USA toteuttaa vallankaappauksia yhtiöiden tarpeiden mukaan

(Kansan Uutisten Viikkolehti 7.7. 2006)

Havaiji, Kuuba, Puerto Rico, Iran, Guatemala, Chile... Aina kun amerikkalaisten yhtiöiden edut ovat olleet uhattuina jossain päin maailmaa, on apu ollut yhtä lähellä kuin lähin Yhdysvaltain presidentti. Demokraattisesti valittujen hallitusten ja presidenttien tilalle on nostettu diktaattoreita amerikkalaisvoimin yli vuosisadan ajan.

KAI HIRVASNORO

Viimeksi kuluneen 110 vuoden aikana Yhdysvallat on kaatanut 14 useimmiten demokraattista, vapailla vaaleilla valittua hallitusta. Useimpia kaappauksista on motivoinut se, että kyseisen maan hallitus on jollain tavalla ryhtynyt ryppyilemään maassa toimivien amerikkalaisten yritysten intressejä vastaan.

Monet kaappauksista ovat kääntyneet tarkoitustaan vastaan ja aiheuttaneet Yhdysvalloille enemmän harmia kuin hyötyä pitkässä juoksussa. Esimerkiksi Iran voisi nyt olla parlamentaarisen demokratian kirkas valo Lähi-idässä ellei Yhdysvallat olisi 1950-luvulla öljy-yhtiöiden pyynnöstä kaatanut maan vaaleilla valittua hallitusta, pannut tilalle omaa diktaattoriaan, jonka kansa lopulta syrjäytti nostaen ajatollahit valtaan.

New York Timesin Keski-Amerikan kirjeenvaihtajana 1980-luvulla toiminut ja Berliinin toimistoa 1990-luvulla johtanut Stephen Kinzer osoittaa uudessa kirjassaan, ettei hyökkäys Irakiin vuonna 2003 ollut millään lailla poikkeuksellinen tapahtuma, vaan osa 110-vuotiasta ulkopoliittista jatkumoa.

Yhtiöiden pyynnöstä
vapauden ristiretkelle

Kirjassa Overthrow: America´s Century of Regime Change from Hawaii to Iraq Kinzer katsoo, että amerikkalaisten suorittamat vallankaappaukset etenevät useimmiten samaa kolmivaiheista reittiä:

Ensin jonkin maan hallitus ryhtyy rajoittamaan amerikkalaisten yritysten kaikinpuolista vapautta vaatimalla niitä maksamaan veroja tai kunnioittamaan paikallista työ- ja ympäristölainsäädäntöä. Joskus ne jopa kansallistavat yhtiöitä ja ottavat haltuunsa niiden omistamia maita.

Toisessa vaiheessa kaltoin kohdelluksi itsensä tuntevien yhtiöiden johto tulee Washingtoniin valittamaan huonoa kohteluaan. Valkoisen talon poliittisessa prosessissa invaasiolle keksitään paremmat perustelut. Yhdysvallat ei hyökkää puolustaakseen avoimesti jonkin yhtiön etua, vaan kyse on laajemmasta strategisesta ajattelusta. Jos jokin hallitus rajoittaa amerikkalaisten yhtiöiden vapautta, sen täytyy olla anti-amerikkalainen ja Yhdysvalloille vihamielisen voiman kätyri.

Kolmannessa vaiheessa Yhdysvaltain johtajien täytyy selittää kansalaisilleen, miksi on välttämätöntä tunkeutua tähän tai tuohon maahan. Hyökkäystä ei perustella taloudella eikä politiikalla, vaan vapaudella, jonka alttarille sorrettu kansa on pelastettava.

Stephen Kinzerin tarkastelemista vallankaappauksista jo ensimmäinen noudatti tätä kaavaa täsmällisesti.

Havaiji oli
itsenäinen

Kyse oli Havaijista, joka oli vielä 1800-luvun lopulla itsenäinen monarkia.

Vuosisadan alussa Havaijille saapui satoja amerikkalaisia lähetyssaarnaajia omistaakseen elämänsä villien sivistämiselle ja kristilliselle kasvatukselle. Vuosikymmenten kuluessa he huomasivat elävänsä hedelmällisessä maassa, jota sen alkuperäisasukkaat eivät osanneet hyödyntää täysimääräisesti. He viljelivät sokeria alkeellisin menetelmin eivätkä ymmärtäneet tehdä rahaa viemällä sitä ulkomaille.

Jumalan sijasta lähetyssaarnaajat ja heidän jälkeläisensä ryhtyivätkin palvomaan mammonaa. Alkuperäisasukkaat karkotettiin mailtaan, joille perustettiin suuria sokeriplantaaseja ja niiden tuotanto myytiin hyvällä hinnalla Yhdysvaltoihin.

1890-luvun alussa paratiisille maan päällä tuli loppu. Yhdysvaltojen uusi tullilaki esti havaijilaisia myymästä sokeria maahan.

Mikä neuvoksi, jotta vienti voisi jatkua?

Sokerinviljelijät keksivät ratkaisun. Vienti voi jatkua, jos Havaijista tulee osa Yhdysvaltoja.

Havaijin ”vallankumouksellisten” johto matkusti Washingtoniin ja tapasi Yhdysvaltain laivastoministerin. Ministeri esitteli asian suoraan presidentti Benjamin Harrisonille, joka lupasi tukea ”vallankumouksellisille” eli Yhdysvalloista lähteneille suurviljelijöille ja heidän jälkeläisilleen.

Itse vallankumouksen he suorittivat lähes ilmoitusasiana yhdessä Yhdysvaltain lähettilään sekä Honolulun lähelle ankkuroituneen amerikkalaisen sotalaivan komentajan kanssa. Kuningatar Liliuokalani ei ehtinyt edes reagoida vallan vaihtumiseen, kun Yhdysvaltain lähettiläs oli jo marssittanut 250 sotilasta Honoluluun. Hän perusteli asiaa sillä, että maassa oli ilmennyt epäjärjestystä ja siksi merisotilaat tulivat turvaamaan uutta hallintoa ja kaikkien havaijilaisten turvallisuutta ja vapautta.

Havaijin liittäminen osaksi Yhdysvaltoja kohtasi kuitenkin vastustusta kongressissa, koska vallankaappaus oli toteutettu turhan härskillä tavalla. Lisäksi republikaani Benjamin Harrisonin virkakausi päättyi ja uudeksi presidentiksi valittiin miehitystä vastustanut demokraatti Grover Cleveland. Sen takia Havaijin amerikkalaistaminen saatettiin loppuun vasta seuraavan republikaanipresidentin William McKinleyn johdolla.

Kuubalaisia
vedettiin nenästä

Seuraavana kaappausvuorossa oli Kuuba vuonna 1898. Stephen Kinzerille tapaus on esimerkki siitä, miten Yhdysvaltain operaatiot iskevät lopulta omaan nilkkaan.

1898 Kuuba oli Espanjan hallinnassa, mutta sen talouselämä oli lähes kokonaan amerikkalaisissa käsissä. Havaijin tapaan päätuote oli sokeri. Lisäksi lähes kaikki maassa myyty käyttötavara oli amerikkalaisvalmisteista.

Kuuban vallankumoukselliset, joukossa Jose Marti, olivat pääsemässä voitolle espanjalaisista ja tämä huolestutti amerikkalaista elinkeinoelämää. Vallankumoukselliset olivat luvanneet maareformia, mikä uhkasi amerikkalaisia sokeriplantaaseja ja kotimaisen tuotannon turvaksi luvattu tullimuurikin huolestutti amerikkalaisia yrityksiä. Bisnesmiehet vihjasivat amerikkalaiselle lehdistölle, että Kuuba on hirmuinen Espanjan vallan alla kituva tyrannia, joka pitäisi vapauttaa. Lisää kohuotsikoita saatiin siitä, että amerikkalainen taistelulaiva Maine tuhoutui mystisessä räjähdyksessä Havannan satamassa.

Yhdysvallat tarjosi apuaan kuubalaisille taistelijoille, jotka eivät ottaneet sitä varauksetta vastaan. Toki he osasivat esittää kysymyksen, mitä amerikkalaisjoukot tekevät sen jälkeen, kun espanjalaiset on lyöty. Vastaukseksi epäilyihin Yhdysvalloissa hyväksyttiin lakiin Tellerin lisäys, jossa yksiselitteisesti luvattiin kotiuttaa joukot ja taata Kuuballe täysi itsenäisyys.

1898 sota oli voitettu ja kuubalaiset valmistautuivat itsenäisyysjuhliin. Silloin presidentti William McKinley ilmoitti, että edellinen laki oli säädetty hetkellisessä mielenhäiriössä eikä Kuuban itsenäisyys olekaan kovin hyvä idea. Kuuba pysyi sen jälkeen Yhdysvaltain hallinnassa omien sotilaskomentajien ja paikallisten diktaattoreiden avulla vuoteen 1959, jolloin muuan Fidel Castro laskeutui vuorilta ja ilmoitti, että vuoden 1898 tapahtumat eivät enää toistu.

Aina tarvitaan
pahan symbolia

Stephen Kinzer kysyy, olisiko Fidel Castro ollut Yhdysvaltain mieliharmina lähes 50 vuoden ajan, jos kuubalaisia ei olisi huijattu ja castrolaisille sen jälkeen muokattu maaperää vuosikymmenten ajan brutaalilla hallinnolla.

Kuuban tapauksessa erikoisasemassa oli myös lehdistö. Varsinkin lehtimoguli William Randolph Hearst näki sodassa mahdollisuuden kasvattaa sanomalehtiensä levikkiä ja painoi voimakkaasti päälle hyökkäyksen puolesta. Stephen Kinzerin mukaan amerikkalainen lehdistö on siitä lähtien reagoinut kansainvälisiin kriiseihin suunnilleen samalla tavalla. Se ei nosta tarpeellisen hyökkäyksen kohteeksi hallitusta, vaan yksilön, yhden vihollisen, joka on tyrannian symboli. Näitä ovat olleet mm. ajatollah Khomeini, Kuuban Castro, Libyan Gaddafi ja viimeksi Irakin Saddam.

Mutta vuoden 1898 espanjalais-amerikkalaisessa sodassa demonia oli vaikea löytää, koska Espanjassa ei ollut kuningasta, vaan maata hallitsi itävaltalaissyntyinen kuningatar ja hänen poikansa taas oli vasta 12-vuotias lapsi. Lopulta syntipukiksi kelpasi Espanjan joukkoja Kuubassa komentanut kenraali.

Dulles oli oman
aikansa Bush

Monien myöhempien vallankaappausten avainhenkilönä Stephen Kinzer pitää ulkoministerinä vuosina 1953-1959 toiminutta John Foster Dullesia, joka poliittista uraansa lukuunottamatta teki päivätyönsä yhtenä Yhdysvaltain menestyksekkäimmistä suuryhtiöiden lakimiehistä. Hän edusti eri puolilla maailmaa luonnonvaroja hyödyntäviä yhtiöitä ja näki maailman talouden pelikenttänä, jossa Yhdysvaltain rooli on suojella yhtiöidensä etuja. Dullesin uskonnollispohjaisessa amerikkalaisten arvojen pakkoviennissä oli paljon samaa kuin erään nykyisen Amerikan presidentin toimissa. Islamilaisen terrorin sijaan Dulles vain näki kaikkialla kommunistisia salajuonia, joiden tarkoituksena oli Yhdysvaltain vastainen myyräntyö.

John Foster Dulles oli ulkoministerinä, kun Yhdysvallat kaatoi demokraattiset hallitukset Iranissa ja Guatemalassa.

Iran voisi nyt
olla demokratia

Iranissa kyse oli siitä, että pääministeri Mohammed Mossadeq kansallisti maassa toimineet ulkomaiset öljy-yhtiöt vuonna 1951. Huhtikuussa 1953 CIA käynnisti Operaatio Ajaxin Mossadeqin syrjäyttämiseksi ja saman vuoden elokuussa hänen tarinansa oli lopussa.

Stephen Kinzer pohtii, mitä olisi tapahtunut, jos Yhdysvallat olisi antanut demokraattisen hallinnon jatkua Iranissa. Olisiko Iran nyt amerikkalaisvastainen mullahien maa? Ja olisiko esimerkiksi parhaillaan jatkuvaa kiistaa Iranin ydinohjelmasta edes olemassa?

1954 vuorossa oli Guatemala, jonka omisti käytännössä yksi amerikkalainen yhtiö United Fruit Company, jolla puolestaan oli vahvat siteet amerikkalaiseen poliittiseen eliittiin. United Fruit ei pelkästään omistanut Guatemalan banaanintuotantoa, vaan sillä oli reservissä valtavia maa-alueita. 1950-luvun alussa valtaan noussut vasemmistohallitus halusi jakaa United Fruitin käyttämättömät viljelymaat köyhille talonpojille.

Päätös vahvistettiin maan kongressissa. Päätöksen mukaan United Fruitin tuli myydä käyttämättömät maansa valtiolle siihen hintaan, jonka se oli ilmoittanut maan arvoksi vuosittaisissa veroilmoituksissa. Yhtiö hurjistui. Eihän kukaan ilmoita maan todellista arvoa verottajalle. Todellinen hinta on ainakin kymmenkertainen. Guatemalan hallitus ei kuitenkaan taipunut.

Joten United Fruit meni luonnollisesti Washingtoniin huolineen. Se vakuutti presidentti Dwight Eisenhowerin hallinnon siitä, ettei Guatemalan hallitus toimisi tällä tavalla ellei se olisi perustaltaan anti-amerikkalainen Kremlin käsikassara.

CIA kaatoi Guatemalan vasemmistolaisen hallituksen vuonna 1954. Kaappausta seurasi diktatuuri ja yli 30-vuotinen sota, jossa kuoli 200 000 ihmistä. Yhdysvaltain kaappauksen aikainen ulkoministeri John Foster Dulles oli aiemmin toiminut myös United Fruitin lakimiehenä. Kun yhtiön etuja uhattiin, hän koki sen Stephen Kinzerin mukaan henkilökohtaisena loukkauksena.

Kinzer itse seurasi Guatemalan tapahtumien loppuvaiheita paikan päällä New York Timesin toimittajana. Hän on sitä mieltä, että jos amerikkalaiset olisivat aiheuttaneet samanlaisen verilöylyn jossain muualla päin maailmaa, sitä olisi kutsuttu kansanmurhaksi.

Ei voi olla sekä suosittu
että luotettu

Stephen Kinzerin mukaan Yhdysvaltain toteuttamille kaappauksille ominaista onkin se, että heti vallanvaihdon jälkeen ollaan veitsenterällä jatkon suhteen. Kaikki riippuu siitä, kuka nostetaan maan uudeksi johtajaksi omana miehenä. Hänen pitäisi täyttää kaksi ehtoa – olla suosittu oman maansa sisällä ja olla amerikkalaisten kaveri.

Molempia ei voi kuitenkaan saada. Amerikkalaisten yhtiöiden takuumies ei voi olla kotimaassaan kovin suosittu. Joten lopulta johtoon asetetaan joku, joka on epäsuosittu, mutta luotettava. Hän joutuu hallitsemaan väkivallalla ja Yhdysvaltain sotilaallisella tuella. Kyseisen johtajan oppositiosta tulee myös Yhdysvaltain vihollinen ja uutta hallintoa pitää puolustaa vieläkin kovemmin ottein. Lopulta vallassa on tyranni.

Näinhän kävi myös Chilessä 1973. Istuva vasemmistolainen presidentti Salvador Allende oli tehnyt koko poliittisen uransa demokraattisten rakenteiden sisällä ja olisi todennäköisesti jättänyt paikkansa laillisessa järjestyksessä virkakautensa päättyessä. Mutta Yhdysvallat ei jaksanut odottaa. Demokraatin tilalle valtaan nostettiin diktaattori ja tyranni Augusto Pinochet.

Iranissa kyse oli öljystä, Guatemalassa banaaneista ja Chilessä kuparista. Chilen kuparivaroja hallitsi kaksi amerikkalaista yhtiötä, Kennecott ja Anaconda. Kun Allenden hallitus ryhtyi kansallistamaan maansa kuparivaroja, yhtiöt menivät paniikkiin, hankkiutuivat Washingtoniin, puhuivat ulkoministeri Henry Kissingerin puolelleen ja tämä hoiteli presidentti Richard Nixonin. Sama kuvio kuin aina ennenkin.

Puerto Ricon Yhdysvallat otti Stephen Kinzerin mukaan hallintaansa lähes epähuomiossa vuonna 1898. Espanjan hallitsemalla maalla oli laaja itsehallinto eikä siellä ollut samanlaista kapinaliikettä kuin Kuubassa. Mutta se sijaitsi joidenkin tärkeiden laivareittien varrella, joten Yhdysvallat murskasi Puerto Ricon itsehallinnon matkallaan varsinaiseen sotaansa Kuubaan.

Puerto Ricon asukkaiden tärkein tulonlähde olivat pienet kahviviljelmät. Ne tuhottiin amerikkalaisten yhtiöiden suurten sokeriplantaasien tieltä.

Grenada oli
sotanäytös

Grenada 1980-luvulla taas oli oma lukunsa. Vuoden 1983 vallankaappauksen aikana pikkusaarella oli joitakin satoja amerikkalaisia lääketieteen opiskelijoita. Yhdysvallat olisi voinut vain evakuoida heidät, mutta monien nöyryytysten ja etenkin Vietnam-trauman jälkeen se tarvitsi näyttävän sotilaallisen voiton edes jossakin. Presidentti Ronald Reagan oli luvannut tehdä Amerikasta jälleen suuren, joten noin 100 000 asukkaan Grenada vallattiin näytöstyyliin.

Vuonna 1989 vuorossa oli Panama ja Yhdysvaltain palkkalistoilla kymmeniä vuosia ollut Manuel Noriega, joka ei suostunut laittamaan suitsia huumekaupalle ja oli muutenkin loitontumassa amerikkalaisten intresseistä. Panamalaiset olisivat päässeet Noriegasta eroon omin voiminkin, mutta se ei riittänyt Yhdysvalloille, koska kansallismieliset asevoimat olisivat jääneet rauhaan. Taas tarvittiin vallankaappausta.

Mitä McKinley edellä
sitä George W. perässä

Ja viimein tullaan Irakiin vuonna 2003. Stephen Kinzerin mukaan presidentti George W. Bush harjoitteli maaliskuussa 2003 invaasiosta ilmoittavaa puhettaan Valkoisessa talossa samassa huoneessa, jossa yli sata vuotta aiemmin allekirjoitettiin Espanjan antautumissopimus Yhdysvalloille. Huoneen seinällä on maalaus tuosta tilaisuudesta ja sitä maalausta hallitsee presidentti William McKinleyn hahmo.

Ja kukaan ei ymmärtäisi paremmin kuin McKinley, ettei Bush ollut johdattamassa Yhdysvaltoja uuteen aikakauteen, vaan jatkamassa yli satavuotista perinnettä, Stephen Kinzer arvioi.