshekkoslovakiassa Juri Andropov käytti työkaluinaan maahan solutettuja illegaaleja, jotka esiintyivät länsimaalaisina. Yleensä illegaaleja oli lähetetty länsimaihin tai sosialististen maiden lomakeskuksiin solmimaan kontakteja länsituristeihin. Prahan kevään aikana neuvostoagentteja solutettiin ensimmäisen kerran suurempi määrä vakoilemaan ja provosoimaan liittolaismaassa. Toukokuun puoliväliin mennessä KGB lähetti PROGRESS-operaatiossaTshekkoslovakiaan ainakin 15 illegaalia. He esittivät turisteja, lehtimiehiä, liikemiehiä ja opiskelijoita mm. Länsi-Saksasta, Itävallasta ja Englannista. Jokainen sai mukaansa 300 dollarin kuukausipalkan sekä rahat matkakuluihin ja asunnon vuokraan.

Samaan aikaan Andropov vahvisti KGB:n Prahan toimistoa. KGB toimi Prahassa Tshekkoslovakian salaisen poliisin StB:n päämajassa. Nyt Andropov lisäsi tshekkien tietämättä KGB:n miehitystä Neuvostoliiton suurlähetystössä huhtikuun lopulla. Tehtävänä oli mm. koordinoida illegaalien työtä. Lisäksi kummankin KGB:n toimiston tehtävänä oli etsiä luotettavia ja neuvostomyönteisiä henkilöitä miehityksen jälkeiseen Tshekkoslovakian hallitukseen.

Solutusta ja
yllytystä

Tshekkoslovakiaan lähetetyillä illegaaleilla oli kaksi päätehtävää. Yhtäältä heidän tuli soluttautua vastavallankumouksellisiksi määriteltyihin ryhmiin ja raportoida niiden aikeista. Toisaalta "vastavallankumouksellisia" tuli provosoida tekoihin, jotka oikeuttavat miehityksen osoittamalla, että käynnissä oli oikeiston ja länsimaisten tiedustelupalvelujen johtama vallankaappaus.

Tshekkijournalisteja provosoitiin kirjoittamaan neuvostovastaisia artikkeleita ja vastavallankumouksellisiksi nimettyjä järjestöjä yritettiin saada kiinnostumaan lännen aseavusta. Heinäkuun puolivälissä operaatio KHODOKI olikin tuottanut tulosta. Pravda saattoi raportoida, että Tsekkoslovakian Länsi-Saksan vastaiselta rajalta oli löytynyt amerikkalaisia aseita.

Venäläisviranomaisilla oli hallussaan myös USA:n salainen suunnitelma vanhan järjestyksen palauttamiseksi Tshekkoslovakiaan. 10. toukokuuta Aleksei Kosygin lähetti Tshekkoslovakian edellisessä kuussa nimitetylle pääministerille Oldrich Cernikille kirjeen, jossa tämä syytti länsituristeiksi naamioituneiden agenttien ja sabotöörien soluttautuvanTshekkoslovakiaan kehnon rajavalvonnan takia. Kosygin ei tullut maininneeksi, että agentit ja sabotöörit olivat KGB:n miehiä ja naisia.

Provosoimattakin neuvostojohdolla riitti aiheita hurjistumiseen. Prahan vappukulkueissa oli hylätty perinteiset puoluetta ja Neuvostoliittoa ylistävät iskulauseet. Nyt kannettiin banderolleja, joissa luki "Kauan eläköön Neuvostoliitto - omalla kustannuksellaan." Vaaran tunnetta lisäksi se, että Moskovan näkökulmasta edes StB ei ollut enää luotettavissa käsissä.

Vaimojen murhilla
lisää painetta

NKP:n politbyroo kokoontui 19. heinäkuuta keskustelemaan Prahan tilanteesta. Leonid Brezhnev esitti, että tshekkijohtajien kanssa neuvoteltaisiin vielä kerran rauhanomaisesta ratkaisusta. Juri Andropov oli välittömän toiminnan kannalla. Neuvotteluilla ei olisi mitään vaikutusta, mutta viivyttely vain vahvistaisi oikeistoa. Ulkoministeri Andrei Gromyko veti yhteen kokouksen enemmistön kannan. Dubcekin kanssa neuvotellaan, mutta kyseessä ei ole muu kuin välttämätön miehitystä edeltävä toimi, koska tshekit eivät kuitenkaan suostu neuvostojohdon esityksiin.

Politbyroolle ei näytetty Washingtonin suurlähetystössä tiedustelumiehenä toimineen Oleg Kaluginin raportteja, joiden mukaan CIA ei manipuloinut Prahan muutosliikettä.

Viimeinen neuvottelu pidettiin 29:nnestä heinäkuuta elokuun ensimmäiseen päivään ja se päättyi tuloksetta. KGB:ssä pohdittiin samaan aikaan, miten lisätä painetta. Vasili Mitrohinin arkiston mukaan suunnitteilla oli joidenkin tshekkoslovakialaisten venäläissyntyisten vaimojen murhaaminen, mistä olisi syytetty vastavallankumouksellisia. Suunnitelmaa ei kuitenkaan pantu toimeen.

Neuvostoliitto ja luotettavat Varsovan liiton maat Bulgaria, DDR, Unkari ja Puola päättivät Tshekkoslovakian miehityksestä Moskovassa 18. elokuuta.

20. elokuuta kello 16 asiasta kerrottiin StB:n luotettaville virkailijoille. Miehityksen alkaessa seuraavana päivänä uusi hallitus oli jo valmiina Neuvostoliiton Prahan lähetystössä.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 4

NKP:n puoluekokouksessa
värvättiin länsitiedottajia

KAI HIRVASNORO

Neuvostoliiton ja KGB:n luontevia yhteistyökumppaneita länsimaissa olivat kommunistiset puolueet, jotka heti toisen maailmansodan jälkeen nousivat useissa maissa hallituksiinkin. Suomen Kommunistisen Puolueen ja Neuvostoliiton yhteispelistä kertoo Kimmo Rentola kirjassaan Niin kylmää, että polttaa (Otava 1997).

Christopher Andrewn ja Vasili Mitrohinin The Mitrokhin Archive -kirjan mukaan SKP:n lisäksi Neuvostoliitto oli sodan jälkeen erityisen kiinnostunut koalitiohallituksiin osallistuneista Ranskan, Italian ja Itävallan kommunistipuolueista. Vuoteen 1948 mennessä puolueet joutuivat ulos hallituksista.

Kylmän sodan aikana Moskova ei jostain syystä vaatinut niiltä erityisemmin apua tiedustelutoimintaansa. Mitrohinin arkistoista ei löydy selitystä, miksi näin. KGB aktivoitui vasta 1970-luvulla hakemaan "ystävien" apua operaatioihinsa. Laajamittainen rekrytointikampanja käynnistyi vasta NKP:n 24. puoluekokouksen aikana toukokuussa 1971. KGB:n ulkomaantiedusteluosasto FCD otti kokousta seuraamaan tulleiden veljespuolueiden edustajiin yhteyttä tarkoituksenaan panna ne etsimään korkea-arvoisia tiedottajia omista maistaan.

Mitrohinin arkistosta löytyy tieto FCD:n neuvotteluista kuuden kommunistipuolueen edustajan kanssa puoluekokouksen aikana.

Toimittajia
ja liikemiehiä

Esimerkiksi Leonid Zaitsev Kööpenhaminan suurlähetystöstä tapasi Tanskan kommunistisen puolueen puheenjohtajan Knud Jespersenin Sovjetskaja Hotellissa. Zaitsev pyysi Jesperseniä hankkimaan kaksi tai kolme totaalisen luotettavaa ja Neuvostoliitolle lojaalia henkilöä koulutettavaksi tiedottajiksi. Tiedottajien piti olla miehiä, 20-40 -vuotiaita, hyvin koulutettuja ja sopivassa ammatissa toimivia eli toimittajia, liikemiehiä tai vieraiden kielten opiskelijoita. Värvättävät eivät mielellään saaneet olla avoimesti puolueen jäseniä.

Samanlaisia toiveita KGB:n edustajat esittivät myös Kreikan, Kyproksen, Ranskan, Itävallan ja Kanadan kommunistipuolueiden johtajille puoluekokouksen aikana.

SKP:ltä ei Mitrohinin tietojen mukaan kyselty agentteja tuolloin. Sen sijaan heinäkuussa 1977 Neuvostoliitossa lomailleelta SKP:n veteraanijohtajalta Ville Pessiltä (BARANOV) pyydettiin tiedustelijoita. Arkistotietojen mukaan Pessi oli luvannut suositella neljää tai viittä nimeä koulutettaviksi tarkkailemaan USA:n ja Naton kohteita mm. Norjassa jaTanskassa.

Idealismin loppu
vaikeutti vakoilua

1970-luvun puoliväliin mennessä suurin osa Länsi-Euroopan, Latinalaisen Amerikan, Lähi-idän, Pohjois-Afrikan ja Aasian kommunistisista puolueista oli vedetty mukaan etsimään KGB:lle uusia tähtitiedottajia. Ilmeisesti menestys tällä rintamalla ei kuitenkaan ollut aiempien vuosien veroinen. 1930-luvulla värvätty agentti DARIO välitti Italian ulkoministeriöstä tietoja KGB:lle 40 vuotta. 1970-luvulla tällaisten huipputiedottajien rekrytoiminen oli vaikeampaa, vaikka heitä etsittiin kaikkialta maailmasta. Osasyy saattoi ollaLänsi-Eurooppaan levinnyt "eurokommunismi." Kommunistiset puolueet eivät olleet enää samalla lailla Neuvostoliiton vaikutusvallassa kuin sodan jälkeen. Toisaalta Leonid Brezhnevin aikaisen pysähtyneisyyden takia entisaikojen idealisteja, jotka ideologisista syistä olivat valmiita palvelemaan Neuvostoliittoa, oli varmasti vaikea enää löytää.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 3

Lenin käynnisti
punaisen terrorin

Bolshevikeilta kului runsas vuosi salaisen poliisin perustamiseen ja punaisen terrorin käynnistämiseen lokakuun vallankumouksen jälkeen. Lenin itse toimi aktiivisesti "kansanvihollisia" vastaan ja määräsi henkilökohtaisesti hirttämään ja ottamaan panttivangiksi satoja talonpoikia, kulakkeja, varoitukseksi muille.

KAI HIRVASNORO

Stalinin brutaali terrori on ollut Neuvostoliiton historian tunnetuimpia asioita 1950-luvulta lähtien. Luultavasti kymmenet tuhannet kommunistit ympäri maailmaa pohtivat, miten toisin kaikki olisi ollutkaan, jos Vladimir Iljitsh Lenin olisi elänyt pidempään ja pystynyt estämään Stalinin nousun seuraajakseen.

1990-luvulla arkistojen auetessa Lenin-myytti alkoi murtua. Bolshevikit perustivat turvallisuus- ja salaisen poliisin Tshekan 20. joulukuuta 1917 (Venäjän ajanlaskun mukaan), vain kuusi viikkoa vallankumouksen jälkeen. Leninin ideoihin vallankumouksesta kuului punaisen terrorin käynnistäminen.

Kun hän puhui luokkien hävittämisestä, hän tarkoitti sitä kirjaimellisesti ja määräsi Tshekan suorittamaan julkisia teloituksia niin, että "ihmiset vapisevat vielä satojen kilometrien päässä", kuten Vasili Mitrohinin ja Christopher Andrewn kirjassa The Mitrokhin Archive on dokumentoitu. Tsheka sai myöhemmin seuraajikseen NKVD:n, GPU:n ja KGB:n, mutta ne kantoivat ylpeinä punaisen terrorin alkuperäisen toimeenpanijan perinteitä.

Itsekin pitkän KGB-uran tehnyt Vasili Mitrohin kertoi kirjassaan, että KGB-upseerit kutsuivat itseään ylpeästi tshekisteiksi ja salaisen poliisin palkkapäiväkin oli jokaisen kuukauden kahdeskymmenes Tshekan perustamispäivän kunniaksi. Nykyisin Tshekan perinteitä vaalii FSB.

Venäjän vallankumouksen alkuvaiheiden väkivalta dokumentoidaan perusteellisesti ranskalaisen tutkijaryhmän Kommunismin mustassa kirjassa (WSOY). Bolshevikkien luokkavihan kohteiksi eivät joutuneet vain porvaristo ja varakkaat talonpojat, kulakit. Proletariaatin nimissä tehty vallankumous ei epäröinyt käyttää voimatoimia myöskään oikeuksiaan peränneitä työläisiävastaan.

Proletariaatin
panssaroitu käsivarsi

Tshekan alkujuuri oli vallankumouksen suunnitellut ja toteuttanut Pietarin vallankumouksellinen sotilaskomitea, jonka keskeisiin johtajiin kuului puolalaissyntyinen, mutta pitkään Venäjällä toiminut ammattivallankumouksellinen Feliks Dzerzinski. Hän loi käsitteen"proletariaatin panssaroitu käsivarsi." Sotilaskomitea julisti heti vallankumouksen jälkeen marraskuussa taistelun"kansanvihollisia" vastaan alkaneeksi. Aluksi kansanvihollisiksi katsottiin lähinnä vanhan vallan aikaiset valtion virkamiehet, mutta kuten jäljempänä nähdään, käsite oli hyvin joustava. Ihmisestä ei tullut kansanvihollista todettujen rikosten tähden. Riitti, että hän oli "epäilty" esimerkiksi sabotaasista tai hamstrauksesta.

Leninin allekirjoittamassa ukaasissa "kansanvihollisen" käsite virallistettiin 28. marraskuuta. Heidät julistettiin lainsuojattomiksi ja määrättiin vangitsemaan heti.

Giljotiini
-merkittävä keksintö

Bolshevikkien tukema "massojen vallankumouksellinen omatoimisuus" johti marras-joulukuussa elintarvikepulasta kärsivässä Pietarissa monenlaisiin levottomuuksiin, väkivaltaisuuksiin ja yksityisiin kostotoimiin. Kun vielä virkamiesten lakkoliike oli laajenemassa, perustivat bolshevikit Yleisvenäläisen vastavallankumouksen, keinottelun ja sabotaasin torjunnan erikoiskomission Vetshekan, joka tunnetaan paremmin nimellä Tsheka.

"Vastavallankumouksellisen roskaväen" nujertamiseen Lenin halusi Feliks Dzerzinskin, jolla oli parinkymmenen vuoden kokemus tsaarinvallan vankiloista.

- Olemme sodassa julmimmalla rintamalla, sillä vihollinen etenee naamioituneena ja käynnissä on taistelu elämästä ja kuolemasta! Ehdotan,vaadin, että on perustettava toimielin, joka tekee tilit selviksi vastavallankumouksellisten kanssa vallankumouksellisella, aidosti bolshevistisella tavalla, Dzerzinski luonnehti edessä olevia tehtäviä Tshekan perustaneessa kansankomissaarien neuvostossa 20. joulukuuta 1917.

Vallankumousjohtajiin kuulunut Trotski oli jo viikkoa aikaisemmin ennakoinut osuvasti terrorin olevan yltymässä samaan tapaan kuin Ranskan vallankumouksen aikana:

- Vihollisiamme ei odota enää pelkästään vankila, vaan myös giljotiini, tämä Ranskan suuren vallankumouksen merkittävä keksintö, kun se havaitsi hyödylliseksi kaulojen katkomisen.

Terroria ja kuula kalloon keinottelijoille, julisti itse Lenin muutamaa viikkoa myöhemmin. Ei siis voida ajatella, että punainen terrori olisi syntynyt esimerkiksi vastauksena valkoiselle terrorille kansalaissodan käynnistyttyä Venäjällä vuonna 1918. Se oli bolshevikkijohtajien selvä päämäärä vallankumouksen päämäärien viemiseksi loppuun asti. Varsinainen - verinen - kansalaissota kesti vuoden 1918 lopusta vuoden 1920 alkuun.

Diktatuuriin
keväällä 1918

Bolshevikkihallitus siirtyi Pietarista Moskovaan maaliskuussa 1918. Kuolemantuomio palautettiin lainsäädäntöön kesäkuussa, mutta sitä käytettiin jo aikaisemminkin. Nopeasti kasvanut Tsheka suoritti ensimmäisen suuren operaationsa Moskovassa huhtikuussa 1918. Tuhat sen erikoisjoukkojen miestä valtasi anarkistien haltuun joutuneita taloja. 520 anarkistia pidätettiin kiivaiden taistelujen jälkeen ja 25 heistä teloitettiin heti "bandiitteina", mitä nimitystä siitä lähtien käytettiin mm. lakkoilevista työläisistä ja takavarikointeja vastustaneista talonpojista.

Neuvostoliiton historiaa tutkinut Nicolas Werth pitää Kommunismin mustassa kirjassa kevättä 1918 ratkaisevana vaiheena poliittisen ja taloudellisen diktatuurin pystyttämisessä. Maltilliset sosialistit olivat edelleen mukana neuvostoissa, ja sosialistivallankumoukselliset ja menshevikit voittivat neuvostojen uusintavaalit useimmissa kuvernementtien pääkaupungeissa. Bolshevikit vastasivat tilanteeseen koventamalla pakkokeinoja. Lenin vastasi armeijan ja kaupunkien kärsimään elintarvikepulaan vaatimalla 29.4. 1918 "säälimätöntä, armotonta taistelua" pientilallisia vastaan, jotka vielä edellisenä syksynä olivat olleet bolshevikkien liittolaisia suurmaanomistajia ja kapitalisteja kukistettaessa. Elintarvikehuollosta vastannut kansankomissaari Trotski sanoi hieman myöhemmin, että "me saamme viljan vain kiväärien voimalla." Kesällä 1918 hän lähettikin maaseudulle "elintarvikekomennuskuntia" toteuttamaan pakko-ottoja.

Luoti tehokkain
vaientamisen tapa

Proletariaatin diktatuuria lujitettiin keväällä 1918. Loput ei-bolshevistiset lehdet lakkautettiin, samoin muut kuin bolshevikkien hallussa olleet neuvostot. Lakkoliikkeet nujerrettiin ja poliittisia vastustajia pidätettiin lisää. Dzerzinski lähetti avustajansa kaupunkeihin, joissa oppositio oli saanut vaalivoiton ja joissa se vaati sellaisen hallituksen perustamista, jossa olisivat mukana kaikki sosialistit.

- Sinun on levitettävä kaikkialle kaupunkiin julistusta, että Tsheka teloittaa muitta mutkitta kaikki bandiitit, varkaat, keinottelijat ja vastavallankumoukselliset, jotka juonittelevat neuvostovaltaa vastaan, hän kirjoitti Tveriin matkanneelle edustajalleen.

Alueille alettiin perustaa paikallisia Tshekoja. Niihin tuli ottaa mukaan"päättäväisiä ihmisiä, jotka tietävät, että luoti on tehokkain vaientamisen tapa", Dzerzinski neuvoi.

Kesäkuussa 1918 Tsheka ampui Pietarin lähellä nälkämarssille lähteneitä työläisiä, joiden elintarvikeannos oli supistunut yhteen jauhokiloon kuukaudessa. Berezovskin tehtaassa Jekaterinburgin lähellä punakaartin komennuskunta tappoi samana päivänä 15 ihmistä hajottaessaan "bolshevikkikomissaareja" vastaan pidetyn vastalausekokouksen.

Tämä oli vasta alkua. Keväällä 1920 bolshevikit militarisoivat työn. Lakot rinnastettiin rintamakarkuruuteen ja tehdaskomiteoiden itsenäisyys lakkautettiin. Tsheka laajeni nopeasti ja kaikkialle. Kesäkuussa 1918 Tshekalla oli kaikkiaan 12 000 työntekijää. Puoli vuotta myöhemmin heitä oli 40 000 ja vuoden 1921 alussa jo yli 280 000.

"Valitkaa
kovimmat miehet"

Kesällä 1918 maaseudulla käynnistyi vaihtelevia kapinaliikkeitä kovaotteisia elintarvikekomennuskuntia vastaan. Bolshevikit näkivät niissä vastavallankumouksellisen salaliiton, jonka johdossa olivat valkokaartilaisiksi naamioituneet kulakit. Lenin sähkötti Penzan neuvoston toimeenpanevalle komitealle 10. elokuuta:

- Kulakkien kapina teidän piirikunnassanne on murskattava säälimättä. Koko vallankumouksen edut vaativat sitä, sillä kaikkialla ollaan nyt käymässä 'viimeistä taistelua' kulakkeja vastaan. On luotava esimerkkitapaus. 1)Hirtettävä (ja sanon hirtettävä sillä tavalla, että ihmiset näkevät sen) ainakin sata kulakkia, porhoa, tunnettua verenimijää. 2) Julkaistava heidän nimensä. 3) Otettava heiltä kaikki vilja. 4) Nimettävä panttivangit, kuten ilmoitimme eilisessä sähkeessämme. Tehkää tämä sillä tavalla, että ihmiset satojen virstojen säteellä näkevät sen, vapisevat, ottavat opikseen ja toteavat: ne tappavat verta janoavat kulakit nyt ja tulevaisuudessakin.- - -PS. Valitkaa kovimmat miehet.

Leninin mainitsema panttivankien ottaminen kuului Tshekan perusvalikoimaan. Rikkaiksi nimetyt siviilit pistettiin vastaamaan hengellään siitä, että alueilta saatiin kerättyä määrätty määrä elintarvikkeita. Elokuussa "epäilyttäviä aineksia" alettiin myös sulkea keskitysleireihin.

Terrorista
"laillista"

Pravdassa kirjoitettiin 31.8. kaupunkien porvarillisesta saastasta: "Kaikki nämä herrat luetteloidaan, ja ne jotka ovat vaaraksi vallankumouksen asialle teloitetaan." Dzerzinski ja sisäasiain kansankomissariaatti puhuivat nyt avoimesti joukkoteloituksista ja "massaterrorista."

Hallitus laillisti terrorin asetuksellaan 5.9. Siinä vaadittiin neuvostotasavallan puolustamista sulkemalla sen viholliset keskitysleireihin ja ampumalla heti tavattaessa kaikki valkokaartien järjestäytymiseen, salaliittoihin, kapinoihin ja mellakoihin sekaantuneet. Tsheka oli saanut "lailliset" valtuudet väkivallalle, joka kiihtyi heti.

Punaisen terrorin ensimmäisessä aallossa syyskuussa Pietarissa teloitettiin ainakin 800 panttivankia ja Dzerzinskin perustama Tshekan viikkolehti raportoi samaan aikaan yhteensä sadoista teloituksista eri puolilla maata. Tshekan johtajiin kuulunut Latsis laski, että vuoden 1918 jälkipuoliskolla oli teloitettu yhteensä 4 500 ihmistä. Hänen mielestään ankarinta rangaistusta oli käytetty turhan säästeliäästi.

Bolshevikit tulkitsivat nyt kaikenlaisen vastarinnan hallintoaan vastaan kansalaissodaksi, joka"noudattaa omia lakejaan."

Vainon uhreja
20 miljoonaa?

Osa bolshevikkien johtajista kauhisteli syksyllä 1918 Tshekan menettelytapoja, mutta Lenin antoi poliittiselle poliisille tukensa ja hänen aloitteestaan keskuskomitea kielsi 19.12. lehdistöä julkaisemasta Tshekaa arvostelevia kirjoituksia.

Bolshevikit olivat vakiinnuttaneet terrorin vallankäyttönsä välineeksi. Sen käytössä seurasi rauhallisempi vaihe vasta 1920-luvulla, mutta heti 1930-luvun alussa kulakkien hävittämistä seuranneessa nälänhädässä kuoli 6 miljoonaa ihmistä. Oli alkanut historiassa paljon käsitelty Stalinin terrorin kausi.

Kommunismin mustan historian toimittaja Stephane Courtois on kiistellyssä laskelmassaan päätynyt siihen, että terrorin ja vainon uhreja Neuvostoliitossa oli kaikkiaan 20 miljoonaa. Mutta kaikissa kommunistien hallitsemissa maissa käytössä ollut terrorin prosessi luotiin jo Leninin ja Stalinin Neuvostoliitossa, vaikka sen soveltamisessa olikin kansalliset erityispiirteensä, hän kirjoittaa.

Väkivaltainen
kumousperinne

Mustan kirjan päätteeksi Courtois hakee vastauksia sille, miksi vallankumous Venäjällä päätyi niin äärimmäiseen väkivaltaan ja miksi myös Lenin oli terrorin käynnistämisen kannalla.

Yksi syy - mutta vain yksi - hänen mukaansa oli se, että bolshevikit olivat kiinni Venäjän vanhan vallankumouksellisen liikkeen perinteessä, jonka ideoihin vähemmistön harjoittama väkivalta kuului elimellisesti. Liikkeen keskeisiin julistajiin kuulunut Sergei Netsajev kehotti Vallankumouksellisen katekismuksessaan vuodelta 1869 jakamaan saastaisen nykyisen yhteiskunnan useisiin ryhmiin. Ensin erotellaan ne, jotka tapetaan heti ja toiseen luokkaan kuuluivat henkilöt, jotka saavat väliaikaisesti säilyttää henkensä, jotta heidän hirmutekonsa saavat aikaan vastustamattoman kansannousun.

Netsajevin hengenheimolaiset yrittivät murhata tsaari Aleksanteri III:n, mutta epäonnistuivat. Heidän joukossaan hirtettiin Leninin vanhempi veli, joten hänen vihallaan vallitsevaa järjestelmää vastaan oli syvät juuret.

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 2

Muumioitunut politbyroo
piti todellisuuden loitolla

Neuvostoliitossa siltaakaan ei rakennettu ilman kommunistisen puolueen politbyroon päätöstä. Kaikkialle kontrollinsa ulottanut ukkokaarti ei edes halunnut nähdä maan todellisia ongelmia. Talousromahduksesta varoittaneet raportit haudattiin NKP:n pääsihteerin arkistoon.

KAI HIRVASNORO

Neuvostoliitto kaatui varustelukierteen aiheuttamaan talouden romahdukseen, kansalaisten täydelliseen vapauden puutteeseen, kankeaan ja kaikkivaltiaaseen keskusjohtoisuuteen, yhden puolueen diktatuuriin, jättiläismäiseen byrokratiaan ja kyvyttömiin johtajiin. Syyt luettelee venäläinen sotilas ja historioitsija Dmitri Volkogonov vavahduttavassa kirjassaan The Rise and Fall of the Soviet Empire, joka ilmestyi lännessä vuonna 1998. Teosta ei ole suomennettu.

Vuonna 1995 kuolleen Volkogonovin näkemyksessä Neuvostoliiton tuhon syistä ei ole sinänsä mitään uutta, mutta perusteluissa on. Volkogonovin johdolla 1990-luvun alkupuolella avattiin 78 miljoonaa kansiota NKP:n ja KGB:n arkistoista. Hänen kirjansa perustuu noiden arkistojen kertomaan Neuvostoliiton ylimmän johdon toimista 70 vuoden ajan. Punaisena lankana ovat keskustelupöytäkirjat kaikkivaltiaan politbyroon kokouksista.

Dmitri Volkogonovin mukaan Neuvostoliiton tuhon alkusiemenen kylvi jo valtakunnan perustanut Vladimir Iljitsh Lenin pian bolshevikkivallankumouksen jälkeen.

- Leninismi oli teoriassa ja käytännössä kaikkien elämänalueiden täydellistä kontrollia Venäjällä, Volkogonov kirjoittaa.

Lenin ehti johtaa Neuvostoliittoa vain kuusi vuotta, mistä ajasta hän oli kaksi vuotta vakavasti sairas. Silti Lenin ennätti muuttaa maan yhden puolueen diktatuuriksi, korvata uskonnon leninismillä, lakkauttaa demokratian ja kansalaisoikeudet porvarillisina arvoina sekä muuttaa ihmiselämän tilastolliseksi suureeksi, Volkogonov kiteyttää suurmiehen elämäntyön.

Onneton
Brezhnev

Taloudellisesti Neuvostoliitto näytti pystyvän haastamaan lännen 1960-luvulle asti, mutta puoluejohtaja Nikita Hrustshevin lupailema kommunismin voitto oli harhaa. Lokakuussa 1964 NKP:n pääsihteerinä aloittanut Leonid Brezhnev oli täysin väärä mies kohtaamaan edessä olevat ongelmat. Hän rakasti mukavuutta ja rauhaa, ja halusi kaiken jatkuvan ennallaan. Elintaso Neuvostoliitossa oli jo ennestäänkin matala. Sotilasmenojen kasvun takia maan tehoton talous ei pystynyt tyydyttämään edes kansalaisten perustarpeita. Apatia valtasi Brezhnevin pitkällä kaudella pysähtyneisyyteen tuomitun maan. Korruptiosta ja valehtelusta tuli maan tapa. Teollisuustuotannon kasvu oli nollassa, maatalous halvauksen tilassa, ja Neuvostoliitto käytti satoja tuhansia tonneja kultaa ruuan ostamiseen lännestä.

Brezhnev itse oli Volkogonovin mukaan korkeintaan keskinkertainen poliittinen ja taloudellinen kyky. Hän ei olisi osannut ohjata Neuvostoliiton kehitystä, vaikka olisi halunnutkin. Koska keskusvalta oli täysin pysähtynyt, palattiin Neuvostoliitossa eräänlaiseen feodalismiin. Alueelliset puoluejohtajat käyttivät lähes rajatonta valtaa omaksi edukseen.

Tuottelias
kirjailija

Neuvostoliitossa mitään ei tapahtunut ilman politbyroon päätöstä. Politbyroolla taas oli uskomaton kyky sivuuttaa suuret asiat ja keskittyä pieniin. 3. tammikuuta 1980 vielä vuoroaan odottava Konstantin Tshernenko raportoi edellisen vuoden tuloksista kollegoilleen. Politbyroo oli kokoontunut 47 kertaa ja antanut yli 4 000 säädöstä. Lisäksi NKP:n keskuskomitean sihteeristön läpi oli kulkenut 1 327 säädöstä. Raportin johdosta käydyssä keskustelussa puhuja toisensa jälkeen kehui, miten politbyroo oli toiminut täydellisen yksimielisyyden vallassa.

- Leniniläinen täydellinen yksimielisyys oli tärkeämpää kuin taloudelliset tilastot, ja horros saattoi jatkua, Volkogonov kirjoittaa.

Enemmän kuin maan horjuvasta taloudesta, Leonid Brezhnev oli lapsellisen kiinnostunut ansiomitaleista. Hänet palkittiinkin uransa loppupuolella mm. Kultaisella Merkuriuksella, Leninin rauhanpalkinnolla, afganistanilaisella voiton merkillä, Karl Marxin kultamitalilla ja Leninin kirjallisuuspalkinnolla. Jos Leninin kirjallisuuspalkinto luettelossa ihmetyttää, niin pitää muistaa, että Leonid Brezhnev jätti jälkeensä 166 kirjaa, jotka oli koostettu hänen puheistaan ja teksteistään. Huomattava saavutus mieheltä, joka ei koskaan lukenut mitään.

Parran ajo,
tukan leikkuu

Leonid Brezhnev jätti jälkeensä valtavan määrän henkilökohtaisia muistiinpanoja. Ne avattiin vasta arkistojen auetessa 1990-luvulla. Dmitri Volkogonov julkaisee otteita vuodelta 1976:

16.5. En mennyt minnekään, en soittanut kellekään eikä kukaan soittanut minulle. Tukanleikkaus, parranajo ja hiusten pesu aamulla. Hieman kävelyä päivän mittaan, sitten katsoin kun armeijan joukkue hävisi Spartakille. (Jätkät pelasivat hyvin).

30.5. Zavidovossa Tshernenkon kanssa, 8 kaatoa.

7.8. Loman 19. päivä. Uin meressä 1.30, hieronnassa 30 minuuttia, pesin tukan - lasten shampoolla.

Dmitri Volkogonovin mukaan Leonid Brezhnev ei jättänyt jälkeensä mitään muistiinpanoja, jotka olisivat kosketelleet uutta perustuslakia tai muita lakeja, kansantaloutta, kylmän sodan uhkia eikä ydinasevarustelua.

Kaikesta Brezhnevin aikaan liittyvästä negatiivisesta huolimatta Dmitri Volkogonov pitää häntä sympaattisimpana neuvostojohtajana. Brezhnev tuntui olevan avulias ja pitävän ihmisistä. Hyvän tsaarin tapaan hän halusi tehdä elämän mukavaksi ympärillään oleville ihmisille. Vuonna 1966 Leonid Brezhnev määräsi politbyroon jäsenille 10 viikon vuosiloman.

Lähipiirin ulkopuolella oli vaikeampaa. 29. joulukuuta 1975 KGB:n johtaja Juri Andropov toimitti Brezhneville raportin maan poliittisista vangeista. Sen mukaan 1 583 ihmistä oli lähetetty vankilaan ja työleireille vuosina 1967-75 neuvostovastaisesta agitaatiosta ja propagandasta.

Leninin kirjoja
ennätysmäärä

1970-luvulla Neuvostoliiton taloustilanne heikentyi entisestään. 18. kesäkuuta 1977 keskuskomitea joutui arvioimaan uudelleen aiemmin tehtyä äätöstä ostaa maahan 11,5 miljoonaa tonnia viljaa. Nyt tarve oli kasvanut niin, että aiemmin tehdyn päätöksen lisäksi viljaa tarvittiin vielä 10 miljoonaa tonnia lisää. Virallisen totuuden mukaan tulevaisuus kuului kommunismille, mutta samaan aikaan neuvostovaltio joutui lähettämään kultaa johtaviin kapitalistisiin maihin ruokkiakseen kansansa.

Kokonaan ei neuvostojohdossakaan voitu enää sulkea silmiä ongelmilta. Ruuan ja kulutustavaroiden puutteeseen löydettiinkin syitä huonosta sadosta, huonosta suunnittelusta, aikaisempien johtajien virheistä ja tietenkin USA:n imperialisteista. Mutta NKP:n 24. puoluekokoukselle voitiin onneksi raportoida myös menestyksestä jollain alalla: Leninin kirjojen painos ylitti vuosina 1969-70 76 miljoonan kappaleen rajan.

Hieman ennen kuolemaansa Leonid Brezhnev otti yllättäen politbyroossa puheeksi maan talousvaikeudet, joiden voittamiseksi hänellä oli tarjota bolshevikkien pettämätön resepti: sekä valtion että työläisten keskuudessa tarvitaan tiukempaa kuria.

Andropov edes
näki ongelmat

KGB:n johtaja Juri Andropov oli vuodesta 1975 alkaen laatinut muistioita, joissa varoitettiin Neuvostoliiton talouden todellisesta tilasta. Muistiot suljettiin keskuskomitean arkiston erikoiskansioihin, jotka vain puolueen pääsihteerillä oli oikeus avata. Arkistojen aukaisemista 1990-luvulla johtaneen Dmitri Volkogonovin mukaan mikään ei viittaa siihen, että Andropovin muistioihin olisi jotenkin reagoitu. Andropovillakaan ei 1970-luvulla ollut esittää muuta ratkaisua kuin puolueen roolin vahvistaminen maan ongelmia pohdittaessa. Lokakuussa 1982 Brezhnevin kuoleman jälkeen 68-vuotiaana NKP:n pääsihteeriksi nousseella Juri Andropovilla ei ollut aikomustakaan muuttaa maan talouden perusteita. Paljoa muutakaan hän ei voinut muuttaa, sillä 15 johtajakuukaudestaan Andropov oli puolet sairaalassa.

Karmeinta on, että kaksi vanhaa ja sairasta miestä vastasi nyt kaikista Neuvostoliiton avainaloista, sillä Andropov jakoi politbyroon tärkeimmätvastuualueet Konstantin Tshernenkon kanssa. Talousvaikeuksiin Neuvostoliitto vastasi käyttämällä 70 prosenttia budjetistaan sotilaallisiin tarkoituksiin, Volkogonov kertoo. Toki Juri Andropov yritti puuttua myös lieveilmiöihin erottamalla korruptoituneita ministereitä ja puuttumalla lahjuksiin ja laiskotteluun, mutta vanhan kaartin kommunistina hänellä ei ollut mitään edellytyksiä yrittää oikeasti muuttaa Leninin luomaa järjestelmää.

Silti Andropov oli seuraajaansa Konstantin Tshernenkoon verrattuna radikaali uudistaja. Andropov oli mm. estänyt uusien Leninin muistomerkkien rakentamisen satojen entisten seuraan eri Neuvostoliiton kaupunkeihin.Tshernenko perui päätöksen huhtikuussa 1984. Lista kaupungeista, jotka saivat uusia Leninin muistomerkkejä käsitti kaksi liuskaa.

Rappion
symboli

Tshernenkon valtaantulo todisti Volkogonovin mukaan piintyneimmillekin leninisteille ja stalinisteille, että järjestelmä oli tulossa tiensä päähän. Alemmas ei voitu vajota. Määrätietoisesti puoluehierarkiassa ylös pyrkinyt Tshernenko saavutti maalinsa viimein 72-vuotiaana ja ehti nauttia vallasta 13 kuukautta.

- Hän oli vanhin NKP:n pääsihteeri, salaileva, varovainen, älyllisesti keskinkertainen, mumiseva ja epäselvä puheissaan, Dmitri Volkogonov luonnehtii.

Toisin kuin Andropov, Tshernenko ei edes yrittänyt muuttaa mitään.

- Kävely oli hänelle tarpeeksi vaikeaa, ajattelemisesta puhumattakaan.

Siitä huolimatta hän NKP:n pääsihteerinä oli vastuussa kaikesta, mitä Neuvostoliitossa tapahtui ja mitä Neuvostoliitto teki ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan. Maaliskuussa 1984 pian valtaantulonsa jälkeen Tshernenko antoi puoluejärjestöille yksityiskohtaiset ohjeet siitä, minkälaisillä kirjelmillä keskuskomiteaa oli lupa lähestyä. Hän määräsi marginaalin leveyden, rivien määrän liuskaa kohti ja sen, ettei yhdessä kirjelmässä saanut olla enempää kuin viisi liuskaa.

Keskuskomitean talousasiantuntijat yrittivät turhaan varoittaa Tshernenkoa, että maa oli ajautumassa katastrofiin. Keskuskomitean talousosaston varajohtaja B. Gostev varoitti politbyroota, että lähes 60 prosenttia maan vaihdettavasta valuutasta kului ruuan, kulutustavaroiden, metallien ja kemikaalien tuontiin. Samaan aikaan Neuvostoliitto pystyi viemään vain jalostamattomia raaka-aineita. Ulkomailta tuotuja tarvikkeita kohdeltiin vailla huolen häivää. Bratskin selluloosatehdas ei saanut kymmenessä vuodessa otetuksi käyttöön tuotannossa tarvittavia tuontilaitteita. Gostev hälytti myös siitä, että jälleen tuhansia tonneja kultaa jouduttiin käyttämään, että maahan saatiin ostetuksi 46 miljoonaa tonnia viljaa.

Gostevin raportista ei koskaan keskusteltu politbyroossa, jossa samoihin aikoihin pohdittiin, mitä lahjoja valtiovieralulle tulossa olevalle Kim Il-sungille annetaan. Kim sai kultaisen sapelin, posliinivaasin sekä venäläistä vodkaa ja viiniä.

Varovainen
uudistaja

Dmitri Volkogonov ei anna kovin hyvää arvosanaa myöskään viimeisestä neuvostojohtajasta Mihail Gorbatshovista. Gorbatshovkin halusi vain parantaa järjestelmää, mutta ei muuttaa sitä.

- Miten totalitaarista järjestelmää voisi parantaa? hän kysyy.

Gorbatshov ei halunnut koskea sosialismin pyhimpiin arvoihin, valtion kaiken kattavaan omistukseen ja kommunistisen puolueen johtavaan rooliin. Perestroikahan merkitsi Gorbatshoville paluuta kaikkivaltiaaseen Leniniin.

Politbyroon työskentelyssä ei 1980-luvun puolivälissä näyttänyt mikään muuttuvan. Sen läpi kulki vuosittain yli 4 000 säädöstä, jotka koskivat niin hedelmämehujen ja hiivan hintaa kuin seuraavaa viisivuotissuunnitelmaakin. Sosialismin oletettuja saavutuksia jouduttiin lykkäämään. Jokaiselle neuvostoperheelle oli 1970-luvulla luvattu oma asunto vuoteen 1980 mennessä. Nyt tavoitteen luvattiin täyttyvän vasta vuonna 2000.

Dmitri Volkogonov nimittää Gorbatshovin paradoksiksi sitä, että hän uskoi pystyvänsä muuttamaan sitä, mikä ei ollut muutettavissa. Ei tarvittu korjauksia järjestelmään, perestroikaa, vaan uuden järjestelmän rakentamista, novostroikaa.