maanantaina, toukokuuta 30, 2005

Olipa kerran Neuvostoliitto, osa 1

Visio, viha ja väkivalta käyttövoimana

Mikä Neuvostoliiton oikein kaatoi? Maan historian kirjoittanut dosentti Arto Luukkanen vastaa, että uskonpuute ja venäläinen nationalismi. 1980-luvulla neuvostojärjestelmä menetti tärkeimmän etunsa, vision paremmasta tulevaisuudesta ja vuonna 1990 Boris Jeltsin veti maton lopullisesti alta julistamalla Venäjän itsenäiseksi.

KAI HIRVASNORO

Mikä oli Neuvostoliitto? Miten se syntyi? Mikä oli Neuvostoliiton saldo? Kysymyksiä pohtii dosentti Arto Luukkanen kirjassaan Neuvostojen maa - Neuvostoliiton historia 1917-1991 (Edita). Helsingin yliopiston Renvall-instituutissa työskentelevä Luukkanen tarttui massiiviseen aiheeseen, koska Suomessa puuttui kattava tulkinnallinen yleisesitys naapurimaan historiasta. Luukkanen on pannut paperille pitkän pätkän tuota historiaa, sillä hänen edellinen teoksensa Hajoaako Venäjä? käsitteli Venäjän valtiollisuuden kehitystä vuosina 862-2000.

Arto Luukkanen sanoo Viikkolehden haastattelussa, että nyt oli hyvä aika kirjoittaa Neuvostoliiton historia. Maan hajoamisesta tuli juuri kuluneeksi 12 vuotta. Etäisyyttä kohteeseen on jo sen verran, että sitä voi tarkastella hieman kauemmalla perspektiivillä ilman suuria intohimoja. Aiemmin Neuvostoliiton tutkimusta vaikeutti se, että toisille se oli onnen ihmemaa ja toisille pahuuden valtakunta.

Arto Luukkanen vinkkaa, että jatkotutkimuksen paikka olisi siinä, miten suomalaiset tunsivat naapurimaan ruohonjuuritasolla.

- Niillä ihmisillä, jotka tekivät idänkauppaa ja olivat rakennustyössä siellä, on aivan ainutlaatuinen kokemus. Nyt kun he ovat vielä hyvissä voimissa, niin kannattaisi kerätä heiltä pois suullinen traditio kaikesta siitä, mitä Neuvostoliitto heidän silmissään oli. Se olisi tärkeää.

Ei pelkkiä rikoksia,
ideaalisuus motivoi

Arto Luukkanen analysoi Neuvostoliittoa kolmen käsitteen - vision, vihan ja väkivallan - kautta.

Visio oli se, että neuvostojärjestelmä legitimoi itsensä alusta saakka massiivisella lupauksella paremmasta tulevaisuudesta. Neuvostoliiton utopia perustui tulevaan kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa kaikki saisivat tarpeidensa mukaan ja jokainen työskentelisi kykyjensä mukaan.

Suuren vision kääntöpuoli oli viha. Sosialistinen sankari vihasi unelman vastakohtaa. Utopian merkittävyydellä järjestelmä perusteli väkivaltaa - luokkavihaa, terroria ja pakkoa.

Arto Luukkanen pohtii, että totalitaarisessa järjestelmässä on oltava positiivinen ja negatiivinen motivaatio. Kommunismin musta kirja kirjasi vain järjestelmän aiheuttamat rikokset, mutta Luukkasen mukaan negatiivisen puolen rinnalla on tarkasteltava myös sitä polttoainetta, joka sai ihmiset ja järjestelmän toimimaan. Sitä, mikä motivoi heidät.

- Se polttoainehan oli ideaalisuus ja halu tehdä parempaa maailmaa. Visio on juuri se ajatus paremmasta maailmasta ja se vetosi ihmiskuntaan maailmanlaajuisesti.

Vallankumousta tehtäessä nähtiin, että parempaa maailmaa ei luoda rikkomatta entistä. Toiminnan motivoijana toimi luokkaviha, joka oli vallankumouksen ehdoton edellytys. Ja luokkataistelun korkein muoto oli väkivalta, joka oli vihaa toiminnassa.

Miksi juuri
bolshevikit?

Bolshevikkipuolue kaappasi vallan Venäjän väliaikaiselta hallitukselta 6.-7. marraskuuta 1917. Arto Luukkasen mukaan teknisesti kaappaus tapahtui niin, että vallankaappaajat lähettivät ns. sotilasvallankumouksellisen komitean SVK:n nimissä komissaareja joukko-osastoihin, strategisiin kohteisiin, rautateille ja tehtaisiin. Mitään käskyjä ei saanut antaa ilman komitean jäsenten, komissaarien, hyväksyntää. Vallankumouksen tärkeimpänä organisoijana toimi Trotski.

Mutta miksi juuri bolshevikit voittivat taistelun vallasta Venäjän sekasortoisena syksynä 1917? Koko yhteiskuntahan oli Luukkasen mukaan kasvanut ulos itsevaltiudesta.

Arto Luukkanen vastaa, ettei silloinen poliittinen järjestelmä tyydyttänyt oikeastaan enää ketään. Talonpojat halusivat lisää maata, aatelisto oli tyytymätön siihen, että heiltä oli maa viety. Nouseva porvaristo ja talousmiehet halusivat vapauksia. Älymystö oli tyytymätön, koska se ei päässyt vaikuttamaan poliittiseen järjestelmään.

- Eli tyytymättömyys oli yleistä ja sitten tuli ensimmäinen maailmansota, joka tuhosi itsevaltiuden tärkeimmän tuen, armeijan. Kun nyt sitten armeija rapistui rintamalla ja tuli halu rauhaan, ja kun Pietarin varusväki vielä ei ollut täysin luotettavaa, niin pääsi tapahtumaan tällainen nopea vallanvaihto, Luukkanen kuvailee.

Helmikuussa 1917 kansanjoukot nousivat spontaanisti tsaristista järjestelmää vastaan ja tuhosivat sen.

- Sitten bolshevikkien vallankumous oli eri juttu. Siinä oli"lahkolaisten", tiukasti asiaansa uskovien, hyvin organisoitujen määrätietoinen vallankaappaus, jossa hyvin taitavasti osattiin kanavoida Pietarin varusväen ja väestön tyytymättömyys oman liikkeen taakse, ottaa valta ja ryhtyä toteuttamaan sitä visiota.

Valkoiset tuhosivat
demokratian idun

Sen jälkeen Lenin nousi maan alta ja sanoi, että nyt ruvetaan toteuttamaan sosialismia.

- Se oli aika reteästi sanottu, kun ajatellaan, että maa oli täysin agraarinen, talonpoikia täynnä ja teollisuutta oli vain paikoin. Hän rupesi toteuttamaan marxilaista vallankumousta maassa, jossa proletaareja oli kovin vähän, Luukkanen huomauttaa.

Talonpojat bolshevikit saivat puolelleen lupauksella maasta ja sotilaat lupauksella rauhasta. Historia olisi voinut mennä toisinkin. Sosiaalivallankumoukselliset ottivat vallan Samarassa ja Siperiassa ja perustivat kilpailevan hallituksen.

- Mutta ongelma oli se, että nämä demokraatit onnistuivat tässä kriisitilanteessa komiteoimaan oman demokraattisen Venäjänsä kuoliaaksi, Luukkanen sanoo.

- Toisella puolella olivat armeijan upseerit, jotka sanoivat, että me olemme saaneet tarpeeksemme Kerenskistä ja väliaikaisesta hallituksesta, siitä päättämättömyydestä. Upseerit koputtivat heidän selkäänsä, että nyt on pelastettava Venäjä, nyt ei ole aikaa komiteoida. Toisella puolella olivat bolshevikit, jotka syyttivät menshevikkejä pettureiksi. Sosiaalivallankumouksellisten perustavan kokouksen komitea, Komutsh, toimi Volgan alueen hallituksena kesäkuusta 1918, mutta valkoinen amiraali Koltshak tuhosi sen saman vuoden marraskuussa.

- Silloin demokraatit siirtyivät vaistomaisesti Leninin puolelle. Heistä se oli pienempi paha kuin sotilasvallan paluu. Oli jännä tilanne, että Lenin hyötyi eniten siitä, että valkoiset tuhosivat sen demokraattisen Venäjän idun, Arto Luukkanen pohtii.

Lenin aloitti
terrorin

Miksi sosialistinen hallinto muuttui totalitaariseksi? Oliko se sisäänrakennettu kommunismiin vai jatkettiinko siinä vain vanhaa venäläistä hallitsemistapaa?

Arto Luukkasen mielestä sisällissota johti siihen, että turvallisuusorgaanit ottivat niin keskeisen roolin.

- Samoin puolueesta tuli suljettu kasti, jonka sisällä sai vielä 1920-luvulla keskustella ja olla vähän erikin mieltä. Mutta se demokratia ei ulottunut yhteiskuntaan. Myöhemmin 1920-luvulla "suuri ruorimies" Stalin sanoi, että vapaaseen keskusteluun ei voida siirtyä, koska sille ei ole edellytyksiä. Demokratian edellytyksiä olisivat olleet sosialismin voittaminen Euroopassa ja riittävän hyvä taloudellinen pohja.

- Terrori on oma lakinsa sinänsä. Kun yhteiskuntaa ei enää ohjaa visio, niin sen pimeä logiikka perustuu siihen, että terrori on sosialismia. Tarkoitan sitä, että kun Moskovasta annetaan ohjeet, että yhteiskunnassa on vihollisia ja annetaan myös vanhan venäläisen tavan mukaan normi, että vihollisia on löydyttävä niin ja niin paljon, niin paikallinen johto ylittää normit. Kommunismi Venäjällä on syvästi venäläinen ilmiö.

Kumpi aloitti terrorin, Lenin vai Stalin?

- Lenin aloitti sen, siitä on ihan selvät dokumentit. Hän lähetti 1918 sähkeen alueille, että hirttäkää mahdollisimman paljon vastavallankumouksellisia pappeja, pelkäävät loput. Lähettäkää sinne tovereita, joiden kädet eivät vapise, Luukkanen vastaa epäröimättä.

- Tätä ei tietenkään ollut Leninin kootuissa. Neuvostomuistelmissa sanotaan, että hän rakasti kissoja ja Beethovenia, ja oli ihmisistä ihmisin. Mutta sitten näissä muissa muistelmissa tulee se toinen Lenin, joka oli indoktrinääri, asiaansa viimeisesti uskova mies.

Stalin sai Leninin suuren suosion, kun hän organisoi pankkiryöstöjä Kaukasiassa.

Jos Lenin olisi
elänyt kauemmin...

Suuri kysymys, jota moni vasemmistolainen miettii on se, olisiko Neuvostoliiton kehitys mennyt toisin, jos Lenin olisi elänyt kauemmin ja estänyt Stalinin valtaan tulon. Arto Luukkanen sanoo, että Lenin teki uudelleenarviota vuonna 1922.

- Hän rupesi tajuamaan, että porvaristollakin olisi ollut ehkä oma historiallinen roolinsa. Kansallisuuskysymyksissä olisi voitu edetä harkitummin. Viimeisinä aikoina Leninillä näyttää olleen uudelleenharkinnan aika, kun neuvostojärjestelmä ei näyttänyt toimivan. Mutta sen jälkeen hän oli sairas ja myös Stalinin valvonnassa eikä voinut lähteä toimimaan eri tavalla.

Jossittelu on jossittelua, mutta Luukkanen arvioi, että ehkä Neuvostoliitto olisi kehittynyt toisin, koska Leninin intellektuellissa kapasiteetissa ei ollut mitään ongelmaa.

- Jos hän näki, että joku asia ei toiminut, niin hän oli valmis sitä muuttamaan.

Stalin - isänsä
hakkaama poika

Mikä oli Stalinin terrorin syy?

- No, siinähän on ollut monenlaisia selityksiä. Stalinhan luki Trotskia, suurta vastustajaansa, hyvin tarkasti. Trotskilla oli ajatus siitä, että kun sosialismi lähenee, niin luokkataistelu kasvaa. Pointsi on se, että samalla kun asia etenee, niin viholliset tulevat entistä taitavammiksi ja raivokkaammiksi. Sosialismin syntymisen kasvukipuihin liittyy terrori ja silloin sekurokraattiset orgaanit ovat tärkeitä, miehet jotka pitävät turvallisuuden ja valtion edun mielessään.

- Toisaalta terrorin voi nähdä niin, että hän halusi päästä eroon vanhoista patuista. Stalin oli luonut yhteiskunnan, joka oli tuottamassa 1930-luvulla nuorta, teknisesti sivistynyttä porukkaa, joka ei enää kysellyt humanismin perään, vaan oli täysin valmis tekemään, mitä Stalin halusi. Sitten piti päästä eroon näistä vanhoista horisevista patuista, ja terrori palveli vielä sosialismin asiaa uhreinakin. He tekivät viimeisen palveluksen suurelle asialle tunnustaessaan vakoilleensa Saksalle, Japanille ja Vatikaanille.

Ensin vihollinen - porvari ja kulakki - oli ulkona, ja puolue oli valittujen lauma. Sitten terrori tuli puolueen sisälle ja lopulta Stalinin lähimpään piiriin. Stalinin terrorin syntyä Arto Luukkanen selittää sillä, että tämä oli suutarin poika, jota isä armotta hakkasi pienenä.

- Mitä muuta siitä voi tulla kuin ihminen, joka on sisimmästään särkynyt ja paha. Ja tällainen mies rupeaa ohjaamaan yhtä kuudesosaa maapallosta, Luukkanen äimistelee.

Ei kuitenkaan
pelkkää terroria

Mikä oli Stalinin saldo? Toisella puolella oli hillitön terrori, toisella maan teollistaminen, jonka Luukkanen laskee ilman muuta positiiviselle puolelle. Tosin sekin tehtiin kovalla kädellä ja kalliilla uhreilla tuhoamalla maaseutu ja siirtämällä kansaa paikasta toiseen. Lisää plussaa: peruskoulutus ja lukutaito lisääntyivät. Itäisissä tasavalloissa naisten asemaa parannettiin.

- Ei varmaankaan humaaneista syistä, vaan siksi, että naisia tarvittiin tuotantoon. Traktoristinainen oli hyve. Ajatus siinä oli se, että jos miehet lähtevät sotaan ajamaan panssarivaunua, niin silloin meillä on suuri määrä kaaderinaisia, jotka ottavat tuotantotyöt haltuunsa ja ajavat traktoria.

Kommunismi
näköpiirissä

Nikita Hrustshevin kausi oli Neuvostoliitossa optimismin aikaa. Maatalouden uudistukset lisäsivät elintarvikkeiden määrää ja laatua, ja teollisuustuotannossa maa ohitti Länsi-Euroopan vuonna 1958. Seuraavaksi tavoitteeksi otettiin Yhdysvaltain etumatkan umpeen kurominen. Hrustshev näytti pyrkivän luomaan järjestelmän, jossa sosialismi merkitsi ihmisille hyvinvointia ja yltäkylläisyyttä. Arto Luukkanen toteaa kirjassaan, että vuosi 1960 oli Neuvostoliitossa visioiden kirjoittamisen vuosi. Tulevaisuuden ennustuksissa nähtiin kommunismin hallitsema tuleva ja parempi maailma. Jopa ihmisluonteen tuli muuttua aivan lähitulevaisuudessa.

Vuonna 1975 Neuvostoliitossa oli määrä nauttia ilmaisista aterioista ja vuonna 1980 jo ilmaisesta vaatehuollosta sekä maksuttomasta 15 neliön asuintilasta henkeä kohden. Työaika laskisi neljään tuntiin päivässä. Miten tällainen optimismi oli mahdollista stalinismin runtelemassa maassa?

Arto Luukkanen sanoo, että ensinnäkin Neuvostoliitto sai voimaa sotakorvauksista. Toiseksi kansa palasi rintamilta ja alkoi innostunut jälleenrakentaminen. Kolmanneksi Itä-Euroopan taloudellinen riistäminen sai aikaan positiivisen impulssin. Neuvostoliiton kasvuluvut 1950-luvulla olivat huikeita, koska liikkeelle lähdettiin nollasta, Luukkanen huomauttaa. Ajassa oli 1960-luvulle tultaessa paljon merkkejä siitä, että Neuvostoliitto voittaa. Siirtomaat rupesivat vapautumaan ja kapitalismi oli puolustuskannalla. Neuvostoliitto sai ensimmäisenä miehen avaruuteen eli neuvostotekniikka näytti voittavan kapitalistisen. Koko ajan tuotettiin enemmän ja enemmän.

Käännekohtana
Praha 1968

Vuonna 1964 optimismi loppui. Nikita Hrustshev sai mennä ja valtaan nousivat 1930-luvulla Stalinin aikana asemiin nousseet miehet Leonid Breshnev, Aleksei Kosygin ja Nikolai Podgornyi. Alkoi pysähtyneisyyden aika. Kansalaiset eivät olleet tyytymättömiä sosialismiin, vaan siihen, etteivät taloudelliset lupaukset toteutuneetkaan. 1960-luvun lopulla alkoi vallita ns. konsumerismipessimismi, Luukkanen kirjoittaa. Neuvostokansan mielialoja mitattiin Harvardin yliopistossa. Ei siellä haikailtu monipuoluejärjestelmän perään, vaan paremman elintason. Pessimismiä lietsoivat arkiset asiat kuten jonot ja kulutustavaroiden odottaminen.

- Ei syntynyt viimeisinäkään vuosina neuvostovastaista liikettä. Kyllä ihmiset olisivat halunneet Neuvostoliiton jatkuvan, koska siinä olivat myös ne hyvät ja positiiviset asiat: älymystöllä oli rahaa, valtio huolehti ja oli työtä. Se oli lokoisaa, mukavaa elämää, huomauttaa Luukkanen.

Miten ratkaiseva käännekohta Neuvostoliiton lopulle oli Praha 1968?

- Niitten telaketjujen kolina merkitsi kommunismin hautautumista. Lännessä se tuhosi läntisen älymystön silmissä Neuvostoliiton moraalisesti. Venäläisille dissidenteille se merkitsi sitä, että vuoropuhelua vallan ja ajattelevien ihmisen välille ei tule. Hrustshevin aikana älymystöä ja dissidenttejä oli siedetty, mutta nyt valta sanoi, että enää ei keskustella. Idässä yhteiskunta jähmettyi.

Neuvostoliitto kuoli
uskonpuutteeseen

Neuvostoliiton hajoamisprosessi kesti vuodet 1985 - 1991. Mihail Gorbatshov astui valtaan 11.3. 1985, jolloin Neuvostoliiton suurvalta-asema oli vielä ulkonaisesti vakaa. Arto Luukkasen mukaan neuvostojohdon ja myös kansalaisten keskuuteen oli kuitenkin leviämässä uskonpuute. Neuvostojärjestelmä oli menettämässä tärkeimmän ideologisen etunsa, vision valoisammasta tulevaisuudesta.Taustalla olivat epäonnistuneet maatalouskokeilut - kuten maissin kasvattaminen Siperiassa - sekä öljy- ja kaasutulojen heikkeneminen.Teollisuuden tuottavuuden kasvu jäikin jälkeen lännestä.

Neuvostoliiton Kommunistisessa Puolueessa alkoi pian taistelu. Puolue hyväksyi kyllä Gorbatshovin iskulauseet uudelleenrakentamisesta, perestroikasta, ja avoimuudesta, glasnostista, mutta käytännössä vanhoilliset vastustivat kaikkia uudistuksia, jotka olisivat kajonneet puolueen asemaan. Eikä Gorbatshovilla ollut kättä pitempää viedä uudistuksiaan eteenpäin. Ne törmäsivät aina kaupunginjohtajien ja puoluepomojen vastarintaan.

Mihin Neuvostoliitto loppujen lopuksi kaatui?

- Siihen on monenlaisia syitä. Siinä ovat materiaaliset ja taloudelliset syyt, siinä on hallinnollisia syitä.

- Minä olen yrittänyt tuoda esille tällaiset pehmeät syyt, että itse asiassa se kuoli uskonpuutteeseen. Gorbatshov olisi voinut loppuvaiheessa turvautua väkivaltaan, mutta hän ei sitä tehnyt. Mutta hän olisi voinut tehdä näin ja sitten vanhoilliset, kaikki nämä janajevit, olisivat sanoneet, että hyvä, hienosti tehty, nyt palataan päiväjärjestykseen.

Nationalismi
viimeisenä vipuna

Arto Luukkasen mukaan venäläinen nationalismi oli kommunismin lopullinen kuolinsyy. Boris Jeltsin keräsi ihmisiä taakseen väittämällä, että Neuvostoliitto on rakennettu venäläisten rahoilla, että venäläiset ovat sivistäneet itäiset tasavallat, että meitä on riistetty ja nyt venäläisten on ajateltava itseään.

- Tällainen puhtaasti nationalistinen idea toimi.

Luukkanen kirjoittaa, että Venäjän suvereenisuuden argumentti ja Jeltsinin argumentit siitä olivat se vipu, jolla vision, vihan ja väkivallan menettänyttä Neuvostoliittoa alettiin kammeta jalustaltaan. Mihail Gorbatshov ajoi voimalla uudenlaista liittosopimusta vielä kesän ja syksyn 1990 aikana. Sitä valmisteli eri tasavalloista koottu komitea, jolta Jeltsin kuitenkin vetäisi maton alta julistamalla kesäkuussa 1990 Venäjän itsenäiseksi. Neuvostoliitto näytti siitäkin selviävän, mutta päivää ennen uuden liittosopimuksen allekirjoittamista elokuussa 1991 vanhoilliset yrittivät syrjäyttää Gorbatshovin ja se oli lorun loppu.

Traagisimpana Arto Luukkanen pitää sitä, että ilman elokuun kaappaustaNeuvostoliitto saattaisi olla vieläkin olemassa. Toisaalta hän pohtii, että elääkö Neuvostoliitto edelleen Venäjän pintarakenteiden alapuolella.

- Jos katsotaan Neuvostoliiton rakenteita pohjalle asti, niin eihän niitä ole purettu. Ainoastaan valtion lippu on muuttunut ja kaksipäinen kotka on tullut takaisin, mutta paljolti Neuvostoliiton infrastruktuuria on jäljellä.Voi kysyä, onko nyt tapahtunut vähän niin kuin muodollinen muutos.

Päättämättömyys
kahdesti kohtalona

Arto Luukkasen mielestä Neuvostoliiton kaatumisessa oli samankaltaisuutta verrattuna tsaarin vallan kukistumiseen vuonna 1917.

"Vaatimukset Gorbatshovin erosta esitettiin vasta vuoden 1991 huhtikuussa keskuskomitean kokouksessa. Johtajan asema oli kuitenkin turvattu, ja vasta elokuussa 1991 vanhoilliset puoluejohtajat uskalsivat ryhtyä toimeen. Tapahtumien kulku oli samanlainen kuin ensimmäisen maailmansodan ajan Pietarissa, kun hovipiirit aikoivat turvautua vasta viime hetkessä väkivaltaan Nikolai II:n siirtämiseksi syrjään. Samoin tapahtui myös Neuvostoliitossa, jossa kommunistisen puolueen johtajat äänestivät loppuun saakka uudistusmielistä johtajaa."

Nikolai II:n ja Gorbatshovin päättämättömyys olivat yhtä lailla kohtalokkaita, Luukkanen sanoo. Molemmissa tapauksissa tuhon syyt piilivät ylimmän poliittisen johdon kohtalokkaissa päätöksissä ja kummassakin tapauksessa ylimmän johdon toiminta herpaantui ratkaisevalla hetkellä.

- He olisivat voineet tehdä vaikka mitä, mutta eivät tehneet, Arto Luukkanen muistuttaa.

Venäjän kehitys olisi saattanut mennä kokonaan toisille raiteille, jos Nikolai II olisi antanut ukaasin, että maa jaetaan talonpojille ja solminut rauhan Saksan kanssa.

- Se olisi ollut kaikki, mitä sotilaat halusivat; maata ja rauhaa.

Mikä oli Neuvostoliiton saldo?

- Se oli ihmiskunnan historiassa suoritettu fantastinen, traaginen, hirveä ja kaunis koe. Venäjän kansalle se oli suuri tragedia.

Nyt vallassa on
everstijuntta

Arto Luukkasesta on traagista, että demokratia on ollut niin harvinaista herkkua Venäjällä. Nyt Venäjää hallitsee hänen nähdäkseen everstijuntta.

- Everstijuntasta tulee mieleen Chile ja Etelä-Afrikka, mutta meidän täytyisi ihan rehellisesti tunnustaa, että Venäjä ei ole demokraattinen maa. Jos ajatellaan tavallisten venäläisten etua, niin kyllä se demokratia heillekin olisi hyväksi.

Arto Luukkanen miettii, että Vladimir Putin pyrkii ajamaan nykyisen Venäjän takaisin Neuvostoliiton pilttuuseen.

- Puhutaan, että ei olla vielä stalinismissa, mutta mitä siitä puuttuu? Kun katsoo venäläistä yhteiskuntaa, niin siitä on tullut hyvin ei-suvaitsevainen yhteiskunta. Neuvostoliitossa oli se hyvä puoli, että siellä oltiin virallisesti tasa-arvoisia ja virallisesti kaikki kansat olivat yhtä hyviä ja antisemitismi oli virallisesti erittäin huono asia. Mutta eipä näitä asioita ole enää.

lauantaina, toukokuuta 14, 2005

Näkemiin vaan muru perustuu siirtotyömaiden todellisuuteen

Karhea työläischarmi
puree edelleen

(Kansan Uutisten Viikkolehti, marraskuu 2004)

Düsseldorfilaisen rakennustyömaan parakista se alkoi ja Kuubaan suurlähetystön rakennustyömaalle se päättyy. Englantilaisen tv-sarjan Näkemiin vaan, muru karun sympaattiset työmiehet kehiteltiin kahden työttömän stocktonilaisen muurarin inspiroimina.

KAI HIRVASNORO

Alussa oli kaksi rakennustyöläistä Koillis-Englannista Stocktonista. Muurarit Stewart Keeble ja Mick McGlade lähtivät vuonna 1975 työttömyyttä pakoon Saksaan lontoolaiseen rakennusfirmaan, jossa työläisiä kohdeltiin niin ja näin. Kahdessa viikossa kaksikko kadotti lompakkonsa. Rahaa ei ollut yhtään eikä ketään tuttuja, joilta voisi pyytää apua. Yksi englantilaiseen työporukkaan kuulunut tunsi kuitenkin BBC:n elokuvaohjaajan Franc Roddamin, joka lupasikin lähettää rahaa sen verran, että kaverit pääsevät uudelleen alkuun.

Yhteyttä pidettiin sen jälkeenkin ja Roddam kiinnostui asetelmasta, jossa työttömät englantilaisduunarit ovat joutuneet vierastyöläisiksi Saksaan. Franc Roddam otti mukaansa käsikirjoittajat Ian La Fresnaisin ja Dick Clementin, ja kävi tutustumassa työmiesten oloihin Saksassa. Koillis-Englannista itsekin kotoisin oleva Franc Roddam on kertonut käyneensä niihin aikoihin kotiseudullaan etsimässä vanhoja kavereitaan.

- Selvisi, että monet heistä olivat menneet töihin Saksaan ja jättäneet vaimonsa ja tyttöystävänsä jälkeensä. Menin itsekin Saksaan ja löysin satoja näitä kavereita työskentelemässä rakennustyömailla, Roddam on kertonutBBC:lle.

Jalkapalloyleisö
hurrasi Ozille

Loppu onkin sitten television historiaa. Syntyi yksi kaikkien aikojen parhaista draamasarjoista Näkemiin vaan, muru (Auf Wiedersehen, Pet). Vankasti todellisuuteen perustuva komediallinen brittisarja valloitti heti katsojat seitsemän karun työmiehen karismalla. Ensimmäiset, düsseldorfilaiselle rakennustyömaalle ja sen yhteydessä olevaan miesten parakkiin sijoittuvat 13 jaksoa esitettiin Englannissa vuonna 1983. Vuonna 1986 sarjaan tehtiin uudet jaksot, jossa kaverukset ensin remontoivat newcastlelaisen gangsteripäällikön ostamaa kartanoa Englannin maaseudulla ja rakentavat sitten tälle uima-allasta Espanjassa.

Ensimmäisellä tuotantokaudella sarjalla oli Englannissa 10 miljoonaa katsojaa, toisella 15 miljoonaa. Käsikirjoittaja Dick Clementille sarjan suosio selvisi viimeistään jalkapallo-ottelussa Liverpool-Newcastle, missä koillisenglantilaisen Newcastlen kannattajat hurrasivat kaupungin oman pojan Ozin nimeä.

Newcastlelainen Oz (Jimmy Nail) on sarjan mieleenpainuvin hahmo, heittiö, mutta viime kädessä solidaarinen työmies, jonka mielestä rikkaat opettavat koiransakin haukkumaan työväenluokkaa.

Suomessa alkuperäiset Murut on esitetty ainakin kolmesti, viimeksi kesällä ja alkusyksyllä.

Siirtotyöläisistä
urakoitsijoiksi

Varsinainen pommi oli se, että sarjan alkuperäiset näyttelijät ja käsikirjoittajat saatiin uudelleen kokoon 15 vuoden tauon jälkeen. Vain vuonna 1985 kuollut Gary Holton, naistenmies Wayne, puuttuu 2000-luvun alussa tehdyistä jaksoista, jotka pyörivät parhaillaan Suomessa tv:n kakkoskanavalla. Ja kaiken lisäksi sarja toimii täysillä lämmitettynäkin. Sen huumori ja karheus ovat tallella, samoin taustalla oleva yhteiskunnallinen todellisuus.

1980-luvulla Margaret Thatcherin Englannissa työläisten oli hakeuduttava laittomiksi siirtotyöläisiksi vieraille maille. Nyky-Englannissa raskaat ja likaiset työt teetetään laittomilla siirtotyöläisillä, tässä tapauksessa maahan salakuljetetuilla Kosovon albaaneilla ja serbeillä. He purkavat jättimäistä siltaa Middlesbroughissa. Ozin vankilassa tapaama valkokaulusgangsteri on myynyt sillan Malesiaan. Tai ainakin siltä alussa näytti, mutta urakoitsijoiksi ryhtyneiden työmiesten rikastumisen tiellä taitaa olla vielä monta mutkaa. Myöhemmin syksyllä kaverusten tie vie vielä Kuubaan suurlähetystön rakennustyömaalle.

Uudet jaksot nähtiin Englannissa vuonna 2002 ja niillä oli 12 miljoonaa katsojaa. Middlesbroughin kaupunginvaltuusto joutui julkaisemaan tiedotteen, ettei kaupungin maamerkkinä olevaa siltaa oltu oikeasti purkamassa, vaan vaikutelma luotiin erikoisefektein.

Hahmojen uusi
synty sketseistä

Murun uusi tuleminen yli kymmenen vuoden tauon jälkeen lähti liikkeelle sketseistä. Sarjan toisen tuotantokauden jaksoissa esiintynyt näyttelijä Sammy Johnson kuoli vuonna 1998 ja Murun näyttelijät Tim Healy (vastentahtoinen nokkamies Dennis), Jimmy Nail ja Kevin Whately (aina yhtä huolestunut Neville) järjestivät hänen muistokseen hyväntekeväisyysillan Newcastlessa. Ian La Fresnais ja Dick Clement kirjoittivat kolmikolle kolme sketsiä, joissa he esiintyivät Näkemiin vaan, muru -hahmoissaan. Yksi sijoittui Düsseldorfiin, yksi Espanjaan ja yksi nykyaikaan.

Vähän myöhemmin Roddam ja Nail tapasivat toisensa sattumalta Lontoossa ja Roddam otti puheeksi mahdollisuuden tehdä sarjaan uusia osia.

- Tehdään se, vastasi Jimmy Nail.

Kaksikko kokosi vanhan ryhmän ja siitä se lähti.

- Ei olisi uskonut, että saan kokoon täyskäden, Franc Roddam päivitteli myöhemmin.

Sarjan suosion perustana pidetään sen maanläheistä ja todellisuuteen pohjaavaa otetta. Franc Roddamin mukaan Murua alettiin vuonna 1982 tehdä tilanteessa, jossa koko aikakausi oli muuttumassa. Talous mateli alamaissa, työmiehen asema heikkeni ja koko työläiskulttuuri oli murenemassa. 2000-luvun alun uudessa rakennemuutoksessa oli hyvä hetki tuoda sarja takaisin.

Britti-tv:n
veteraaneja

Dick Clement korosti BBC:n haastattelussa, että pitkän tauon jälkeen piti esitellä se, mitä työmiehille on 15 vuodessa tapahtunut, mutta kuvata myös se, miten Englanti muuttui.

Dick Clement ja Ian La Fresnais ovat englantilaisen tv:n veteraaneja. Heidän ensimmäinen yhteinen sarjansa Likely Lads esitettiin 1964-1966 ja se on jäänyt historiaan ensimmäisenä englantilaisena tv-komediana, joka kuvattiin Lontoon ulkopuolella. 1970-luvulla he muuttivat Hollywoodiin, mutta sieltäkin käsin heiltä syntyi parasta brittiläistä elokuvaa, käsikirjoitus Alan Parkerin Dubliniin sijoittuvaan soul-elokuvaan The Commitments (1991).

Näkemiin vaan, murun uuteen tulemiseen he valmistautuivat lukemalla, tekemällä haastatteluja ja katsomalla englantilaista nykytodellisuutta kuvaavia dokumentteja. Suuren vaikutuksen nyt Suomessa nähtäviin jaksoihin teki dokumentti, joka kertoo maahan tulevan laittoman ja pimeän työvoiman taustalla olevasta ja heitä hyväksikäyttävästä järjestäytyneestä rikollisuudesta.

Kun porukka viimein saatiin uudelleen kokoon, se oli tietysti hienoa. Tuntui kuin vanha bändi, jonka jäsenet ovat pitkään soittaneet erillään, olisi palannut jälleen lavalle, he kuvailivat Observer-lehdessä.

Sarjaa sen kahtena ensimmäisenä kautena kirjoittanut Stan Hey on sanonut menestyksen perustuvan hauskoihin, mutta todellisiin tyyppeihin. Murun pointti on Heyn mukaan se, että jätkiä sorsitaan ja he ajautuvat itsekin kaikenlaisiin sekasotkuihin, mutta selviävät aina, koska kaveria ei jätetä.

"Muut tylsiä,
paitsi Oz"

Entä mitä mieltä sarjasta oli sen innoittaja, oikeasti Saksan rakennuksilla työskennellyt muurari Stewart Keeble? Ei oikein sytyttänyt, vastasi Keeble The Northern Echo -sanomalehden kysymykseen vuonna 2000. Asiaa kysyttiin häneltä sen jälkeen, kun tieto uusista jaksoista oli julkistettu.

- Ensin se tuntui jännältä, mutta sarja oli antikliimaksi jätkille, jotka olivat oikeasti olleet siellä, nykyisin omaa rakennusfirmaa pyörittävä mies sanoi.

- En voinut samaistua yhteenkään henkilöön. Minusta he kaikki olivat tylsiä, paitsi Jimmy Nail (Oz). Meillä oli hauskaa. Ei me oltu mitään heittiöitä, vaan kovaa työtä tekeviä jätkiä, jotka halusivat tienata rahaa.

Mutta moni asia sarjassa meni Stewart Keeblenkin mukaan täysin oikein. Esimerkiksi se, että englantilaistyöläiset käyttivät sanaa Eric, kun puhuivat saksalaisista. Jos he olisivat käyttäneet sanaa saksalainen, nämä olisivat tienneet, että heistä puhutaan. Siksi piti kehittää kiertoilmaus. Myös kaverusten ankea kantakapakka oli kuin suoraan oikeasta elämästä.

Alkuperäinen sarja päättyy työmiesten parakin tulipaloon. Sekin perustuu tositapahtumiin. Keeblen porukka palasi kerran parakilleen, joka oli liekeissä. Parakin lattian alle oli piilotettu kymmenen miehen tienestit, 500 puntaa viikossa mieheen, joten vaarassa oli aika paljon. Onneksi palo saatiin ajoissa hallintaan.

Edellä mainittujen lisäksi Näkemiin vaan, murun ikimuistoisia hahmoja ovat tylsiä puhuva sähkömies Barry (Timothy Spall), voimamies-muurari Bomber (kesällä kuollut Pat Roach)sekä ikuisesti lakia paossa oleva Moxey (Christopher Fairbank). Uusissa jaksoissa Waynen on korvannut hänen poikansaWyman (Noel Clarke).

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2005

Talouden "ammattitappaja" paljastaa hallinnan keinot

Imperiumia ei aina rakenneta sotilailla,
myös velkaannuttaminen tehoaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.3. 2005)

Yhdysvaltain imperiumi on rakennettu suurelta osin muilla kuin suoranaisilla sotilaallisilla keinoilla. Avainasemassa olivat kansainväliset konsultit, joiden avulla maailman ainoa supervalta on ottanut valvontaansa suuren osan maailman raaka-ainevaroista, mm. öljyn.

KAI HIRVASNORO

Miten muuten kuin suoranaisella sotilaallisella interventiolla supervalta voi alistaa kehitysmaan käskyläisekseen? Pistämällä sen pihteihinsä talouselämän avulla.Taloudellisen hallinnan keinot paljastaa alan entinen sisäpiiriläinen John Perkins kirjassaan Confessions of an Economic Hit Man. Hit Man tarkoittaa ammatti- tai palkkatappajaa ja se on Perkinsin oma luonnehdinta toimenkuvastaan, jota hän harjoitti bostonilaisessa kansainvälisessä konsulttitoimistossa nimeltä Chas. T. Main. Hän oli yhtiön pääekonomisti.

Alun perin Perkins työskenteli Yhdysvaltain Kansallisen turvallisuuden virastolle NSA:lle, joka rekrytoi lupaavia bisnesmiehiä rakentamaan amerikkalaista imperiumia yksityisten yritysten avulla. Liikemiehillä ei ollut näennäisesti yhteyttä hallitukseen eikä ongelmien ilmaantuessa Yhdysvaltain hallitus olisi ollut vastuussa mistään.

John Perkinsin työnä oli houkutella Yhdysvalloille strategisesti tärkeitä maita - Indonesia, Panama, Ecuador, Iran ja Saudi Arabia - ottamaan jättilainoja infrastruktuurinsa kehittämiseen ja pitää huoli siitä, että projektit tilattiin amerikkalaisilta yhtiöiltä. Maat valjastettiin niin hurjiin velkoihin, etteivät ne pystyneet niitä maksamaan ja siten ne joutuivat käytännöllisesti Yhdysvaltain kontrolliin Maailmanpankin ja muiden kansainvälisten luottojärjestöjen suosiollisella avustuksella.

Amerikkalaisen Democracy Now!-radio-ohjelman (http://www.democracynow.org) Amy Goodmanin haastattelussa John Perkins kertoi, että "talouden palkkatappajat" ovat viimeksi kuluneiden 30-40 vuoden aikana luoneet historian laajimman imperiumin. Keinoja on monia, mutta tyypillisesti aina ensin valitaan jokin kolmannen maailman maa, jolla on Yhdysvaltojen tarvitsemia resursseja, yleensä öljyä, mutta Panamassa kyse oli kanavasta. Lainoista 90 %palautuu USA:han

- Joka tapauksessa järjestämme tälle maalle valtavan lainan kansainvälisten luottolaitosten kautta. Yleensä prosessia johtaa Maailmanpankki. Sanotaan, että lainaamme miljardi dollaria. Yksi lainan ehdoista on se, että 90 prosenttia siitä palautuu takaisin Yhdysvaltoihin meidän suuryhtiöillemme, näille Bechteleille ja Halliburtoneille, Perkins kuvaili.

- Nämä yhtiöt rakentavat lainoitettaville maille voimalaitoksia, valtateitä, satamia ja teollisuuspuistoja - isoja projekteja, joista hyötyvät pääasiassa rikkaat. Köyhät ja keskiluokka eivät hyödy näistä projekteista eivätkä lainoista, mutta heidän sosiaaliturvaansa leikataan velkaa maksettaessa.

Kun monikaan kehitysmaa ei voi mitenkään selvitä lainoistaan, Perkinsin kaltaiset konsultit palaavat niihin ja vaativat vastikkeeksi jotain muuta. Esimerkiksi halpaa öljyä amerikkalaisille öljy-yhtiöille, jonka toimittamiseksi esimerkiksi Ecuador nyt tuhoaa sademetsiään.

- Tätä me teemme ympäri maailmaa ja olemme tehneet toisesta maailmansodasta lähtien, ja nyt kontrolloimme suurinta osaa maailman raaka-aineista.

Hyvä esimerkki politiikan ja talouden kietoutumisesta toisiinsa on JohnPerkinsin mukaan Yhdysvaltain 1960-luvun puolustusministeri Robert MacNamara, joka oli aiemmin Ford-yhtiön johtaja ja ministerikautensa jälkeen Maailmanpankin pääjohtaja.

- Maailmanlaajuista imperiumia kontrolloivat hyvin harvat miehet. Kutsun heitä korpokraateiksi (corporatocracy). He ovat suurten yhtiöiden, pankkien ja hallituksen johtajia ja yleensä sama mies on tätä kaikkea.

MacNamaran tehtävä kaikissa kolmessa roolissaan oli sama, edistää amerikkalaisen liike-elämän etuja, korpokratiaa.Tänään samassa roolissa on Yhdysvaltain varapresidentti Dick Cheney.

Kermit Roosevelt
konsultoi kaappauksen

Politiikassa on saavutettu kiistattomia tuloksia. Maailman sadasta suurimmasta taloudesta 52 on yhtiöitä ja niistä 47 on amerikkalaisia.

Talouden ammattitappajat astuivat John Perkinsin mukaan ensimmäisen kerran isoon rooliin Iranissa 1950-luvun alussa. Iranin pääministeri Muhammad Mossadeq oli demokraattisesti tehtäväänsä valittu, kun hän kääntyi öljy-yhtiöitä vastaan ja kansallisti niiden omaisuuden. Öljy-yhtiöt hermostuivat ja Yhdysvaltain oli tehtävä jotain. Kylmän sodan aikana ja ydinsodan uhan ollessa todellinen Yhdysvallat ei kuitenkaan voinut iskeä sotilaallisesti Neuvostoliiton naapuriin.

- Joukkojen sijaan Iraniin lähetettiin Kermit Roosevelt, CIA:n agentti ja Teddyn pojanpoika, mukanaan muutama miljoona dollaria. Hän järjesti mellakoita, mielenosoituksia ja epäjärjestystä, ja lyhyesti sanottuna heitti Mossadeqin ulos ja palautti Shaahin takaisin valtaan.

Shaahin Iranissa amerikkalaiset yhtiöt tekivät jättiurakoita ja valtavasti rahaa vuosikymmenten mittaan.

- Samalla suututimme lukemattoman määrän ihmisiä. Vielä tänäänkin yksi syy Osama bin Ladenin vihaan on se, mitä me teimme Iranissa, huomautti Perkins.

Saudi Arabia oli
huippusaavutus

Talouden tappomiesten suurimpana menestyksenä John Perkins pitää kuitenkin Saudi-Arabiaa. 1970-luvun alussa öljynviejämaiden järjestö OPEC näytti lihaksiaan, vähensi öljyntuotantoa ja saattoi Yhdysvaltainkin talouden alamäkeen.

- Valtiovarainministeriön edustajat tulivat minun ja muiden talouden ammattitappajien luokse ja vaativat suunnitelmaa, ettei tämä toistuisi. Me tiesimme, että Saudi-Arabia oli avainasemassa. Heillä oli enemmän öljyä kuin kellään muulla ja hallitseva kuninkaallinen Saudien perhe oli korruptoitunut.

- Joten saimme aikaan sopimuksen, jonka mukaan Saudien kuningashuone investoi suurimman osan öljydollareistaan takaisin Yhdysvaltoihin ja niillä rahoilla amerikkalaiset yhtiöt rakentavat Saudi-Arabiaan suuria kaupunkeja keskelle autiomaata, voimalaitoksia, valtateitä, McDonald´seja, kaiken - Saudi Arabiasta rakennettiin länsityylinen valtio.

Saudien kuningashuone sitoutui pitämään öljyn hinnan alhaalla ja amerikkalaisten saatavilla, ja amerikkalaiset sitoutuivat pitämään kuningashuoneen vallassa. Ja ovat pitäneet. Siitä huolimatta, että Osama bin Laden on tehnyt tekosensa saudirahoilla.

Ja kyllähän saudit ovat investoineetkin Yhdysvaltoihin, arvioiden mukaan yhteensä 860 miljardia dollaria amerikkalaisiin yhtiöihin, joten he omistavat 6-7 prosenttia Yhdysvaltain talouselämästä. Pelkästään Bushin perheen ja heidän lähipiirissään olevien yhtiöiden bisneksiin saudit ovat sijoittaneet 1,4 miljardia dollaria.

John Perkins kertoi olleensa yksi konsulteista, joka suunnitteli Saudi Arabiaa koskeneen rakennelman. Kuningashuoneelle sen myi todennäköisesti ulkoministeri Henry Kissinger, mutta laajan suvun yksittäisiä prinssejä piti taivutella muidenkin. Yksi heistä oli John Perkinsin haaste.

- Hän oli todella konservatiivinen, ei halunnut nähdä maansa länsimaistuvan. Tiesin, että olin saanut haasteen. Hän teki sen minulle kuitenkin helpommaksi, sillä jokaisella New Yorkin, Bostonin tai Washingtonin vierailullaan hän halusi seuraa, kauniin sinisilmäisen blondin. Jos en sellaista pystynyt järjestämään, tapaamisen saattoi unohtaa.

- Se oli niitä harvoja laittomuuksia, joita tein. Suurin osa työstäni taloudellisena ammattitappajana oli laillista. Sen, mitä teimme muille maille, ei pitäisi olla laillista, mutta se oli. Mutta parittaminen on laitonta ja sitä minä tein.

Irakissa konsultit
epäonnistuivat

Saudi Arabian jälkeen vuorossa oli Irak. Mutta Saddam Husseinia ei saatu suostuteltua samanlaiseen diiliin kuin saudisukua. Häntä ei myöskään onnistuttu salamurhaamaan. Niinpä Saddam syrjäytettiin poikkeuksellisesti sotilaallisella miehityksellä.

- Irakista oli tullut hyvin, hyvin tärkeä monesta syystä; strategisen sijaintinsa takia, se kontrolloi suurta osaa Lähi-idän vesivaroista jatietysti öljyn.

- Emmekä ole enää varmoja, voimmeko pitää saudit kontrollissa. Kuningashuone on menettämässä valtansa, osaksi juuri siksi, että se teki tämän sopimuksen lännen kanssa. Yksi keino suojautua oli ottaa Irakin öljyvarat kontrolliin.

John Perkins yritti aloittaa kirjansa jo parikymmentä vuotta sitten, sillä hän ei pitänyt työstään eikä siitä, mitä Yhdysvallat teki.

- Olen lojaali amerikkalainen ja uskon hyvin syvästi tämän maan perustajien perusperiaatteisiin. Mutta ajan kuluessa näin, miten petimme ne periaatteet, menetimme demokratian tajumme ja meistä tuli kapitalistinen korpokratia, imperiumi, imperialistinen maa.

Lopullisesti hänet sysäsi liikkeelle 11. syyskuuta 2001. Se, mitä tapahtui, oli suoraa seurausta siitä, mitä talouden palkkatappajat olivat vuosikymmenten kuluessa saaneet aikaan, hän tunsi.

- Tiesin, että jos emme tee jotain, joka kääntää maailman kurssin, tyttärelläni ei todennäköisesti ole tulevaisuutta eikä ainakaan hänen lapsillaan.

Seksi, valta ja raha
pyörittävät maailmaa

Confessions of an Economic Hit Man on omistettu kahdelle entiselle Latinalaisen Amerikan presidentille, Ecuadorin Jaime Roldosille ja Panaman Omar Torrijosille, jotka kumpikin toteuttivat maissaan sosiaalisia uudistuksia ja vastustivat Yhdysvaltain ylivaltaa. Kumpikin kuoli lento-onnettomuuksissa 1980-luvun alussa ja kummankin lento-onnettomuuden kohdalla on vihjailtu salamurhasta.

John Perkins ei vihjaa, vaan syyttää suoraan:

- Heidät murhattiin, koska he vastustivat yhtiöitä, hallitusta ja pankkiireita, joiden tavoitteena on maailmanlaajuinen imperiumi. Me talouden tappomiehet epäonnistuimme heidän suhteensa ja toisenlaiset palkkatappajat, CIA:n sakaalit, jotka aina kulkivat perässämme, astuivat esiin.

Kirjan kirjoittamisen Perkins kertoi pysähtyneen kerta kerran jälkeen uhkauksiin ja lahjuksiin. 1990-luvulla hän sai puoli miljoonaa dollaria suurelta rakennusyhtiöltä, että ei kirjoittaisi kirjaansa. Mutta 9/11:n jälkeen hän ei enää pysähtynyt.

John Perkins kertoi olevansa kotoisin tiukan moraalisesta kalvinistisesta perheestä, mutta aikoinaan NSA viekoitteli hänet aikamme suurimmilla huumeilla - seksillä, vallalla ja rahalla. Ja niiden varassa koko systeemi toimii hänen kokemustensa perusteella myös maailmanlaajuisessa mitassa.

maanantaina, toukokuuta 09, 2005

Peter von Baghin Sininen laulu

Muut jatkavat, tämä ei enää
ole minun aikaani

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.12. 2004)

Peter von Bagh ei jatka suursarjaansa Sininen laulu vuodesta 2000 eteenpäin. Von Bagh sanoo, että jo nyt viimeisen osan tekeminen oli vaikeaa, koska tämä aika on niin vieras hänelle. Sininen laulu tehtiin lähes viime hetkellä, sillä jo kymmenkunta haastateltavista on sen jälkeen kuollut.

KAI HIRVASNORO

Jos se jäi kesällä 2004 jalkapallon EM-kisojen takia katsomatta, niin nyt on hyvä tilaisuus korjata vahinko. Peter von Baghin suursarja Sininen laulu alkaa huomenna uusintana TV 1:ssä. 12-osainen sarja nähdään lauantaisin kello 16. Huomenna nähtävä ykkösosa kattaa vuodet 1900 - 1920 ja sen päähenkilöitä ovat itseoikeutetusti sellaiset nimet kuin Jean Sibelius, Akseli Gallen-Kallela, Albert Edelfelt ja Maiju Lassila. Taustalla on kansakunnan synty ja ajautuminen kohti sisällissotaa.

Kun sarja helmikuussa 2005 päättyy, ollaan päädytty vuoteen 2000. Siihen väliin mahtuu koko Suomen kulttuuri kirjallisuudesta kuvataiteeseen ja muotoilusta musiikin kautta teatteriin ja sarjakuvaankin asti yli sada nhaastatellun kokemana, näkemänä ja arvioimana.

Sarjaa ryydittää upea arkistomateriaali. Peter von Bagh laskee, että sarjan tekeminen ideasta valmiiseen lopputulokseen kesti neljä vuotta. Aktiivisinta tekoaikaa kului kaksi vuotta ja se oli työtä vuorotta.

Kyseessä oli Yleisradionkin mittapuun mukaan suurtuotanto ja von Bagh kiittää Ylen hoitaneen oman osansa viimeisen päälle, vaikka sarja tehtiinkin minimaallisella henkilökunnalla. Jossain on ihmetelty, miten näin valtaisaa materiaalia pyöritettiin vain 20 hengen voimin.

- Meitä oli siinä ydinjoukossa oikeastaan kolme, von Bagh huomauttaa.

Arkistomateriaalin kymmenien vuosien ajalta hän kävi itse läpi apunaan"aivan valtava" arkistotoimittaja Seija De Rybel.

- Hän on alan kulttihenkilö täydestä syystä, koska hän todella tuntee nämä asiat niin valtavan hyvin.

Ei riittänyt, että Siniseen lauluun etsittiin kuvia kulttuurivaikuttajista, vaan arkistomateriaalin piti kattaa koko Suomen historia, joka vyöryy sarjan taustalla ja jolla ajan tapahtumat ankkuroidaan laajempiin kehyksiin.

Etuoikeutettuja
kosketuskohtia

Peter von Baghin mukaan on mahdotonta antaa yksiselitteistä vastausta siihen, miksi hän ryhtyi näin massiiviseen hankkeeseen.

- Minua on kyllä askarruttanut pitkään, että mitä voi tehdä tällä ns. korkeakulttuurilla, koska olen ihan sattumalta tullut tehneeksi niin paljon populaarikulttuuria käsitteleviä aiheita. Niitä tehdessä olen huomannut, että niissä on erityinen tunteensa ja ne kertovat meidän yhteisestä elämästämme ihan ihmeellisen paljon. Sitten on tullut mieleen, että miksi ihmeessä ei tehdä samaa korkeakulttuurin ilmentymistä, koska niissähän se kaikkein mielettömin emootio on. Miksei niistä tehdä television keinoin ja oteta huomioon koko tunnearvoa ja sisältöä, mikä niissä todella on?

Sen sijaan on von Baghin mielestä tehty kalvakkaa ja pikkuisen vieraantunutta kulttuurikuvaa.

- Viimeisen kymmenen vuoden aikana kulttuuriohjelmista on tullut sellainen nuoriso-ohjelmien alaosasto. Tehdään paljon hyviä ohjelmia, mutta tekijät ovat nuoria ihmisiä, joita ei kauhean paljon voi kiinnostaa se, mitä minun ikäisilläni ihmisillä on oman kokemuspiirimme vuoksi, mihin me olemme kasvaneet sisään ja mikä on meidän koko elämänverkostomme.

Nyt jälkeenpäin ajatellen Peter von Baghin mielestä olisi ollut melkeinpä rikos olla tekemättä tällaista sarjaa, koska hänellä itsellään on ollut niin paljon kosketuksia käsittelemäänsä materiaaliin. Myöhemmin tulevilla ihmisillä ei samaa ensikäden kosketusta voi olla olemassa eikä sitä saa mistään ostetuksi eikä opiskelluksi.

- Monella tapaa tuntuu aika etuoikeutetulta, että on ollut lapsuus 1950-luvulla ja nuoruus 1960-luvulla. Se on etuoikeutettu kulma siihen, kun ajatellaan, minkä ikäinen Suomi on. Siinä on vielä tuntosarvet ensimmäiseen tasavaltaan, se oli täpärästi mahdollista.

Moni haastateltiin
viime hetkellä

Peter von Bagh pahoittelee sitä, ettei tällaista kartoitusta tehty silloin, kun televisio tuli 1960-luvun alussa ja saatavissa olisi ollut ihmeellinen määrä kulttuurivaikuttajia mukaan. Nyt sarja etenee 1930-luvun lopulle asti ilman, että kertomassa ja kommentoimassa on ketään aikalaista. Joistakin on kyllä filminpätkiä, mutta äänielokuvaa vuosisadan alun taiteilijoista ei ole juuri kenestäkään. Esimerkiksi Eino Leinoa tai Joel Lehtosta ei ole koskaan taltioitu filmille.Siitä huolimatta sarjan tekeminen ei ollut niin vaikeaa kuin moni on päivitellyt.

- Kun se lähtee jostakin päästä auki, niin se on helppo tehdä. Se on kovaa työtä, mutta helppoa. Prosessi oli hirveän luonnollinen sitten kun se lähti.

Sarja leikattiin kymmenessä kuukaudessa, mikä on von Baghin mukaan mieletön vauhti.

- Yhtäkkiä se sähkökenttä löytyi muutamiin jaksoihin. Sen jälkeen se oli unenomaisen selkeää.

Vuosituhannen vaihde oli virittävä lähtökohta tällaiselle sarjalle. Mutta se oli myös viimeinen hetki ryhtyä toimeen, sillä suuri osa Peter von Baghin haastatelluista on syntynyt 1920- ja 30 -luvuilla ja aika moni, von Baghin arvion mukaan yli kymmenen, haastatelluista kuoli ennen sarjan esitystä. Viimeksi tätä haastattelua edeltäneellä viikolla kuoli säveltäjä Usko Meriläinen. Sarjan keskeisimpiä kertojia on vuonna 2001 kuollut kirjailija ja lehtimies Jouko Tyyri.

- Jouko Tyyriä korostaisin erityisesti. Hän puhui suoraan tätä kulttuurihistoriaa kuin joku antiikin puhuja ja kaikista mahdollisista kulmista.

Istunto Tyyrin kanssa oli Peter von Baghille niin innostava, että hänen kanssaan sovittiin poikkeuksellisesti vielä toinenkin haastattelu. Sitä ei koskaan ehditty tehdä. Siksi Tyyrin osuudet päättyvät 1950-lukuun, vaikka hänellä olisi ollut paljon kerrottavaa ja analysoitavaa myös ainakin kahdesta seuraavasta vuosikymmenestä.

Ensimmäinen ihminen, jolle Peter von Bagh sarjasta soitti oli Erno Paasilinna.

- Jostain syystä ensimmäinen kuvauspäivä oli Tampereella, jossa olivat Veikko Sinisalo, Sylvi Salonen ja Usko Meriläinen, kaikki nyt poissa.

Erno Paasilinna oli kuitenkin juuri sinä päivänä Helsingissä, joten asiaan oli määrä palata syksyllä. Sitä tapaamista ei koskaan tullut.

- Loppuiäkseen voi jäädä sadattelemaan ja itkemään, että Erno Paasilinnan osuus, joka olisi tietysti ollut ihan huima tällaisessa kokonaisuudessa, on poissa. Mutta ei se auta. Palapelihän on sellainen, että jollakin tavalla sen saman tekee.

Laajennus
löytyy netistä

Peter von Baghin mukaan tällaisessa tarinassa ei saa päästää ketään ulkopuolista johtamaan, se on tehtävä itse.

- Ne asiat, jotka jäävät surettamaan ja hävettämään itseään, ovat kaikki se, mikä jää pois. Tällä häpeällä on sillä tavalla kasvot, että on ihmisiä, jotka ovat hirveän tärkeitä ja jotka eivät kuitenkaan ole tässä mukana. Oli myös useita, joita haastateltiin, mutta jotka eivät ole mukana. Sitä juttua ei voi prässätä silloin, kun alkaa leikkaamaan, se menee oman logiikkansa mukaan.
Jollekin henkilölle, jonka lausuntoja pitää kovassa arvossa ei vaan löydy paikkaa siinä palapelissä. Noin siinä tapahtui useassa otteessa ja se tietysti risoo hirveästi.

Sarjasta pois jäänyttä materiaalia löytyy Sinisen laulun laajoilta nettisivuilta (www.yle.fi/teema/sininenlaulu).

Yhtenä haaveena Peter von Baghilla on koota sarjan haastatteluista Päivän sana -tyylisiä viisiminuuttisia kommentteja. Sarjan tempo on niin nopea, että yli minuutin mittaisia puheenvuoroja siinä ei juuri nähdä. Käyttämättä jäi paljon 4-5-minuuttisia huippujuttuja, joita ei voinut lyhentää.

Korkean ja matalan
kivulias kohtaaminen

Sinisessä laulussa tulee hyvin esille se, miten raju korkea- ja populaarikulttuurin välinen railo on Suomessa ollut. Hyvänä esimerkkinä Tapani Kansa kertoo kolmannessa jaksossa Georg Malmstenilta kuulemansa tarinan siitä, miten tämän orastava oopperaura päättyi:

- No mä voisin kertoa ihan ainutlaatuisen asian, jonka Georg itse mulle kertoi, joka liittyy suomalaiseen musiikkikulttuurin historiaan ihan dramaattisesti yhä edelleen tänäkin päivänä... Aino Actéhan oli pestannut hänet Savonlinnan oopperajuhlille, jossa hän teki upean roolityön parissa oopperassa, Pohjalaisissa ja Elinan surmassa muistaakseni.

- (Kotimaisen oopperan 1911 perustanut) Edvard Fazer oli kiinnostunut myöskin kiinnittämään hänet Suomalaiseen oopperaan. Eräänä päivänä Edvard Fazer oli kutsunut hänet huoneeseensa ja keskustellut leppoisasti siinä sitten. Ja sanonut lopuksi sitten, että "Härra Malmsten, jos te halua tehdä tämä upea uuppera, teidän pitä jättä tuo halpa schlager."

- Hän sitten mietti jonkin aikaa ja tuli siihen tulokseen, että hän ottaa kuitenkin tuon halvan schlagerin. Ja se oli aikamoinen onni Suomen kansalle. Meillä on valtavan hyviä oopperalaulajia, mutta sen luokan schlagerlaulajat kuin Malmsten mahtuvat edelleenkin yhden käden sormiin, jos edes tarvitsee kaikkia sormia ottaa vieläkään esille.

Korkea- ja populaarikulttuurin välistä ristiriitaa Peter von Bagh pitää kökkönä juttuna.

- Kansainvälisesti katsoen siinä on ollut harvinaisen paljon kaksi eri maailmaa. Mutta jos harrastaa elokuvaa, on tuon asetelman keskellä. Suomessa elokuvan asema on yhä huutolaispojan asema. Elokuvahan on enemmän populaarikulttuuria, sen alkeittenkaan tunteminen ei kuulu suomalaiseen yleissivistykseen, sitä katsotaan pikkuisen nenää pitkin.

- Ainoa järkevä tapa suhtautua tähän on se, että on olemassa hyvää ja huonoa taidetta, ja molemmissa riittää kumpaakin. Mutta ei voi sanoa, että populaarikulttuuri on ala-arvoisempaa. Minusta tämä on ymmärretty maailmalla paremmin. Anglosaksisessa maailmassa on kirjoja, joissa käsitellään suuria laulajia ja niissä on ymmärretty, että Frank Sinatra tai joku Caruso ovat saman sarjan laulajia, heissä ole mitään tasoeroa ja kumpikin on mielettömän ammattitaitoinen ja näkemyksellinen.

Kulttuurista
poseerausta

Sitä, miksi Suomessa vastakkainasettelu on jyrkkä, Peter von Bagh ei ymmärrä. Asia olisi sinänsä kiinnostavan pohdinnan arvoinen.

Peter von Baghin ensimmäisiä televisioon tekemiä henkilökuvia olivat Repe ja Tapsa, elokuvat Reino Helismaasta ja Tapio Rautavaarasta.

- Muistan joidenkin reagoineen ärhäkkäästi, että kohotetaan tällaista, ikään kuin minä olisin pannut superlatiivit siihen juttuun. Nehän tulivat ihan siitä suorituksen autenttisuudesta ja voimasta. Siihen oli ladattu niitä esityksiä ja kaikkea, mitä Helismaa on tehnyt ja sen sukupolven puheet. Ne ovat niin vakuuttavia, että ihmiset vielä siinä vaiheessa säpsähtivät, ettei tämä ole totta, että minä olen manipuloinut. Mutta ei se ollut fiktio, vaan dokumentti, jossa oli eittämättömästi sitä, mitä Helismaa oli tehnyt.

Helismaa-dokumentti oli sikäli puolueellinen, von Bagh myöntää, että siitä oli riisuttu se krääsä, jota Reino Helismaa monen toimen miehenä myöskin teki.

- 70 prosenttia on mitä sattuu. Mutta sitten tullaan asteittain sille alueelle, josta joku Juice sanoo, että se on Eino Leinon tasoa.

Peter von Baghia tympii suomalaiseen korkeakulttuuriin liittyvä - onneksi pieni - sektori, joka katsoo olevansa maailman parasta väkeä.

- Siihen liittyy tämä ilmiö, että Suomen nomenklatuura käy Savonlinnassa poseeraamassa. Epäilen, miten syvällistä useimpien oopperaharrastus on. Populaarikulttuurissa on reilua se, että sitä harrastetaan spontaanisti ja ihmisillä on siihen elämänmyönteinen kosketus. Se on hyvin aitoa. Olisi fantastista, jos myös korkeakulttuurissa suhde olisi tällainen, mutta usein ei ole, vaan se on sellaista sosiaalista poseerausta.

Ristivalotuksella
yhtenäinen kuva

Säveltäjä Aulis Sallinen kehui Sinistä laulua muutama viikko sitten nähdyssä Peter von Bagh -dokumentissa siitä, ettei taiteilijoita ole siinä päästetty puhumaan itsestään, vaan muista taiteilijoista. Tällainen ristivalotus jopa eri taiteiden välillä oli von Baghin alkuperäinen ajatus ja tulokset miellyttävät häntä.

- Yksi näitä oljenkorsia oli luoda yhtenäinen kuva. Pienessä maassa nämä yhteydet ovat fakta. Olen usein tämän yhteydessä ajatellut, että yksi sysäys tällaiseen asetelmaan oli se, että 1960-luvulla heiluin tuolla Jyväskylän kulttuuripäivillä elokuvaohjelmiston järkkärinä Seppo Nummen johtamassa kokonaisuudessa. Siinähän oli Suomen oloissa harvinainen, esikuvallinen ykseys, että kaikkien taiteiden edustajat olivat siellä ilman mitään korkeakulttuurisuuden ylimielisyyden häivää.

Taide rakentaa
aina aikaa

Milloin taiteessa elettiin sillä tavalla kulta-aikaa, että sillä oli myös yhteiskunnallista merkitystä, se herätti kansallisia keskusteluja ja rakensi suomalaisuutta?

- Ihan selvä tämän suuntainen kulta-aika on ollut itsenäisyyttä edeltänyt aika, johon tässä ensimmäisessä osassa viitataan.

- Muuten olisin sillä tavalla varovainen, että ainahan se omalla tavallaan on läsnä. Sellaisen huomaa vasta jälkeenpäin, en menisi pinoamaan aikakausia tuolla tavalla. Ainakin tässä sarjassa olevan todistusaineiston nojalla mikään aika ei ole toivottomassa jamassa, ei nykyinenkään. Onhan tässä hirveän paljon sellaista, että en itse välttämättä viihdy niin hyvin kuin ennen, mutta ei se ole mikään kriteeri. Useat muut viihtyvät.

Voitko kuvitella, että nykyään syttyisi jokin kirjasota Suomessa tai jokin taideteos nousisi kansallisen keskustelun kohteeksi?

- Se on tietysti totta, että nykyään kulttuurikäsitys on kaupallistumisen johtama ja julkisuuden ehdoilla tapahtuva, ja se on aika masentavaa.

Masentavana Peter von Bagh pitää nykyisin esimerkiksi kirjallisuuden maailmaa. Ehkä siitä johtuen Sinisessä laulussa kirjat melkein unohtuvat viimeisessä osassa.

- Se johtuu ehkä siitä, että minulla itselläni on niin tavaton viihtymättömyys suhteessa siihen, mitä kaikkea julkaistaan ja miten vähän on substanssimateriaalia. Ja on sellainen vanhanaikainen kaipuu...siis kirjasodat olivat yksi osoitus siitä, mikä kiihko niihin liittyi.

Jos ajatellaan teoriassa, että teet joskus osan 13 Siniseen lauluun, joka jatkuu vuodesta 2000 eteenpäin, niin onko näinä neljänä vuotena tullut vastaan jotain sellaista, joka kuuluu siihen ilman muuta mukaan?

- Tuohon on mahdotonta vastata. Sarjan viimeistä osaakaan ei tuoda ihan nykyaikaan, vaan siihen jää etäisyys. Kymmenen vuoden kuluttua voin vastata.

- Mutta pitäisin itsestään selvänä, että minä en koskaan jatka tuosta, vaan sen täytyy tehdä sellaiset, jotka ymmärtävät näitä aikoja. Minä olin kovan prässin alaisuudessa jo nyt viimeisiä jaksoja tehdessä, koska tuntui niin selvästi, että tämä ei ole enää minun aikaani. Olen onnellinen, että sen viimeisen osan sain edes tehdyksi.

Naiset eivät
ole pimennossa

Sininen laulu sai ensikierroksella valtavat kehut. Oikeastaan ainoa kritiikki koski sitä, että naisia oli liian vähän tekijöinä ja näkijöinä.

Peter von Bagh myöntää kaiken. Ja jättää heti perään myöntämättä.

- Helposti unohtuu se, että kirjallisuudessa merkittävät naiskirjailijat ovat esillä siinä kuin merkittävät mieskirjailijatkin.

Eri alueiden asiantuntijoina olisi voinut olla enemmän naisia, mutta Peter von Bagh otti mukaan henkilöitä, joita tunsi tai tiesi.

- Se on sellaista, että haluaa olla tutussa maaperässä, kun lähtee tuollaista rakentamaan. Siinä on hyvin orpo olo, kun ei ole vielä kuvattu mitään. Täytyy pelata sellaisilla elementeillä, jotka suunnilleen tuntee. Mutta esimerkiksi elokuvia naiset eivät ole Suomessa tehneet ennen kuin vasta viime vuosina. Eikä naissäveltäjiäkään ole juuri ollut.

- Mutta sitten kompensaationa on todella nostettu erilaisia naistaiteilijakohtaloita, Helene Schjerfbeck ja sodanaikaisia naisrunoilijoita. En tiedä, kuinka usein sitäkään on käsitelty, että siinä melkein teesin omaisesti todetaan Suomen suurimpien draamakirjailijoiden olevan naisia.

Seuraavaksi
Armand Lohikoski

Sininen laulu on Peter von Baghille jo taakse jäänyttä elämää ja seuraavaksi on luvassa taas rillumareitä. Jo tammikuussa 2005 häneltä nähdään jälleen Ylen ykkösellä henkilökuva elokuvaohjaaja Armand Lohikoskesta, miehestä PekkaPuupää -elokuvien takana. Mutta paljon tätä mainettaan monipuolisempi mies.

Kyseessä ei ole mikään paluu rillumareihin korkeakulttuurisen hyppäyksen jälkeen. Lohikoski-dokumentti perustuu kahdeksan vuotta sitten tehtyyn haastatteluun. Mies paljastuu paljoksi muuksikin kuin Puupää-ohjaajaksi.

- Armand Lohikoski on jännä henkilö, Suomen tietokilpailujen isä. Muistelmissaan hän kertoo, että kun sodan aikana Suomen asemaa määriteltiin ja Suomea alettiin pelastaa maailmankartalle, niin Yhdysvalloista tuli pari huomattavaa reportteria, jotka halusivat haastatella Sibeliusta. Välihenkilönä oli Lohikoski. Muistelmissaan hän kertoo tapaamisestaan Sibeliuksen kanssa.Siis sama mies, joka teki Reino Helismaan kanssa vuonna 1954 aggressiivisen korkeakulttuurin vastaisen elokuvan Hei rillumarei.

Von Baghilla on tekeillä henkilökuva myös ohjaaja Mikko Niskasesta.

- Melkein 25 vuotta sitten hän määräsi minut kadulla tekemään tällaisen. Nyt on lunastuksen aika.

Peter von Baghilla on tallessa ja käyttämättä pitkä Niskasen haastattelu, joka tehtiin tämän viimeisinä elinkuukausina.

lauantaina, toukokuuta 07, 2005

Riot Entertainment - Vähän pelejä, paljon mellakkaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti marraskuu 2004)

Maailman suurimmatkin yhtiöt ovat valmiita rahoittamaan päättömiä hankkeita, jos niille esitellään pokkana näkymä uudesta suurbisneksestä. John Hakalax kertoo, miten suomalaiset tekivät tempun vajaat viisi vuotta sitten it-buumin aikana.

KAI HIRVASNORO

Oikeastaan maailmanlaajuisten suuryhtiöiden olisi pitänyt haistaa palaneen käryä jo suomalaisen yhteistyökumppanin nimen perusteella. Riot Entertainment. Siis Mellakka Viihde! Mutta eivät ne aavistaneet mitään. Nokia Ventures, mediamoguli Rupert Murdochin yhtiö sekä Bushin ja bin Ladenin perheiden yhdistämä Carlyle Group sijoittivat miljoonia euroja tuleviin maailman valloittaviin kännykkäpeleihin, jotka olivat olemassa vain kuuden suomalaisen nuoren miehen höyrypäisissä unelmissa.

Riot-E -yhtiön perustajat eivät tienneet teknologiasta juuri mitään. Kovassa tohinassa tuli luvattua kansainvälisille bisnesmiehille mullistavia mobiilisovellutuksia, jotka eivät olleet teknisesti edes toteutettavissa. Suurilla lupauksilla, erinomaisella supliikilla ja Suomen vallankumouksellisella kännykkämaineella ratsastanut, maaliskuussa 2000 perustettu Riot Entertainment keräsi riskisijoittajilta 21 miljoonaa euroa. Rahoilla yhtiön perustajat palkkasivat firmaan sukulaisiaan, viettivät Hollywood-elämää suomalaisittain ja järjestivät kaiken kaikkiaan kaksi vuotta jatkuneet villit juhlat, joissa firman 25 luottokortilla ostettiin erilaisia nautintoaineita, strippareita ja ulkomaanmatkoja.

Alkuvaiheessa sijoittajat oikein usuttivat riotililaiset polttamaan rahaa. Kulissien piti olla kunnossa ja siksi yhtiö vuokrasi toimitiloikseen kuusi kerrosta Helsingin keskustasta Unioninkadulta. Työntekijöitä piti olla paljon ja yhtiöön palkattiinkin yli sata henkilöä alle puolessa vuodessa, usein löyhin perustein.

Varsinaisia koodausalan ammattilaisia olikin vaikea löytää, elettiinhän silloin kuuminta it-buumia. Ratkaisuna yhtiön työntekijöille maksettiin 10 000 markan löytöpalkkio jokaisesta sinne palkatusta ammattilaisesta.

Stand up -komiikka
bisneksen keinona

Riot-E teki konkurssin helmikuussa 2002 ja jätti jälkeensä 3,2 miljoonan dollarin velat. Tämä suomalainen tositarina on hurjempi kuin parhaatkaan Hollywoodin puhalluselokuvat. Nyt se on ikuistettu dokumenttielokuvaan Riot On! joka saa ensi-iltansa 12.11. Helsingissä.

Jotta tarina olisi täydellinen, elokuvan on tuottanut Riotin myyntimiesten eturiviin kuulunut John Hakalax, yksi yhtiön perustajakuusikosta. Hän myös esiintyy filmillä tarinan pääkertojana, ja oikein hykertelee, hehkuttaa ja retostelee sillä kaikella, mitä tuli tehtyä.

Elokuvan ohjaaja, Riotin content expertinä toiminut Kim Finn kuvasiHakalaxin epäsovinnaista myyntistrategiaa City-lehdessä näin:

"Suomeen lennätetyt Hollywood-studioiden pomot kuten New Line Cineman markkinointikiho Gordon Paddison eivät olleet tottuneet siihen, että kaupanhieronnan ohessa vastapuoli juo itsensä kovaan humalaan, pyrkii totaalisen epäkorrektin stand up -komiikan keinoin nöyryyttämään yhteistyökumppaneitaan, heittelee näiden naamalle ja rinnuksille punaviiniä keskustelun muuttuessa epämieluisaksi ja patsastelee saunomisen jälkeen ilkosen alasti."

Mutta kansainväliset sijoittajat ja viihdepomot luottivat näihin miehiin, luottihan heihin maailman suurin matkapuhelinvalmistajakin, ja matkapuhelinten sisältöpalveluissa uskottiin olevan bisneksen tulevaisuus. Pitää muistaa, että vain noin viisi vuotta sitten kaikki maailman johtavat lehdet kävivät tekemässä Suomessa juttuja siitä, mitä on tulevaisuus. Suomessa tulevaisuutta elettiin jo, koska täällä melkein kaikilla oli kännykkä ja pikkulapsetkin lähettelivät toisilleen tekstiviestejä. Ei sellaista ollut Amerikassa.

Ahneus bisneksen
käyttövoimana

John Hakalax on erikoinen mies. 1990-luvulla hän tuotti joukon dokumenttielokuvia, joissa käsiteltiin mm. väkivaltaa Venäjän armeijan sisällä ja koulutettujen miesten kokemuksia äkillisestä työttömyydestä lama-Suomessa. Dokumentteja Hakalax tuottaa nytkin. Riot On! -elokuvan lisäksi häneltä on jo nähty dokumentti, joka kertoo itämaisten taistelulajien pimeästä puolesta ja valmisteilla on elokuva keski-ikäisestä äidistä, joka etsii skeittailuun hurahtanutta poikaansa lajin alakulttuureista Barcelonassa.

Mutta siinä välissä John Hakalax teki parin vuoden tutustumisretken bisneksen ihmeelliseen maailmaan. Riot On! -elokuvassa Hakalax kertoo tarinoitaan kuin synnynnäinen showmies. Ja sellainen hän on luonnossakin. Uuden BMW:n omistaja ostaisi tältä mieheltä käytetyn rättisitikan.

Kaikesta hypetyksestä huolimatta dokumenttia voi katsoa myös kapitalismikritiikkinä (joksi tekijät sitä tuskin ovat kuitenkaan tarkoittaneet): näin heppoisilla eväillä kaikkein suurimmatkin yhtiöt tekevät rahoituspäätöksiään, jos tarjolla on uskottavasti esitetty näkymä ja tarina tulossa olevista jättiläisvoitoista.

John Hakalax sanoo, ettei hän erityisemmin viihtynyt bisnesmaailmassa, kaikesta hauskanpidosta huolimatta. Bisnes perustuu hänen mukaansa ahneuteen. Pyramidin yläpäässä olevat haluavat hevosranchin tyttärelleen ja itselleen taloja ja veneitä ympäri maailmaa. Hakalax näkeekin asian niin, että rikkauksien toivossa kumpikin osapuoli, yhtiön perustajat ja rahoittajat, käyttivät toisiaan hyväkseen.

Rahamiehet ovat
tylsistyneitä

Suuryhtiöiden maailma on John Hakalaxin mielestä yksinkertaisesti tylsä ja rahaa tekevät ihmiset tylsistyneitä.

- Tietyllä tavalla he tarvitsivat meitä. Mä yritin olla sitten viihdyttämässä ja puhumassa rivoja ja sellaista, mitä ei saisi sanoa. Mutta ne eivät paljoa antaneet. Siis rahaa ne antoivat, mutta muuten oli tylsää, mielikuvituksetonta väkeä.

- Luulen, että osasyy siihen, miksi maailma on tällainen, on se, että ne hakevat vain lukuja eikä niillä ole fiilishommaa, hän pohtii.

Fiiliksen huippua bisnesmiehille edustaa Hakalaxin käsityksen mukaan elokuva Poliisiopisto 6.

John Hakalaxista itsestään oli tulla diplomi-insinööri, mutta tältä maailmalta hän pelastautui alkamalla elokuvatuottajaksi, ja hän halusi olla nimenomaan itsenäinen, independent (Hakalaxin puheissa vilisevät englanninkieliset sanat). Mutta kun tuli tilaisuus olla mukana perustamassa Riot Entertainmentia, Hakalax päätti myydä sielunsa pirulle pariksi vuodeksi.

Megabrändejä ja
Mobuddy

John Hakalax vakuuttaa, että alussa tarkoitus oli tehdä oikeasti maailman johtava kännykkäpeliyhtiö. Rikastumisen mahdollisuus ei edes ollut mitään huuhaata, myytiinhän pian Riot-E:n perustamisen jälkeen suomalainen kännyköiden soittoääniä, niitä piipityksiä, valmistanut Iobox Espanjaan 230 miljoonalla eurolla.

Riotin liikeidea perustui tekstiviesteillä toimiviin palveluihin ja peleihin. Muutamakin penni jokaisesta tekstiviestistä olisi tarjonnut hirmusummia yhtiölle, jos tuotteet olisivat lähteneet lentoon. Eikä tuotteissa ollut sinänsä mitään vikaa, ainakaan teoriassa.L ämmittelynä Riot-E toteutti 7 Päivää -lehdelle tekstiviestiäänestyksen kuumista poliittisista aiheista. Kansa sai vastata kyllä tai ei esimerkiksi kysymykseen, saako Suomen presidentti elää avoliitossa.

Tämä oli kuitenkin pähkinöitä. Pian Riot-E solmi sopimuksia Hollywoodin megaelokuvien pelioikeuksista. Siis todellisten megaelokuvien, kuten Bridget Jonesin päiväkirjojen, X-Menin ja Taru Sormusten herran oikeuksista.

Jälkimmäisestä neuvoteltaessa jopa John Hakalaxia jännitti, koska hän ei tiennyt aiheesta mitään muuta kuin mitä oli kirjan takakannesta lukenut.

Pelejä markkinoitiin upeilla mainoksilla. Ne olivat kuin Hollywoodin elokuvien trailerit, mainosfilmit. Mutta itse pelit olivat alkeellisia ja epäkäytännöllisiä. Oikeastaan pelejä olikin vain yksi, kännykkämuunnos aiheesta kivi, paperi ja sakset, jota myytiin eri nimillä.

Paperilla Riot-E:n suurin innovaatio oli kännykkätamagotchi, veikeä hahmo nimeltä Mobuddy. Nokiassa laskettiin olennon arvoksi 2,5 miljardia dollaria. Kun valopääjohtajat sitten antoivat Mobuddyn suunniteltavaksi varsinaisille tietotekniikan ammattilaisille, kävi ilmi, ettei sellaista voitu teknisesti toteuttaa.

We are big in
Hongkong

Yhtiön alussa oli pakko painaa menemään ja yrittää saada diilejä aikaiseksi, John Hakalax kertoo.

- Mulla oli tavoitteena yksi diili Hongkongissa, jotta me olisimme mahdollisimman kansainvälisiä. Sillä voisi aina puhua, että meillä on diili Hongkongissa.

- Kun me saatiin se eka diili, niin 28 lehteä kirjoitti asiasta. Niitä mä valokopioin, pistin mappiin ja aina kiertäessäni näytin, että we are big in Hongkong. No, kukaan ei käyttänyt sitä palvelua, mutta siinä oli paljon lehtijuttuja.

Viimeistään ensivisiitillä Hollywoodissa Hakalax tajusi, että tässä on nyt todella jotain.

- Jätkät söi kädestä. Ne oli ihan talutettavissa. Se oli heti, että Nokia! Mieletöntä.

John Hakalaxin mukaan jenkit olivat vuonna 2000 ihan primitiivisellä tasolla kännyköiden suhteen.

- Ne oli, että tekstiviesti: mieletön juttu. Kun avasin heidän puhelimensa ja näytin, että SIM-kortissa on se data, niin "he just broke your phone", se rikkoi sun puhelimesi.

- Ai onks se siellä se data? amerikkalaiset viihdealan myyntitykit ihmettelivät.

Totta kai me haluamme antaa brändejä teille, suurisuisen suomalaisen lumoamat amerikkalaiset innostuivat. Se oli mobiiliviihteen lyhyeksi jäänyttä kulta-aikaa. Hakalax ajatteli, että äkkiä vaan paljon brändejä yhtiöön ja sitten firma myyntiin.

Epäsovinnaista myyntityötä Hakalax kertoo tehneensä, koska halusi osoittaa kaikkien palvomassa Hollywoodissa, että "could not fucking care less", mua ei kiinnosta pätkääkään.

- Mulle on maailman luonnollisin olotila olla epäsovinnainen, mä vaan nautin siitä.

Eivätkä liikekumppanitkaan useinkaan panneet Hakalaxin toimintaa pahakseen, hänhän järjesti liikemiehille viihteellisen illan.

- Hollywood on olevinaan maailman johtava viihteen tuottaja. Niiden kustannuksella oli hauska tehdä pilaa, hän hykertelee.

Rahoittajat
rosvon lumoissa

Unioninkadulla vietettiin rattoisaa elämää. Firman työntekijöille tarjottiin hotellitason aamiainen ja runsaasti erilaisia viihdykkeitä pelikoneista biljardipöytiin ja ylellisiin saunatiloihin sekä ainakin maineeltaan poikkeuksellisen villeihin juhliin. Yhtiön johtajilla oli omituinen pakkomielle riisua itsensä alasti julkisella paikalla. Yksi firman entisistä johtomiehistä toteaa kansainväliseen levitykseen myydyssä elokuvassa vakavalla naamalla, että se nyt vaan on silloin tällöin tapana terveellä suomalaisella miehellä.

Kerran riotilaiset juhlivat Helsingin keskustassa ravintola Kappelissa ja jälleen oli ihan pakko heittää vaatteet pois. Ravintolan johto salli tämän sillä ehdolla, että nudistit tarjoavat kaikille asiakkaille. Pikkujuttu firman luottokortilla. Lähtö tuli vasta siinä vaiheessa, kun alastomat miehet alkoivat painia ravintolan lattialla.

Riotin varsinaisilla työntekijöillä ei ollut aina yhtä hauskaa. Heitä patistettiin tekemään teknisesti mahdottomia pelejä ja lisäksi suunnitelmat muuttuivat koko ajan.

Jossain vaiheessa yhtiötä rahoittavat suuryrityksetkin hermostuivat. Rahaa kului, mutta oikeastaan mitään tuotteita ei syntynyt. Sijoittajien painostuksesta yhtiön johtoa saneerattiin ja sinne palkattiin headhunter-firman kautta uusi myyntijohtaja Yhdysvalloista. Pian ilmeni, että mies oli kaikki todistuksensa väärentänyt FBI:n etsintäkuuluttama rikollinen.

- Rahoittajat rakastivat sitä jätkää, Hakalax kertoo.

- Se oli sellainen imarteleva ja rasvainen kaveri. Ihmiset tykkää istua sellaisen kaverin vieressä, joka sanoo koko ajan just sitä, mitä mä haluan kuulla. Se oli kalliisti puettu, öljytty, rasvattu olento.

John Hakalaxin mukaan liikemiehet eivät haluakaan vain rahaa, vaan myös kunnioitusta. Tämän havaitsi myös Riot-E:n toimitusjohtaja ja dokumenttielokuvan toinen pääkertoja Jan Wellman.

- Sillä Jan Wellman rupesi taluttamaan liikemiehiä, kun se keksi, että niillä on ego. Että kun ne saavat tuoda oman egonsa peliin ja vähän sanoa, että miten bisnestä pitäisi viedä eteenpäin, niin periaatteessa ne toistavat sen, mitä sä olet sanonut niille.

Suhteellinen valhe
ja Suomen pyhä lehmä

Riot On! lainaa alkukuvissaan Quentin Tarantinon ryöstöelokuvaa Reservoir Dogs ja John Hakalax juttelee klassisista pankkiryöstöistä, jotka suoritetaan ryhmänä.

- Pankkiryöstöhän on tiimityötä kaikissa kliseemäisissä leffoissa. Joku odottaa autossa, joku käy puhumassa, joku harhauttaa.

- Samalla lailla meillä oli erilaisia rooleja, kun haettiin rahaa. Yksi puhui brändeistä, yksi oli paljon mobilepalveluita käyttävä friikki, mr. Mobile. Yksi kaveri tunsi organisaation rakentamisen ja bisneskonseptin, yksi oli vähän juristi, vaikka ei ollut lakimies koko yhtiön toiminnan aikana, Hakalax kertoo.

Hänestä yhtiön perustaminen tuntui ihan pankkiryöstöltä. Yhtäkkiä tuli hirveästi fyrkkaa tilille. Dokumentissa pohditaan myös totuuden olemusta ja käsitettä liike-elämässä. Jan Wellman sanoo, että "emme me suoranaisesti valehdelleet sijoittajille."John Hakalax venyttää käsiään siihen malliin, että totuus on venyvä ja suhteellinen käsite.

Nyt Hakalax sanoo, että totuutta oli pakko venyttää, koska palvelimet eivät toimineet ja yhtiön havittelemaa verkkoteknologiaa vasta rakennettiin. Piti ostaa aikaa.

- Se oikein kertoi ylpeänä, että tein voileipiä ja valehtelin vasemmalle ja oikealle. Olen valehdellut koko päivän ja ne syö ihan kädestä. Saadaan lisää rahaa, Hakalax kertoo yhtiönsä talousjohdon toimintastrategiasta toisella rahoituskierroksella.

- Sijoittajatkin ovat osa tiimiä. Kyllä niille olisi pitänyt puhua enemmän totta. Mutta ehkä ne eivät halunnetkaan kuulla huonoja uutisia, hän pohtii.

- Olihan siinä tiettyä anarkismia, että pannaan halvalla näitä äijiä, Hakalax kuitenkin toteaa.

John Hakalax painottaa, ettei Riot-E:n konkurssissa palanut piensijoittajien rahaa, vaan yhtiön koko rahoitus tuli suuryhtiöiltä ja riskisijoittajilta. Ja niitä voi hänen mielestään vähän vedättääkin.

- Nokia on se pyhä lehmä. Mitä helvettiä, se on vaan yksi firma, mutta Suomessa se on kuin katolinen kirkko. Siitä ollaan ylpeitä. Jos me ollaan maailmalla, niin ei tarvitse puhua alkoholismista ja itsemurhaongelmista, vaan että Nokia. Siitä monet saa sen boostin maailmalla.

Kohtalon ivaa on se, että kun Nokia ja muut suursijoittajat panivat rahahanat kiinni, niin samalla ne menettivät miljoonabrändit. Myöhemmin pelkästään Belgiassa maksettiin 10 miljoonaa dollaria Taru Sormusten Herran mobiilioikeuksista, jotka kerran olivat suomalaisyhtiön hallussa.

En hirveesti jaksa
lohduttaa sijoittajia

Kaikki eivät varmasti sulata John Hakalaxin tapaa tehdä elokuva, jossa hän itse retostelee omilla ja yhtiönsä kepposilla. Onko tämä vielä viimeinen rahastus, häneltä on kysytty. Hakalax itse näkee elokuvan lähinnä terapiana.

- Onhan se traumaattista, kun olet hirveän innostunut jostain, jonka olet luonut, niin se kuolee. Olin todella masentunut. Silloin en tiennyt, että haluan tehdä leffan, mutta jotain oli tehtävä. Yksi tapa on mennä terapeutille, mutta sehän maksaa. Mieluummin haluan, että kansa maksaa minun terapiastani ja minä saan nauttia siitä.

- Kun on ollut mukana näin hullussa jutussa, niin jollain tavalla se oli käsiteltävä.

Mutta miksi homma karkasi käsistä, kun ideoita ja rahaa riitti?

- Organisaation hallinnoiminen on vaikeaa, se vaatii toisenlaisia kykyjä kuin se, mitä meillä oli, Hakalax myöntää.

Ja myöntää kaiken muunkin:

- Sitten oli epäkypsä johto ja nepotismia; jengi huomasi, että tää on kiva firma, otetaan kaverit mukaan. Nämä olivat kaksi pahaa tekijää siinä, miksi tämä meni käsistä. Olisi pitänyt saada integroitua tätä tylsempää, robottimaisempaa väkeä paremmin siihen mukaan.

- Sitten kun tuli pörssiromahdus, kaikille sijoittajille tuli kiire, että tehkää rahaa heti. Aikaisemmin se oli, että käyttäkää rahaa paljon ja puoli vuotta myöhemmin kysyttiin, että missä se raha on. No, te sanoitte, että käyttäkää.

Hakalax uskoo Nokian, Carlyle Groupin ja muiden suuryhtiöiden kyllä pärjäävän, vaikka niiltä muutama milli menikin riskibisneksissä hukkaan.

- En mä jaksa hirveesti käydä lohduttamassa ja pitää jonkun sijoittajan kädestä, että onko sulla ollut vaikeeta. Ne käy golfaamassa vaan.

maanantaina, toukokuuta 02, 2005

Vain pohjoismainen malli puree köyhyyteen

(Kansan Uutiset vuonna 1997)

KAI HIRVASNORO

Samalla rahalla ei saa samanlaisia tuloksia sosiaalipolitiikassa. Ratkaisevaa on se, mitä mallia toteutetaan. Professori Kari Salavuon toimittama ja sosiaali- ja terveysministeriön julkaisema tutkimus Onko sosiaalipolitiikalla vaikutusta? kuuluisi jokaisen arvokeskustelijan käsikirjastoon. Eri maiden järjestelmien vertailu osoittaa nimittäin vakuuttavasti sen, että vain pohjoismainen universaali sosiaaliturva puree kattavasti köyhyyteen. Siellä missä tulonsiirroissa toteutetaan tarveharkintaa, niiden köyhyyttä alentava vaikutus jää alle puoleen Suomesta ja Ruotsista.

Liberalistisen hyvinvointivaltion piirteitä tuetaan Suomen keskeisistä puolueista jossain määrin lähinnä kokoomuksessa ja muista vallan keskuksista valtiovarainministeriössä. Mallin tunnusmerkkeihin kuuluu valikoiva ja tarveharkintainen sosiaalivaltio. KU:n haastattelusarjassa kokoomuksen eduskuntaryhmän puheenjohtaja Ben Zyskowicz kyseenalaisti mm. opintorahan maksamisen hyvätuloisten vanhempien lapsille.

Köyhyyden vähentyminen
on poikkeus

Turun yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella tehdyssä tutkimuksessa vertaillaan mm. tulonsiirtojen vaikutusta köyhyyteen yhdeksässä maassa. Niistä Suomessa ja Ruotsissa noudatetaan laaja-alaista, kansalaisuuteen perustuvaa sosiaaliturvaa. Iso-Britanniassa ja USA:ssa tarjolla on lähinnä perusturvaa, Australiassa noudatetaan voimakasta tarveharkintaa ja Keski-Euroopassa sosiaaliturva syntyy työn kautta.

Suurimmassa osassa tutkituista maista köyhyys lisääntyi koko 1980-luvun riippumatta siitä kasvoivatko vai alenivatko tulonsiirrot. Köyhyys aleni vain Suomessa ja Kanadassa. Mielenkiintoista on, että 1980-luvun alussa Suomessa oli yhtä paljon köyhiä kuin Britanniassa. Vuosikymmenen kuluessa Britannian köyhyys kaksinkertaistui, mutta Suomen enemmän kuin puolittui. Myös Australiassa köyhyys hieman lisääntyi, vaikka siellä sosiaalipolitiikka kohdistui vain todella ahdingossa eläviin.

Kun katsotaan, paljonko tulonsiirrot vähensivät köyhyyttä, selvisivät pohjoismaat selvästi voittajina. Tulonsiirrot poistivat 85 prosenttia ennen tulonsiirtoja vallinneesta köyhyydestä. USA:ssa vaikutus oli vain 40 prosenttia ja tarveharkinnan maassa Australiassa 60 prosenttia.

Liberalismi tuo
laajan lapsiköyhyyden

Julkaisun toinen mielenkiintoinen tutkimus kertoo lapsiköyhyydestä eri maissa. Kyse on nimenomaan köyhissä kotitalouksissa elävien lasten määrästä vuosina 1975-90. Tämänkin tutkimuksen tulokset puhuvat pohjoismaisen hyvinvointimallin puolesta.

Liberalistisissa maissa lapsiköyhyys kasvoi koko 1980-luvun. Pohjoismaissa lapsiköyhyys on matalalla tasolla. Vuonna 1990 Suomessa jäi köyhyysrajan alle 4 prosenttia lapsista.Vertaillun 13 maan joukossa osuus oli Ruotsin kanssa matalin. Toisessa ääripäässä USA:ssa köyhyydessä eläviä lapsia oli 27 prosenttia.

Alhaisen lapsiköyhyyden maita Suomen ja Ruotsin lisäksi olivat Norja,Tanska ja Belgia. Korkean mm. Espanja, Australia ja Kanada. Lähelle USA:n lukemia ylti kuitenkin vain Britannia 20 prosentin osuudella.

Kun mitattiin tulonsiirtojen lapsiköyhyyttä alentavaa vaikutusta, tehokkaimmiksi osoittautuivat Belgia ja Ruotsi. Molemmissa maissa joka viides lapsi oli köyhyysrajan yläpuolella tulonsiirtojen ansiosta. Suomessa ja Tanskassa tulonsiirtojen vaikutus oli 12 prosenttia. USA:ssa, Saksassa ja Italiassa tulonsiirrot alensivat lapsiköyhyyttä vain muutaman prosentin.

Yksinhuoltajat pois
köyhyydestä
sosiaalipolitiikalla

Suomessa köyhyydessä elävien profiili muuttui 20 vuodessa merkittävästi. 1970-luvun alussa köyhyys oli lapsiperheiden riesana, 1990-luvun alussa suurin köyhyysriski kohdistui yksin asuviin henkilöihin.

Britanniassa ja USA:ssa lapsiperheiden köyhyys lisääntyi vastaavana aikana. Britanniassa siirryttiin tutkittuna ajanjaksona hyvinvointipolitiikassa selvään tarveharkintaan.

Kaikissa muissa maissa paitsi Suomessa ja Ruotsissa yksinhuoltajien osuus köyhistä kotitalouksista on suurempi kuin heidän osuutensa koko väestöstä.

Kaiken kaikkiaan Suomessa on sosiaalipolitiikalla ehkäisty tehokkaasti lasten köyhyyttä. 30 vuotta sitten Suomessa eli yli 350 000 lasta köyhyydessä vielä tulonsiirtojen jälkeenkin. Vuonna 1994 köyhissä kotitalouksissa eläviä lapsia oli ennen tulonsiirtoja 265 000 ja tulonsiirtojen jälkeen 32 000. Lapsiköyhyydestä vähennettiin tulonsiirroilla siis 88 prosenttia.

Tulonsiirtojärjestelmän tehokkuudesta kertoo myös se, että laman aikana niiden köyhyyttä vähentävä vaikutus vain kasvoi.

Tulonsiirrot
yhdistyvät palveluihin

Lapsiköyhyyden kehitys on ollut erilaista eri hyvinvointimalleja edustavissa maissa. Pohjoismaissa se on viidentoista vuoden aikana alentunut tasaisesti ja eri perhetyyppien välinen lapsiköyhyysriski on poistunut lähes kokonaan. Muualla lapsiköyhyys on lisääntynyt ja lapsiperheiden osuus köyhistä kotitalouksista on kasvanut. Liberalistisissa maissa tulonsiirroilla ei juuri vähennetä lasten köyhyysriskiä.

Järjestelmien ero on siinä, että pohjoismaissa lapsiperheitä tuetaan tulonsiirtojen lisäksi kattavin sosiaalipalveluin. Liberalistisissa maissa tuki rajautuu miltei kokonaan tarveharkintaisiin etuuksiin. Näissä samoin kuin korporatistisissa maissa elää vahvana ajatus perheen vastuusta lasten hyvinvoinnista.

Vaikka Suomen lapsiköyhyys on kansainvälisesti ottaen vähäistä, ei aihetta ole huolettomuuteen. Vuonna 1994 Suomessa oli noin 30 000 lasta köyhyysrajan alittavissa kotitalouksissa. Pitkään jatkuva taloudellinen huono-osaisuus on yleensä yhteydessä huono-osaisuuden kasautumiseen ja periytyvyyteen.

Lähde: Onko sosiaalipolitiikalla vaikutusta? Sosiaali- ja terveysministeriönjulkaisu 23/1997.