lauantaina, lokakuuta 28, 2006

Ja nimi oli Bond...James Bond


Maailman menestynein elokuvakaava elää ja voi hyvin. Marraskuussa ensi-iltaan tulee Bond-elokuva numero 21 megajulkisuuden saattelemana. Vuonna 1962 liikkeelle lähdettiin pikkubudjetilla tehdyllä jännärillä.

KAI HIRVASNORO

Sen ensimmäiset kuvat otettiin 16. tammikuuta 1962 Jamaikalla. Kuvauksetpäättyivät 30. maaliskuuta ja ensi-ilta oli vuorossa 5. lokakuuta samana vuonna. Loppu on elokuvan ja laajemminkin populaarikulttuurin historiaa. 44 vuotta myöhemmin 21. James Bond -elokuva rynnii marraskuussa valkokankaille yhtä aikaa kaikkialla maailmassa.

Siinä välissä Ian Flemingin luomasta hahmosta tuli aivan omaa luokkaansa oleva ilmiö, maailman menestynein elokuvasarja. Nopeat autot, megalomaaniset konnat, salaisen agentin erikoisvarusteet, Bond-tytöt, toiminta ja tietyt sutkautukset (nimeni on Bond...James Bond, vodkamartini ravistettuna, ei sekoitettuna) ovat lähes pettämätön kaava, jota muunnellaan elokuvasta toiseen.

Kaikki Bondit ovat periaatteessa samanlaisia. Ehkä ne juuri siksi ovat niin suosittuja. Mutta Bondillakin on ollut alamäkensä. Elokuvien suosio laski tasaisesti koko 1980-luvun ja pohjakosketus otettiin vuoden 1989 Bond-elokuvassa Lupa tappaa. Timothy Dalton pääroolissa ja luokaton tarina olivat yhdistelmä, jota edes maailman paras salainen agentti ei kestänyt.

Sen jälkeen Bond oli telakalla peräti kuusi vuotta, mutta Pierce Brosnan ja Kultainen silmä palauttivat 007:n vuonna 1995 oikealle paikalleen.

Kuka ihmeen
Barry Nelson?

Lokakuun 5. päivä vuonna 1962 oli pop-kulttuurissa historiallinen, vaikka tuskin sitä silloin osattiin ajatella. Joku Beatles-niminen yhtye julkaisi ensimmäisen singlensä Love Me Do ja omankin aikansa mittapuun mukaan pikkubudjetilla tehty agenttielokuva nähtiin ensimmäisen kerran.

Ian Fleming oli julkaissut vuonna 1953 kirjan nimeltä Casino Royale. Kirjasta sovitettu 48-minuuttinen tv-elokuva nähtiin Yhdysvalloissa seuraavana vuonna. Jimmy Bond -nimistä agenttia esitti vajaasta neljästäkymmenestä elokuvaroolistaan huolimatta täysin tuntematon Barry Nelson, mutta pääkonna Le Chiffrenä nähtiin oikea elokuvatähti Peter Lorre (Maltan haukat, Casablanca).

Elokuvaohjaajat tunsivat lievää mielenkiintoa Flemingin Bond-tarinoita kohtaan, mutta hankkeet eivät edenneet ennen kuin tuottaja Harry Salzman yhdessä Albert "Cubby" Broccolin kanssa tarttui kiinni hahmoon. Kaksikko maksoi peräti 50 000 dollaria Bond-sarjan oikeuksista, mutta Hollywoodin studiot empivät. James Bond -tarinat vaatisivat kuvauksia kalliissa ja eksoottisissa paikoissa ja koko salainen agentti -touhu vaikutti muutenkin epäilyttävältä.

...Grant,
Cary Grant

Columbia-yhtiö olisi ryhtynyt tuottamaan Bondeja, mutta ehtona oli kolmen elokuvan sopimus Cary Grantin kanssa. Grant suostui vain yhteen. Ehdolla James Bondiksi olivat myös James Mason ja David Niven, mutta valmista tuli vasta, kun mykän filmin tähtien perustama United Artists tarttui toimeen. Ehtona oli alle miljoonan dollarin budjetti, joten kukaan nimekäs näyttelijä ei tullut kyseeseen. Ian Flemingin suosikki James Bondiksi oli Roger Moore, joka oli kuitenkin juuri aloittamassa tv-sarjassa Pyhimys. Niinpä vastahakoiset tuottajat suostuivat ohjaaja Terence Youngin ideaan kiinnittää päärooliin SeanConnery, joka oli aiemmin vilahtanut Tarzan-elokuvan roistona ja tehnyt muita sivuosia.

Ian Fleming oli hurjana. Miten joku työväenluokkainen skotti voisi esittää hänen luomaansa tyylitietoista maailmanmiestä?

Kyllä voi, sillä raha puhui. Conneryn palkkio ensimmäisestä Bond-elokuvasta oli 6 000 puntaa. Viimeisestä virallisesta Bondistaan Timantit ovat ikuisia Connery muuten tienasi 1,25 miljoonaa dollaria ja päälle prosentit elokuvan tuotosta.

Hienot englantilaiset koulut käynyt Terence Young kouli Sean Conneryyn herrasmiehen elkeitä teettämällä hänelle pukuja omalla räätälillään ja asuttamalla tätä hienoissa hotelleissa ottamassa tuntumaa yläluokan metkuihin.

Komentaja
Jamaika

Sitäkin piti pohtia, mikä Flemingin kirjoista filmattaisiin ensin. Ensimmäinen valinta oli vuonna 1961 ilmestynyt Pallosalama, mutta sen oikeuksista tuli kiistaa. Ian Fleming ei ollut kirjoittanut kirjan pohjana olevaa tarinaa yksin, vaan kyseessä oli filmimies Kevin McCloryn kanssa tehty elokuvakäsikirjoitus 78. läntinen pituusaste, joka ei kuitenkaan koskaan edennyt. Yhteistyö McCloryn kanssa selittää myös sen, että vuonna 1983 oli mahdollista tuottaa yhdysvaltalainen varjo-Bond Älä kieltäydy kahdesti, jossa Sean Connery palasi vielä kerran 007:ksi. Elokuva on selkeä uusintaversio Pallosalamasta.

Kun Pallosalamaa ei voitu käyttää, valittiin vuonna 1958 ilmestynyt Doctor No, joka puolestaan perustuu Ian Flemingin itsensä kirjoittamaan Kapteeni Jamaika -nimisen tv-sarjan pilottiin. Fleming yritti saada Bondinsa edes tv-hahmoksi, kun elokuvahankkeet eivät 1950-luvulla edenneet.

Doctor No on monessa suhteessa täysiverinen Bond-elokuva, vaikka huippuunsa kaava hiottiin vasta kolmannessa filmissä Kultasormi. "Nimeni on Bond, James Bond", on mukana heti ensimmäisessä elokuvassa. Itse asiassa ne ovat ensimmäiset sanat, mitkä James Bond lausuu James Bond-elokuvissa.

Doctor Nosta puuttuu alkutekstejä edeltävä action-kohtaus, mutta Monty Normanin kuolematon 007-tunnusmelodia (dägn-dä-dä-dä-dängg-däng-däng) on mukana.

Q-osaston vempaimet tulivat mukaan vasta seuraavassa elokuvassa 007 Istanbulissa.

Aitoa tavaraa jo ensimmäisessä elokuvassa ovat huumori, James Bondin pöyhkeän itsevarma asenne, maailmanvalloituksesta haaveileva megalomaaninen roisto ja tietysti ensimmäinen Bond-tyttö Ursula Andress, joka ei hänkään arvannut olleensa tekemässä historiaa keväällä 1962, kun elokuvaa Jamaikalla kuvattiin. Kuvausten jälkeen Andress kertoi ystävälleen olleensa tekemässä surkeaa trilleriä, jossa kaikessa pyrittiin pääsemään mahdollisimman halvalla.

Yleisö oli ja on siitä pitäen ollut asiasta eri mieltä.

lauantaina, lokakuuta 21, 2006

Kvartaalitalous tuhoaa luovuuden

Marita Huhtaniemi ja Kaisa Kautto-Koivula. Kuva: Jarmo Lintunen

Nokia-yhtiöstä eronneet äidit
viitoittavat uutta aikakautta

(Kansan Uutisten Viikkolehti 20.10. 2006)

Mistä kertovat työuupumus ja ihmisiä vaivaava paha olo? Kahdelle Nokia-yhtiöstä eronneelle huippuosaajalle kyse on kahden aikakauden kivuliaasta kohtaamisesta. Väistyvä teollinen aika pyrkii ottamaan ihmisestä irti kaiken mahdollisen, mutta esiin pyrkivä uusi aika taas tarvitsisi luovuutta ruokkivaa hyvää elämää ja arkea.

KAI HIRVASNORO

Tarvitaan uusi maailmankuvan mullistava vallankumous. Ihmisen ei enää pidä kiertää taloutta, vaan talouden ihmistä. Talous on palautettava rengiksi ja ihminen isännäksi.

Sen, että nyt on toisinpäin, kokivat Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi kouriintuntuvasti työssään Nokia-yhtiön näköalapaikoilla. Kumpikin oli Suomen tärkeimmän yhtiön palveluksessa 15 vuotta, joista viisi viimeistä tulevaisuuden ennakoijina ja uusien liiketoimintakonseptien kehittäjinä. Työ oli huippumielenkiintoista ja antoisaa. Mutta sen kääntöpuolena talouden asettamat yhä kovemmat vaatimukset maksoivat heille ensin arjen ja olivat viedä myös koko terveyden.

Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi erosivat Nokiasta toissa vuonna.

Mutta kyse ei ollut vain heidän omasta pahasta olostaan. Kumpikin alkoi nähdä, että pahoinvoinnin syynä oli yhteiskunnan arvojen luisuminen perustavalla tavalla väärään suuntaan. Pohdinnat paisuivat ja jalostuivat vähitellen kirjaksi Rengistä isännäksi - Vapaaksi kvartaalitalouden talutusnuorasta (Edita), joka päätyy huimaaviin näköaloihin. Maailma on siirtymässä kokonaan uuteen aikakauteen, ja muutos vertautuu suuruudeltaan siihen, kun keskiajan lopulla maatalousaikakaudesta siirryttiin teolliseen aikakauteen.

Nyt teollinen aika on päättymässä. Uudessa historian vaiheessa keskeiseen rooliin nousevat innovaatiot. Mutta yhteiskunnan säännöt ovat jämähtäneet vanhan teollisen maailman asentoon ja kahlitsevat ja estävät meneillään olevaa aikakauden muuttumista ja siitä syntyvää vaurauden lisääntymistä.

Työ muuttui aina
vain ahdistavammaksi

Marita Huhtaniemi ja Kaisa Kautto-Koivula kokivat Nokian kasvun alusta asti. He etenivät urallaan askel askeleelta mielenkiintoiseen työhön ennakoimaan tulevaisuutta hyvin laajasta näkökulmasta. Kummankin työ oli haastavaa, palkitsevaa ja mielenkiintoista. Kehumisiakin sateli työtuloksista.

- Ainutlaatuinen kokemus, kehuu Kaisa Kautto-Koivula vieläkin.

Mutta toisaalta työviikot olivat 60-tuntisia ja joskus enemmänkin. Vaikka kummatkin olivat tottuneet siihen, että pitkä päivä kuuluu heidän tehtäviinsä, jotain muuttui vuosien mittaan.
Muutos ei koskenut vain Nokiaa eikä vain Suomea, vaan vaatimukset kasvoivat kaikkialla maailmassa. Työn tuloksellisuutta ryhdyttiin mittaamaan yhä lyhyemmin jaksoin, mikä oli isossa ristiriidassa luovuutta korostavan työn kanssa. Uudet ideat kun eivät putkahda maailmalle noin vain neljännesvuoden välein.

Molemmilla naisilla on perhe ja lapsia. Hienon työn vastapainona he vähitellen menettivät arjen, koska työ vei kaiken.

Viimeinen pisara kummankin irtisanoutumiselle oli terveyden vakava heikkeneminen.

Kaisa Kautto-Koivulan verenpaine nousi, mutta mitään varsinaista sairautta hänestä ei löytynyt. Ainoa selitys oli liian kiivas työrytmi ja työympäristön paineet.

Vaihtoehtoja oli kaksi. Ryhtyä syömään lääkkeitä eli hoitamaan oireita. Tai puuttua varsinaiseen sairauden syyhyn.

Myös Marita Huhtaniemen verenpaine oli koholla. Eräänä päivänä hän tunsi työhuoneessaan vasemman kätensä puutuvan. Ensin hän ei osannut ajatellakaan, että hänellä, terveellä, nuorella ihmisellä voisi olla mistään vaarallisemmasta kysymys. Mutta illalla kotona Marita Huhtaniemi ei uskaltanut mennä nukkumaan, vaan lähti lääkäriasemalle.

- Onneksi menin. Tuli huimat verenpaineluvut ja minulla oli alkava sydänkohtaus tulossa, Huhtaniemi kertoo.

Rästitöitä tekemään
jo aamuyöllä

Hän oli miettinyt jo pitkään, että työn ehdoilla arjen pyörittäminen oli mennyt mahdottomaksi. Marita Huhtaniemi halusi olla mukana urheilevien lastensa harrastuksissa ja elämässä. Hän sanoo olevansa kotona viihtyvä, arjesta pitävä ihminen. Mutta kun aikaa ei ollut kaikkeen, niin viimeiset 1,5 vuotta Huhtaniemi meni illalla aikaisin nukkumaan ja heräsi kolmen jälkeen yöllä viimeistelemään tekemättömiä töitä.

- Oli pitkällinen prosessi miettiä, että tämä ei ole enää elämisen arvoista elämää, niin mielenkiintoista kuin se työ olikin. Me molemmat olemme hyvin luovia ihmisiä ja pidämme isojen juttujen tekemisestä. Nautimme siitä. Mutta yhtälö oli mahdoton siinä aikataulupaineessa, mikä meillä oli. Oli pakko tehdä valintoja eikä tarvinnut kauhean kauaa miettiä, kumpaan suuntaan se kallistui. Ei antoisakaan työ ole se tärkein juttu, Marita Huhtaniemi kertoo.

- Siinä oli pakko kysyä, mikä minun elämässäni on tärkeää, Kaisa Kautto-Koivula jatkaa.

- Olihan kumpikin meistä nähnyt tuttavapiirissä vielä pahempiakin kohtaloita. Sitten kaatuu saappaat jalassa, mutta haluaako odottaa sitä omalle kohdalleen?

Kautto-Koivula mietti omaa ratkaisuaan pitkään ja mietti vielä sen jälkeenkin, oliko tehnyt väärän valinnan.

Nyt kun etäisyyttä Nokia-aikaan on enemmän, hän ei suostuisi enää palaamaan samaan oravanpyörään. Mutta kun tilanne on päällä, niin myllyssä oleva ihminen vauhtisokeutuu eikä tunnista omaa tilaansa.

Kaisa Kautto-Koivulalla on nyt pieni yritys. Hän toimii kouluttajana ja luennoitsijana.

Marita Huhtaniemi on etsinyt uutta työtä, jonka rinnalla hän haluaisi hiljalleen perustaa oman yrityksen. Ongelmana on se, että työelämässä on vain yksi sallittu suunta, yhä ylemmäs.
Työnantajien mielestä Huhtaniemi on liian kokenut palatakseen haluamiinsa assistentti-tyyppisiin tehtäviin. Hänessä on oltava jotain vikaa, kun hän haluaa vähemmän vastuullisiin töihin. Ehkä hän on peräti epäonnistunut joskus?

Mikä maailmassa
on muuttumassa?

Paitsi itsestään, Kaisa Kautto-Koivula ja Marita Huhtaniemi olivat huolissaan varsinkin lastensa tulevaisuudesta. Jos työelämä on jo nyt tällaista, niin mitä onkaan tulossa?

Yksityisestä pohdinta eteni yleiseen. Mistä voi olla kysymys, kun tilastojen valossa kaikki näyttää olevan loistavasti, mutta samaan aikaan ihmiset voivat hirvittävän pahoin. Mikä maailmassa on muuttunut?

Teema vei mennessään ja yhtäkkiä he huomasivat kirjoittavansa kirjaa. He olivat jo työssään ennakoineet tulevaa. Nyt ammattitaito valjastettiin käyttöön toisesta perspektiivistä: Millaisessa muutoksessa maailma on? Onko tapahtumassa jotain perustavaa, jota ei vielä huomata? Millainen voisi olla tulevaisuuden Suomen käsikirjoitus?

On väkivaltaa rutistaa Rengistä isännäksi -kirjan sanoma muutamaan virkkeeseen, mutta sen ydin kuuluu näin: Käynnissä on paljon suurempi murros kuin on osattu ikinä ajatellakaan. Ihmisen rooli kasvaa tulevaisuudessa, ja se on se kultajyvä, jonka varassa vaurauden tuottaminen jatkossa on. Ja samalla kun näin on, niin ihmiset kuitenkin ajetaan loppuun päättyvän teollisen ajan pelisäännöillä.

Mutta miten isosta murroksesta lopulta on kysymys?

Teknologiavallankumouksia on ollut viisi 1700-luvun lopulta lähtien.

50-60 vuoden välein on käyty läpi maailmanlaajuinen teknologiavallankumous. Muun muassa höyryn, sähkön ja öljyn kautta on edetty nykyisyyteen, viidenteen teknologiavallankumoukseen, jonka käynnisti mikroprosessorin tulo markkinoille vuonna 1971. Se mullisti teollisen ajan mekanismit.

Käännepisteessä
kuudetta vuotta

Ja kuten kussakin aikaisemmassa kehitysvaiheessa, nytkin törmättiin kuplatalouden puhkeamiseen. Tämä tapahtui vuonna 2000, joten nyt eletään jo kuudetta vuotta käännepisteessä. Mutta niin kuin aina ennenkin, siirtyminen uuteen vaiheeseen edellyttää yhteiskunnan rakenteiden ja toimintamallien kehittämistä vastaamaan ajan muuttuneita tarpeita.

Kirjan edetessä teknologiavallankumous osoittautui sittenkin liian suppeaksi näkökulmaksi meneillään olevaan muutokseen. Kyse oli jostain vielä suuremmasta.

Meneillään oleva murros on luonteeltaan niin mittava, että se horjuttaa talouden ja yhteiskunnan uskomusjärjestelmien peruspilareita. Voimmekin siksi olettaa olevamme murroksessa, joka muistuttaa enemmän aikakausimurrosta - siirtymisvaihetta teollisesta aikakaudesta uuteen aikakauteen, todetaan kirjan sivulla 193.

Avainasemaan on noussut ajattelutyö, mutta sitä ohjataan ja mitataan teollisen tuotannon mittareilla.

- Aikaisemmin vaurautta on luotu tavaratuotannon kautta. Mutta tämä mylly ei enää riitä tulevaisuudessa, vaan vaurautta täytyy rakentaa aineettomasta ideasta. Vaurauden lähde on oma pääkoppa eikä se toimi käskien eikä neljännesvuositalouden mukaan, vaan se toimii silloin, kun oivallus tulee, on sopiva ympäristö ja voit arjessa hyvin. Asioita joudutaan katsomaan ihan toisesta näkökulmasta, Marita Huhtaniemi tiivistää.

Muutos on vasta alussa ja kahden aikakauden ristipaineissa ihmiset kaatuvat jo 35-vuotiaina, koska ihmistä pidetään pelkkänä koneena.

Tehokkuus on
myrkkyä luovuudelle

Hulluinta tässä on se, että pahimmillaan yritykset syövät itse omaa tulevaisuuttaan hakemalla lyhytnäköisintä mahdollista tulosta. Innovaatioista ja luovasta taloudesta kyllä puhutaan, mutta sen pidemmälle ei ole mietitty, mitä se käytännössä merkitsee, että ihminen on voimavara.
Nyt tehokkuus nimenomaan tappaa luovuuden, koska kvartaalitalous korostaa tuottavuutta ja kustannustehokkuutta. Mutta se on rentoutuminen, mikä taas edistää innovatiivisuutta, naiset innostuvat.

Kaikki puhuvat nyt luovuudesta ja innovaatioista. Silti meiltä puuttuu keskustelu siitä, miten huolehditaan niistä ihmisistä, joilta niitä innovaatioita odotetaan.

- Innovaatiot eivät ole organisaation seinillä eivätkä tule kadulla vastaan. Joku ne keksii ja radikaaleimmat innovaatiot tulevat useimmiten sellaisilta ihmisiltä, jotka kyseenalaistavat asioita ja joilla on laaja-alaisia näkemyksiä, Kaisa Kautto-Koivula korostaa.

Teollinen aika ottaa ihmisestä irti aina lisää joka neljännesvuoden kierroksella. Tarvitaan lisää talouskasvua, jonka eteen kaikkien on ponnisteltava.

- Mutta eikö talouskasvun pitäisi olla väline hyvään elämään? Kautto-Koivula kysyy.

- Nyt talouskasvusta on tullut päämäärä ja meidän on uhrattava kaikki sen hyväksi, hyväkin elämä.

Nyt suuren murrosvaiheen käännepisteessä yhteiskunnan rakenteet on pakko uudistaa, naiset näkevät. Ei uudistamisen ilosta, vaan päämäärän saavuttamiseksi.

Aineeton talous
syrjäyttää aineellisen

Uusi aikakausi on heidän näkemyksensä mukaan sitä, että talouden arvonmuodostuksen logiikka on muuttumassa ja teollisen ajan lainalaisuudet eivät siinä enää päde.

Materiaalikeskeisestä tuotannosta on jo osin siirrytty aineettomaan talouteen, joka tapahtuu ihan eri tavalla. Esimerkiksi tietokoneohjelmistojen yksinvaltiaan Microsoftin haastajaksi noussut suomalaisperäinen Linux syntyi täysin yrityksistä riippumatta. Sitä kehitti ryhmä osaavia nuoria, jotka rakensivat verkostossa vaihtoehdon. Näin syntyivät myös internet-puhelut jokamiehen ulottuville tuonut Skype ja näin kehittyy tietosanakirjat 2000-luvulle siirtänyt Wikipedia.

- Usein sanotaan talouden lainalaisuuksien estävän ottamasta ihmistä enemmän huomioon. Mutta näyttää itse asiassa siltä, että tulevaisuuden talouden lainalaisuudet päinvastoin pakottavat laittamaan ihmisen keskiöön, Marita Huhtaniemi miettii.

- Jos ja kun vaurauden tuottamisen keskeisin tuotantotekijä on oma pää ja arjen hyvinvointi kokonaisuudessaan on merkityksellinen tekijä, niin se jo vaatii muutosta. Muuten sitä uutta vaurautta ei synny.

Muutos heiluttaa näiden naisten mukaan kulttuurisia elementtejä, ideologioita ja poliittisia järjestelmiä.

- Nämä asiat, mistä me puhumme, eivät ole millään tavalla kanavoitavissa vasemmisto-oikeisto -akselille, painottaa Huhtaniemi.

- Me tiedämme, että luovaa ei synny pelkästään tekemällä tutkimusta. Luovuus syntyy mielikuvituksesta ja intuitiosta. Tämän päivän maailmankuva on puhtaasti tieteellinen, järkeen perustuva. Ensin todistetaan ja sitten tapahtuu. Mutta intuitio toimii täysin toisella tavalla. Me tiedämme sen, kun olemme itse tehneet sitä työksemme. Intuitio vaan syntyy eikä minulla ole selitystä, miten, Huhtaniemi kertoo

- Minä tiedän, mitä tieteelliset metodit ovat, mutta ei niillä luoda oivallusta. Se tulee intuitiosta ja se on jotain sellaista, mistä me emme tiedä juuri mitään, Kautto-Koivula jatkaa.

- Jos ja kun tulevaisuudessa luovuus, monipuolinen osaaminen ja osaavat ihmiset ovat tärkeitä ja aineeton pääoma on tärkeä, niin miksi sitä ei oteta perusoletukseksi? Meillä on edelleen vanhat teollisen ajan perusoletukset ja tavaratuotannon viitekehyksessä yritetään sitten tuoda sinne vähän luovuutta, Huhtaniemi puuskahtaa.

- Teollisen talouden tuotannontekijöissä ihminen nähdään vain resurssina. Mutta aineettomassa luovassa taloudessa ihminen on päätuotannontekijä meidän mielestämme, Kautto-Koivula täydentää.

Suomelta odotetaan
edelläkävijyyttä

Kaisa Kautto-Koivula muistuttaa, että pienemmissä teknologiamurroksissa ja aikakausien vaihtumisissa jokin maa tai yhteiskunta on aina ollut valveutunein, rohkein ja uskaliain tiennäyttäjä. Teollisessa vallankumouksessa se oli Britannia, mutta aineettoman tuotannon vallankumouksessa sitä roolia suorastaan tyrkytetään Suomelle. Ja Suomen keihäänkärkiroolin käsikirjoitus on Rengistä isännäksi -kirjan ydinsanomaa. Sillä jos Suomi lähtee ensimmäisenä liikkeelle, niin se avaa suunnattomia mahdollisuuksia uusille innovaatioille. Ja sieltä voisi tulla uusi jalka, jolle Suomea rakennetaan.

- Tämän uuden avautuvan murroksen kautta avautuu ainutlaatuinen uusien mahdollisuuksien ikkuna. Me uskomme, että siellä on valtavat taloudelliset mahdollisuudet ja joku tulee sen joka tapauksessa tekemään, Marita Huhtaniemi innostuu.

- Näytillä on nyt kultakimpale ensimmäisille rohkeille ja mielenkiintoista tässä on se, että muualla maailmassa odotetaan, että tietä näyttää Suomi. Me olemme olleet tiennäyttäjiä ja teknologian kehittäjiä meneillään olevan murroksen ensimmäisessä kehitysvaiheessa. Ja samalla kun Suomi olisi tiennäyttäjä, Suomi pystyisi tarjoamaan arjen hyvinvointia jokaiseen perheeseen.

- Ei tarvitse olla neropatti nähdäkseen, että olemme ajautumassa umpikujaan. Mutta se todellinen seinä tulee vastaan vasta muutaman vuoden kuluttua. Jäämmekö odottamaan sitä vai alammeko toimia? Kautto-Koivula kysyy.

Kvartaalitalous on
romahduksen enne

Jokainen historian vaihe on ennen kulissien romahtamista kärjistynyt. Nyt kvartaalitalous on yksi voimakkaimmista romahduksen enteistä, naiset sanovat. Kaisa Kautto-Koiviston mukaan jotkut isot globaalit yritykset puhuvatkin jo pörssistä vetäytymisestä tavalla, joka ei pari vuotta sitten olisi tullut kuuloonkaan.

Eduskuntavaaleihin on puoli vuotta aikaa. Kaisa Kautto-Koivulan ja Marita Huhtaniemen analyysi ja visio on valovuoden päässä siitä, mitä tulevissa vaalikeskusteluissa tullaan puhumaan.

Mikä on viestinne vaaleihin valmistautuville poliitikoille? Mitä edelläkävijän pitäisi ryhtyä ajamaan?

- Minä ainakin toivoisin, että kun etupiha näyttää hienolta, niin yhtälailla tunnustettaisiin tämä toinen totuus - takapihalla on paljon ongelmia. Lähdettäisiin oikeasti miettimään hyvinvoinnin ongelmia ja mitä niille pitää tehdä. Totuuden tunnustaminen on ensimmäinen askel, vinkkaa Marita Huhtaniemi.

- Ja jos miettii historiaa, niin tähän sykliin kuuluu se, että päämäärät ja välineet menevät aina jossain vaiheessa sekaisin ja ne pitää keikauttaa taas toisinpäin. Minkälaiseen päämäärään me olemme menossa? Missä on se keskustelu Suomen kansallisesta visiosta? Minulle vastaukseksi eivät riitä kilpailukyky, luovuus, innovatiivisuus, tehokkuus ja tuottavuus. Ne ovat kaikki vasta keinoja johonkin suurempaan, mutta hyvän elämän päämäärät ovat vielä selvittämättä.

Kiteytettynä Marita Huhtaniemi ja Kaisa Kautto-Koivula haluavat kuulla puolueilta vision siitä, minkälaista maailmaa, yhteiskuntaa ja arjen hyvinvointia ne tavoittelevat ja mikä on niiden tahtotila toteuttaa se. Keinojen valinta on vuorossa sitten, kun päämäärä on selvillä.

keskiviikkona, lokakuuta 18, 2006

Jadesoturi - Kalevalan ja wuxian kaunis liitto


(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.10. 2006)

Videosukupolven kasvatit tekevät nyt ensimmäisiä pitkiä elokuviaan. Antti-Jussi Annilan Jadesoturi ei ole kopio itämaisista taisteluelokuvista, vaan ohjaajan näköinen versio hänelle rakkaasta lajityypistä.

KAI HIRVASNORO

Kerrankin voi yhtään liioittelematta sanoa, että tämä on jotain ihan muuta.

Sillä sitähän se on, kun suomalaiseen elokuvaan perinteisesti kuuluva miehinen murjotus kohtaa kiinalaisen taisteluelokuvan ja kolmantena pyöränä mukaan liitetään Suomen kansalliseepos Kalevala.

Tästä päivästä eteenpäin nähdään, miten kotimainen kung fu -elokuva vetoaa suomalaiseen yleisöön.

Jos ei vetoa, se ei vielä ole kohtalokasta tuotantoyhtiölle. Jadesoturi ei ole pelkästään Suomen markkinoiden varassa, vaan se tekee suurimman tuloksensa dvd-myynnistä ja markkina-alueena on periaatteessa koko maailma. Elokuva on myyty jo noin 30 maahan. Vielä ei tiedetä, monessako se nähdään elokuvateattereissa ja missä se menee suoraan dvd:lle. Isoista markkina-alueista ainakin Kiinassa Jadesoturi pääsee ensimmäisenä suomalaiselokuvana teatterilevitykseen 24. lokakuuta. Elokuva lähtee liikkeelle 150 kopiolla, mikä on lähes yhtä paljon kuin isojen Hollywood-elokuvien levitys Kiinassa.

Melodraaman
häikäisevä paluu


Antti-Jussi Annilan ensimmäinen pitkä elokuva tapahtuu nyky-Suomessa ja myyttisessä Kiinassa. Sammosta on kysymys. Jos se joutuu vääriin käsiin Pohjolan emännän, Loviattaren, viimeiselle pojalle, siitä avautuu portti helvettiin.

Mutta kysymys on myös suomalaisen elokuvan melodramaattisimmasta rakkaustarinasta sitten 1950-luvun studioelokuvien. Suohaudasta löytynyt rautalipas voi tuoda suolleen eristäytyneelle sepälle hänen rakkaansa takaisin.

Itämaisen taisteluelokuvan ja viiltävän melodraaman yhteys merkitsee sitä, että nyt ollaan wuxia-elokuvan kanssa tekemisissä. Wuxiassa ei lyödä eikä potkita eikä siinä ole hassuja äänitehosteita tai äärimmäistä ruumiin hallintaa. Wuxia kertoo Antti-Jussi Annilan määritelmän mukaan sotureista, miekoista ja noituudesta. Se on melodraaman ja toiminnan symbioosi.

Wuxia perustuu miekkaan, kung fu nyrkkiin, eron on ytimekkäästi määritellyt hongkongilaisen elokuvan historian kirjoittanut Stephen Teo.

Suomessa suuren yleisön parhaiten tuntema wuxia-elokuva lienee Ang Leen Hiipivä tiikeri, piilotettu lohikäärme. Varhaisemmista alan klassikoista Suomessa ilmestyi kesällä dvd:llä King Hu´n Come Drink With Me vuodelta 1966.

Videoviihde ei
ollutkaan turmioksi

Dvd:n edeltäjä vhs-video oli avainasemassa siinä, että tuusulalaisesta koulupojasta tuli kung fu elokuvien suurkuluttaja 1980-luvulla. Elokuvateattereissa itämaisia taisteluelokuvia oli turha odottaa näkevänsä, mutta ennen 1980-luvun lopun pähkähullua videolakia niitä oli kaseteilla runsaasti tarjolla. AJ Annila hurahti ensin ninja-elokuviin ja löysi sitä kautta aasialaisen elokuvan. Kung fu -sankari Jackie Chanin varhaistuotanto teki suuren vaikutuksen ja sitten löytyi wuxia, sellaiset elokuvat kuin Tsui Harkin Once Upon Time In China ja Johnny To´n Barefoot Kid. Ching Siu-Tungin Aavesoturi nähtiin Suomessakin jopa elokuvateattereissa vähän myöhemmin.

AJ Annilaa kung fu -genressä viehättää sen monitasoisuus. Monet lajityypin elokuvat ovat totaalista höttöä ja käsittämätöntä roskaa. Silti surkeimmankin tekeleen sisältä voi löytyä mestarillisia hetkiä.

– Jos fanittaa, niin tämän elokuvagenren pystyy pilkkomaan elokuvan sisälläkin pienempiin hetkiin. Elokuvasta voi jäädä jokin asia elämään ja se tekee koko elokuvasta jotenkin merkittävän teoksen, vaikka sen tarina olisi uskomatonta sontaa. Silti se voi jäädä mieleen ihan muilta avuiltaan, Annila analysoi hillittyyn tyyliinsä. Videoviihde ei ainakaan häntä ole turmellut.

Taistelusta löytyy
wuxian sydän

Ne taas, jotka eivät fanita kung fu -elokuvia, eivät aina voi millään ymmärtää ilmassa leijailevien soturien, realismin totaalisen puutteen ja usein myös taivaita hipovan ylinäyttelemisen viehätystä.

Antaa siis todellisen asiantuntijan selittää vielä tarkemmin:

– Wuxia-genressä taistelu on hyvin pinnallinen lähtökohta koko asiaan. Mutta kun niitä taisteluita katsoo vähän syvemmälle, niin sieltä löytää genren koko sydämen.

Ja se sydän on kaksijakoinen.

– Genre on parhaimmillaan sitä, että taistelukohtaukset itsessään ovat tarinankerronnan muoto puhtaimmillaan. Taistelut ja kaikki liikkeet siinä kertovat tarinaa. Tämä on sen sydämen hyvä puoli.– Mutta paha puoli on se – ei se tosin aina ole paha – että parhaimmillaan ja pahimmillaan tässä genressä toimintakohtaus irtautuu ihan täydellisesti siitä elokuvasta. Katsot hetken aikaa ihan eri elokuvaa kuin varsinaista tarinaa. Hyvä puoli tässä on se, että toimintakohtaus itsessään on popkornia elokuvan sisällön välissä.

Sotureina taitavia,
rakkaudessa tunareita

Wuxia on puhtaimmillaan melodraamaa; tarinoita sotureista ja rakkaudesta. Tästä päästään Kalevalaan, jota elokuvan tuottajat pitävät myöskin melodramaattisina tarinoina sotureista, miekoista ja noituudesta. Suomalaisille kansantaruille ominaista ovat miessankarit, jotka ovat taitavia sotureina, mutta toivottomia rakkaudessa. He tekevät kyllä urotekoja, mutta eivät saa haluamaansa naista itselleen, tarinaa pohjustavat elokuvan tuottajat Petri Jokiranta ja Tero Kaukomaa. Heistä Jokiranta on käsikirjoittanut Jadesoturin yhdessä AJ Annilan kanssa Iiro Küttnerin tarinan pohjalta.

Wuxia-taisteluille ominaista on täydellinen irtonaisuus realismin kahleista. Väkivallan sijasta ne ovat enemmänkin tanssia, jonka askelmerkit suunnittelee koreografi. Heistä maailman maineikkain on Yuen Woo Ping, joka suunnitteli mm. Hiipivän tiikerin ja Matrix-trilogian kuviot. Kun elokuvaa yleensä markkinoidaan tähtinäyttelijän tai ohjaajan nimillä, niin kung fu -elokuvassa korostetaan erikseen Yuen Woo Pingiä, jos on ollut varaa palkata hänet.

Jadesoturi on suomalais-hollantilais-kiinalais-saksalais-virolainen tuotanto. Suomalaiseksi kohtuullisen kallis, mutta maailmanmitassa pikkurahalla tehty elokuva. Koreografiat siihen suunnitteli Ruotsissa asuva kiinalainen Yu Yan Kai ja niitä liikkeitä elokuvan päänäyttelijöiden lihasmuistiin ajettiin kesä 2005. Naispääosaa esittävä nouseva kiinalaistähti Zhang Jingchu ehti osallistua taisteluharjoituksiin Helsingissä viikon ennen kuvausten alkua. Mutta hän ei ollutkaan alalla ummikko, vaan tehnyt jo Tsui Harkin elokuvan Seitsemän miekkaa, joka nähtiin Suomessakin.

Kun taisteluelokuvia näkee enemmän, kehnoimmat alkavat nopeasti kyllästyttää. Elleivät asialla ole todelliset mestarit, taistelut muistuttavat niissä liikaa toisiaan. Tämän tietää myös AJ Annila ja siksi hän halusikin omaan elokuvaansa selkeästi erilaisia taistelukohtauksia. Soturi Sintain (Tommi Eronen) ja hänen ihastuksensa (Zhang Jingchu´n) välinen mittelö on tosiasiassa tanssillinen soidinmeno. Vastakohtien välisissä taisteluissa taas on wuxia-genreksi poikkeuksellista rujoutta.

Opintolainalla
demoelokuva

Jadesoturin syntyhistoria on sellainen, että jos Suomessa jaettaisiin läpi harmaan kiven -palkinto, niin tämän vuoden voittajasta ei olisi epäselvyyttä.

Vuonna 1977 syntynyt Antti-Jussi Annila purki kung fu -intoaan kuvaamalla aluksi perheen videokameralla kotitekoisia toimintapätkiä.

Vuonna 1998 hän aloitti Tampereen ammattikorkeakoulussa taiteen ja viestinnän osaston kuvauksen linjalla. Ensimmäinen minuutin mittainen harjoitustyö oli kung fua ja siitä hän eteni opiskelutoverinsa Marko Jatkolan kanssa lyhyisiin kung fu- ja wuxia-parodioihin, joilla he festivaaleilla alkoivat saada mainetta alan harrastajien piirissä.

Seuraava päämäärä kaksikolla oli noin tunnin mittainen Munavala-niminen elokuva, josta tulisi ensimmäinen suomalainen kung fu -elokuva. Ideana oli sekoittaa kalevalaista ja kiinalaista mytologiaa. Annila ja Jatkola tuottivat opintolainallaan ja yhteistyökumppaneiden avulla kymmenminuuttisen näytteen Munavalasta käyntikortiksi tuotantoyhtiöille.

Myöhemmin Antti-Jussi Annila oli työharjoittelussa Blind Spot Picturesin elokuvassa Cyclomania ja siinä sivussa hän kauppasi kung fu -ideaa elokuvan tuottajille. Käsikirjoitushahmotelma ei heitä säväyttänyt, mutta kymmenminuuttinen demo oli vaikuttava. Projektia alkoi kehitellä Iiro Küttner ja hänen kynästään Jadesoturi kehittyi pitkäksi elokuvaksi.

– Ainakin meille demosta huokui, että AJ:llä on tämä genre hallussa, kertoo elokuvan toinen tuottaja Tero Kaukomaa.

Suomenlinna muuttui
kiinalaiseksi vuoristoksi

Seuraava etappi oli kansainvälisen rahoituksen hankkiminen. Kaukomaan mukaan kädessä oli vain hullu idea ja täysin tuntematon ja kokematon ohjaaja. Idean myynnissä käytettiin hyväksi mielenkiintoista ja poikkeuksellista konseptia, Munavala-demoa sekä Suomenlinnassa kuvattua jaksoa, jossa digitaaliset efektit muuttivat saaren kiinalaiseksi vuoristoseuduksi.

– Leffoja tehdään niin perhanasti ja jos lähdet myymään sitä standardikauraa, niin reaktio on, että hoh hoijaa. Mutta se helpottaa, että on jotain uutta, Kaukomaa kertoo.

Aluksi elokuva oli määrä kuvata Suomessa, Virossa ja Norjan Lapissa, joka toimisi muinaisena Kiinana. Puoli vuotta ennen kuvausten alkua yhteistyökumppaniksi löytyi kiinalainen Ming Productions ja yhtiölle avautui tilaisuus kuvata Kiinassa, mihin rakennettiin lavastukseksi muinaiskylä.

Lopputulos on ainutlaatuinen verrataanpa sitä sitten suomalaiseen tai itämaiseen elokuvaan. Taisteluelokuvaksi Jadesoturi on omaperäinen ja kaavoja kaihtava. Toisaalta se on myös hieman jähmeä ja siinä on aivan liikaa toiminnan pysäyttävää dialogia.

Kahtalainen
vastaanotto

Ennen Suomen ensi-iltaa Jadesoturi nähtiin syyskuussa Toronton elokuvafestivaaleilla. Kansainvälisiä arvioita siitä on tehty vain muutama.

Elokuvien valtavirtaa edustava Hollywood Reporter ei juuri innostunut. Arvostelija piti sitä sekavana ja liian vakavana. Mutta valtavirrasta poikkeaviin elokuviin perustuva verkkolehti Twitch oli tasan toista mieltä. Se kehui tyyliä, kuvausta, käsikirjoitusta ja kulttuurien fuusiota hienona oivalluksena. Ja siinä missä Hollywood Reporterin mukaan näyttelijöillä ei ole karismaa kantaa Jadesoturia yli heikkouksiensa, Twitch nimenomaan kehuu Tommi Erosta ja Markku Peltolaa läsnäolosta.

”Jadesoturi on
suomalainen elokuva”

Antti-Jussi Annilan ja muiden uusimman sukupolven ohjaajien on jo arveltu vievän suomalaisen elokuvan uuteen aikakauteen. He eivät tee lähtökohtaisesti suomalaisia elokuvia, vaan sitä kansainvälistä lajityyppiä, minkä parissa ovat kasvaneet.

Annila itse katsoo sujahtavansa luontevasti siihen ketjuun, jonka aiempia lenkkejä ovat mm. Valentin Vaala, Edvin Laine, Matti Kassila, Risto Jarva ja Aki Kaurismäki. Kyllä hän tekee suomalaista elokuvaa.

– Minulle Jadesoturi on ollut lähtökohdiltaan aina suomalainen elokuva ja toivon, että myös lopullinen tulos on sitä. Me emme missään vaiheessa ole olleet tekemässä kiinalaista elokuvaa, koska kiinalaiset tekevät sen paljon paremmin.

Todistajana Annilalla on kiinalaisen tuottajan sana. Tämä näki Munavalan, joka on puhtaampaa wuxiaa kuin Jadesoturi. Kiinalainen tuottaja tunnisti sen omaksi genrekseen, mutta totesi filmin olevan silti täysin erilainen.

– Silloin tajusin, etten voi asialle mitään. Vaikka yrittäisin tehdä wuxiaa, niin olen kuitenkin suomalainen elokuvantekijä ja huomaamatta se suomalaisuus tulee läpi. Ja se on helvetin hyvä asia. Genre ei määrittele sitä, minkä maalainen elokuva on, vaan sen määrittelevät tarinan tekijät.

Siksi elokuvan lajitovereitaan vähäisempi lennokkuus oli paitsi raha- myös kulttuurikysymys. Kun hyppyä ja ilmalentoa on liikaa, ne menettävät tenhonsa. Siksi Annila halusi pitää jalkoja vähän enemmän maassa ja sitoa toimintakohtaukset pääosin suomalaiseen tarinaan.

Rahakysymys tämä on sikäli, että Kiinassa loppukohtausta voidaan kuvata pari kuukautta, Jadesoturissa siihen käytettiin kuusi päivää.

perjantaina, lokakuuta 13, 2006

Svetlana Gannushkina seuraava uhri?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 13.10. 2006)

Anna Politkovskajan murha ja sen aiheuttama järkytys eivät horjuta Venäjän valitsemaa linjaa. Ääriryhmien tulilinjalla ovat myös muut ihmisoikeusaktivistit ja viranomaiset lakkauttavat kokonaisia järjestöjä.

KAI HIRVASNORO

Anna Politkovskaja on murhattu ja haudattu. Murhaaja ja murhan tilaajat ovat vapaalla jalalla, ja seuraava korkean profiilin salamurhakin ehdittiin toteuttaa tiistai-iltana, kun pankinjohtaja Aleksandr Plohin ammuttiin kotitalonsa rappukäytävässä.

Eilisen Moscow Times -sanomalehden mukaan seuraava uhri saattaa olla Venäjän johtaviin ihmisoikeusjuristeihin kuuluva Svetlana Gannushkina, 64. Hän on kärjessä siinä 89 ihmisen listassa, jonka äärikansallismielinen ryhmä on ”tuominnut kuolemaan” muukalaisten ystävänä.

Lista teloitettavista oli nähtävissä ainakin kahden kuukauden ajan venäläisellä internet-sivulla. Se suljettiin vasta tällä viikolla.

– Koska en pysty tekemään asialle mitään, yritän olla ajattelematta sitä, Gannushkina sanoi eilen Moscow Timesissa.

Myös murhattu toimittaja Anna Politkovskaja oli samanlaisilla äärinationalistien sivustoilla listattu Venäjän kansan viholliseksi.

– Olen kauhuissani siitä, mitä Annalle tapahtui. Totta kai ymmärrän, että sen perusteella, mitä hänelle tapahtui, me olemme kaikki samanlaisen uhan alla, pohti Gannushkina, joka kuuli vasta elokuussa olevansa Venäläinen Tahto -nimisen ryhmän uhkaama.

Ennen sivuston sulkemista Svetlana Gannushkina luki itseään koskevasta uhkauksesta, että ”on tullut fyysisen poistamisen aika. Herra Mauser, sinun vuorosi on tullut.”

Äärikansallisilla vihalistoilla luetellaan paitsi uhkailtujen aktivistien ja journalistien nimiä, myös heidän osoitteitaan ja puhelinnumeroitaan.

Gannushkina pyysi jo elokuussa viranomaisia tutkimaan Venäläinen Tahto -ryhmän toimintaa, mutta tähän mennessä mitään ei ole tapahtunut.

Ystävyysryhmä
kielletään

Anna Politkovskajan murhasta huolimatta virallisen Venäjän suhtautuminen Tshetshenian kysymykseen ei näytä muuttuvan. Nizhni Novgorodin oikeuden odotetaan kieltävän alueella toimivan Venäläis-tshetshenialaisen ystävyysseuran toiminnan. Seura on toistuvasti raportoinut viranomaisten ja sotilaiden väärinkäytöksistä Tshetsheniassa, ja nyt jälleen yksi harvenevista kriittisistä äänistä on sulkeutumassa.

Viranomaiset ovat vaikeuttaneet ystävyysseuran toimintaa toistuvasti ja sen johtaja Stanislav Dmitrijevski on tuomittu etnisen vihan lietsomisesta. Venäläis-tshetshenialaista ystävyysseuraa yritettiin turhaan lakkauttaa jo viime vuonna. Nyt hankkeen uskottiin onnistuvan, koska laki kieltää rikoksesta tuomittua johtamasta kansalaisjärjestöä.

Tshetsheniassa tapahtuvia murhia, kidutuksia ja raiskauksia monitoroiva Memorial-järjestö uskoo olevansa lakkautuslistalla seuraava, kertoi sitä edustava Oleg Orlov eilisessä Moscow Timesissa.Hänen mukaansa käynnissä on kampanja kaikkia Tshetshenian tapahtumia tarkkailevia ihmisoikeusjärjestöjä vastaan.

maanantaina, lokakuuta 09, 2006

Darfurin tilanne paheni entisestään


(Kansan Uutisten Viikkolehti 6.10. 2006)

Darfurissa kävi juuri niin kuin kesällä pelättiin. Puolittaiseksi jäänyt rauhansopimus on vain lisännyt väkivaltaa ja siviilien ahdinko pahenee entisestään.

KAI HIRVASNORO

Euroopan unionin erityisedustaja Pekka Haavisto pelkäsi Viikkolehden haastattelussa elokuussa, että Sudanin Darfuriin toukokuussa solmittu rauhansopimus johtaa ojasta allikkoon. Kun vain yksi kolmesta kapinallisryhmittymästä allekirjoitti sen, oli pelättävissä, että Sudanin hallituksen käymän sodan lisäksi kapinallisetkin alkavat taistella keskenään.

On vain ajan kysymys, milloin tilanne laukeaa ja uusi selkkaus alkaa, Haavisto ennakoi 18. elokuuta.

Nyt se aika on tullut.

Kansanmurhaksi jo toissa vuonna julistetussa konfliktissa on kolmen vuoden aikana kuollut eri arvioiden mukaan 200 000 - 400 000 ihmistä ja 2,5 miljoonaa ihmistä on joutunut pakolaisleireille.

Mutta ikään kuin tässä ei olisi tarpeeksi, kolmesta Sudanin hallitusta vastaan taistelleesta ryhmästä ainoana rauhansopimuksen allekirjoittanut Minni Minawin johtama SLA käy nyt taistelua kahta muuta sissiliikettä ja niitä tukevia siviilejä vastaan. Guardian -lehti kertoi tiistaina SLA:n ja sopimusta vastustavan JEM-liikkeen välisestä yhteenotosta, jossa kuoli 40 ihmistä Darfurin eteläosassa sijaitsevassa Greidassa, yhdessä maailman suurimmassa pakolaisleirissä.

Avustusjärjestöt
taistelujen jaloista

Greidan leirissä on noin 130 000 ihmistä. Tällä hetkellä heitä auttaa enää Punainen Risti, muut avustusjärjestöt poistuivat taistelujen jaloista.

SLA:n Minni Minawi toimii nykyään Sudanin presidentin Omar Hassan al-Bashirin avustajana, mutta samaan aikaan SLA syytti Greidan hyökkäyksestä maan hallitusta, mikä viittaa poliittisiin jännitteisiin myös rauhansopimuksen allekirjoittaneiden osapuolten välillä.

– Aikaisemmin Minni kontrolloi aluetta eikä hallitus päässyt tänne. Nyt hän on hallituksessa ja he tappavat ihmisiä yhdessä, kerrottiin Guardianille Darfurin toisilta pakolaisleireiltä viime lauantaina.

Esimerkiksi Dikenin kylästä 600 perhettä käveli 80 kilometriä pakoon, kun Minni Minawin joukot antoivat vaihtoehdoksi joko lähteä tai kuolla. Uhkausta edelsivät hyökkäykset, joissa ensin tapettiin kylän nuoria miehiä ja sitten varastettiin kaikki elintarvikkeet.

Etninen vai
ympäristösota?

Yhden ajanlaskun mukaan kapina Darfurissa alkoi 26. helmikuuta 2003, toisen jo heinäkuussa 2001. Joka tapauksessa kyse oli siitä, että mustia afrikkalaisia edustavat ryhmät lupasivat joitakin vuosia sitten yhdistyä kaatamaan arabien ylivaltaan tähtäävän politiikan alueella.

Mutta konfliktin taustaa on haettu yhtäältä kymmeniä vuosia jatkuneesta Darfurin alikehityksestä suhteessa muuhun, arabimieliseen Sudaniin. Se onkin pelkistetty etniseksi taisteluksi afrikkalaista alkuperää olevien maanviljelijöiden ja arabipaimentolaisten välillä.

Mutta Pekka Haaviston mielestä kysymyksessä on ympäristökonflikti. Aavikoitumisen edetessä paimentolaiset etenivät etelämmäksi maanviljelijöiden alueelle. Sudanin hallituksen tukemat janjaweed -joukot alkoivat ajaa afrikkalaisia mailtaan polttamalla kyliä, ryöstämällä, raiskaamalla, kiduttamalla ja murhaamalla.

Darfurin arabit ja afrikkalaiset taistelivat Etelä-Sudanissa pari vuosikymmentä, mutta kansainvälinen yhteisö heräsi sotaan hitaasti, niin kuin tapana on. Miljoona ihmistä oli kuollut ennen kuin YK:n turvallisuusneuvostossa toukokuussa 2004 alettiin käsitellä asiaa. Tämä tapahtui viisi kuukautta sen jälkeen kun YK:ta Sudanin pääkaupungissa Khartumissa edustanut Mukesh Kapila oli puhunut maailman pahimmasta humanitaarisesta kriisistä. Kärjekkäänä pidetyn Kapilan sopimusta ei sen jälkeen uusittu.

Khartum uhkaa
YK-joukkoja jihadilla

Ongelma jätettiin mieli hyvin Afrikan Unionin harteille. AU:lla on ollut Sudanissa 7 000 huonosti varustettua rauhanturvaajaa, joiden toimiaikaa jatkettiin äsken tämän vuoden loppuun.

Nyt YK on tehnyt päätöksen lähettää Darfuriin 20 000 rauhanturvaajaa, mutta Sudan vastustaa hanketta kiivaasti. Sudanin presidentti Omar Hassan al-Bashir uhkasi viimeksi keskiviikkona Sudan Tribune -lehden mukaan mahdollisia YK-joukkoja sodalla ja jihadilla.

Afrikan Unioni on ollut kyvytön estämään siviileihin kohdistuvaa väkivaltaa ja turhautuminen tästä on suututtanut paikallisen väestön. Pettymys rauhansopimuksen kohtaloon on johtanut siihen, että hyökkäykset AU:n joukkoja vastaan ovat lisääntyneet 900 prosentilla viime vuoteen verrattuna, kertoi kenialainen sanomalehti East African tiistaina.

Lehden mukaan paikalliset asiantuntijat väläyttävät Darfurin olevan mahdollisesti Somalian tiellä. Jos sota syttyy uudelleen täyteen liekkiin, alue uhkaa muuttua sotapäälliköiden taistelukentäksi, jossa jokainen heimo puolustaa omiaan.

Kiina aseistaa
kansanmurhaa

Darfur on alaston esimerkki kansainvälisen yhteisön kaksinaamaisuudesta.YK:n aktiivisuutta alueella rajoittaa voimallisimmin Kiina, joka on Sudanin öljynviennin tärkein asiakas.

Vastalahjana Kiina aseistaa Sudanin hallitusta, joka on EU:n asettamassa aseidenvientikiellossa. Niin on tosin Kiinakin, mutta siitä sekä myös Yhdysvaltain ja Kanadan aseistettujen helikopterien vientikiellosta huolimatta Kiinan uudet Z-10-taisteluhelikopterit toimivat englantilais-italialaisen, kanadalaisen, yhdysvaltalaisen sekä ranskalais-saksalaisen teknologian turvin. Ja näitä helikoptereita Kiina on myynyt mm. Sudanille, kertoi alkuviikosta julkaistu uusi raportti kansainvälisestä asekaupasta.

Toinen turvallisuusneuvoston pysyvä jäsenmaa Venäjä puolestaan myy Sudanin armeijalle MIG-hävittäjiä.

Toisaalta pilakuvista pillastuneet islamilaiset hallitukset eivät piittaa siitä, että heidän uskonveljiään lahdataan Darfurissa. YK:n yleiskokouksessa viime kuussa presidentti al-Bashir lietsoi arabimaiden välinpitämättömyyttä väittämällä massamurhien olevan fiktiota, jota levittävät ahneet avustusjärjestöt ja juutalaiset.

Myös kansanmurhasta puhuva Yhdysvallat tyytyy tässä vaiheessa vain sanoihin ilman käytännön toimia. Se ei lupaa edes joukkoja mahdolliseen YK:n rauhanturvaoperaatioon, vaikka presidentti George W. Bush sanoi YK:n yleiskokouksessa maailmanjärjestön uskottavuuden olevan veitsenterällä juuri Darfurin kysymyksessä.

Turvallisuusneuvoston ainoa arabimaa on Qatar. Etelä-Afrikan yleisradioyhtiö kertoi viime viikolla qatarilaislähteisiin viitaten, että YK:n asiantuntijat aikovat suosittaa talouspakotteita Sudania vastaan sekä maan ylimmän johdon ulkomaisten varojen jäädyttämistä. Kiinan ja Venäjän uskotaan kuitenkin vastustavan myös taloudellisia pakotteita.

Humanitaarinen
interventio...

Mutta mitä sitten voisi tehdä? Darfurin konfliktiin hyvin perehtyneet asiantuntijatkin ovat siitä täysin eri mieltä.

Slovenian hallituksen edustajana Darfurissa seitsemän kuukautta avustustöissä viettänyt kirjailija Tomo Krizner vetosi keskiviikkona humanitaarisen intervention puolesta. Hänen mielestään muun maailman olisi pakotettava konfliktin osapuolet rauhaan.

Kriznerin osalta avustusoperaatio päättyi siihen, että hänet vangittiin. Viimeistään vankilassa hän oppi, että koko Sudan ja kaikki keskenään taistelevat osapuolet ovat kääntymässä kansainvälistä yhteisöä vastaan. Sudania hallitaan opilla ulkoisesta vihollisesta, joka vain odottaa tilaisuutta ryöstää maan öljyvarat. Vankilassa oli eri etnisiä ryhmiä edustavia kuolemaantuomittuja rikollisia, joille oli luvattu vapaus ja ase, jos he lähtevät taistelemaan maahan tunkeutuvia YK-joukkoja vastaan.

Siksi Tomo Kizner kehotti keskiviikkona Independent-lehdessä YK:ta saapumaan aluksi Tshadiin Sudanin vastaiselle rajalle ja aloittamaan radiolähetykset, joilla murretaan hallituksen tiedotusmonopoli

....vai takaisin
neuvottelupöytään?

Mutta afrikkalaisista sodista yleensä ja Darfurista erikseen kirjoja kirjoittanut Alex de Waal on täysin toista mieltä. De Waal toimi rauhanneuvotteluissa Afrikan Unionin tarkkailijana ja hänen mukaansa konfliktin ratkaisemiseen tarvitaan lisää poliittista prosessia. Sen sijaan ajatus siitä, että ulkomaiset joukot taistelisivat itsensä ensin Darfuriin ja sitten riisuisivat aseista janjaweedit voimakeinoin on pelkkää fantasiaa, de Waal kirjoitti Guardianissa viikko sitten.

Ainoa keino on palata takaisin neuvottelupöytään.

Alex de Waal tuntuu olevan tuskallisen tietoinen siitä, että todellinen rauha oli lähellä toukokuussa. Hänen mukaansa poliittinen prosessi keskeytettiin siinä vaiheessa, kun kapinajohtajista ainoastaan Minni Minawi allekirjoitti sopimuksen.

De Waal oli itse paikalla neuvottelujen viimeisessä vaiheessa. Kahtia jakautuneen SLA:n toisen puoliskon johtaja Abdul Wahid olisi hyväksynyt rauhansopimuksesta useimmat ehdot. Hiertämään jäi vain kysymys vallanjaosta, missä Wahid katsoi ryhmänsä jäävän liian vähälle edustukselle. Rauhansopimuksen takarajaksi oli kuitenkin määrätty 5. toukokuuta eikä siitä joustettu. Abdul Wahidille annettiin vain mahdollisuus ottaa tai jättää.

Epävirallisia neuvotteluja jatkettiin kuitenkin vielä kuukausi ja niissä päästiin yhä lähemmäksi ratkaisua. Mutta rauhansopimuksen tekstiä ei voitu siltikään avata. Lopulta Sudanin hallitus halusi tulitaukoneuvotteluista ulos kaikki ryhmät, jotka eivät ole allekirjoittaneet sopimusta ja AU myöntyi vaatimukseen, mitä Alex de Waal pitää suurena virheenä.

Mutta neuvoteltava on.

Ensimmäisenä askeleena Alex de Waal ehdottaa Darfurin tulitaukoneuvottelujen aloittamista uudelleen niin, että kaikki osapuolet ovat mukana. Todellinen tulitauko on tässä vaiheessa siviilien paras turva.

Vaihe kaksi on poliittisten neuvottelujen uudelleen käynnistäminen. Niissä myös rauhansopimus on otettava uuteen käsittelyyn.

Ja vaikka tässäkin onnistuttaisiin, niin Darfurin tilanteen vakauttaminen vie Alex de Waalin mukaan vähintään 7-10 vuotta.

tiistaina, lokakuuta 03, 2006

Ari Ojapelto Viikkolehden haastattelussa

Kuva: Jarmo Lintunen
Oppia ja ojennusta
pääomapiireille

(Kansan Uutisten Viikkolehti 29.9. 2006)

Ahneuden ajan siemenet kylvi Harri Holkerin hallitus. Ari Ojapelto antaa sen verran armoa, että uskoo ministereiden päästäneen markkinat valloilleen silkkaa ymmärtämättömyyttään eikä ilkeyttään. Seurauksena ollut hyvinvointivaltion alasajo tulee edelleen kiihtymään, inhottavan hyviin ennustuksiin kykenevä Ojapelto uskoo.

KAI HIRVASNORO

Kansan Uutisten lukijoille tuttu yhteiskuntakeskustelija Ari Ojapelto tykittää nykyajan ruumiinavausta yli 650 sivua keskiviikkona julkaistussa kirjassaan, joka jo nimellään tiivistää, missä mennään: Ahneuden aika.

Kirjassa Ojapelto toteaa, että nyky-Suomessa lasten mielenterveys oireilee, työelämä jyrää perhe-elämän, työttömyyden todellinen taso on häivytetty tilastokikkailulla, investoinnit eivät luo työpaikkoja ja niin edelleen ja noin alkajaisiksi. Lisäksi kansa on jaettu kahtia, pääoma ottanut ylivallan ja demokratiakin on enää pitkälti vain näennäistä.

Taas yksi maailmanlopun ennustaja?

Ei välttämättä.

Ari Ojapelto julkaisi ensimmäisen kirjansa Lisääkö automaatio kilpailukykyä vai työttömyyttä? Harri Holkerin hallituksen hallitun rakennemuutoksen aikana vuonna 1989. Siinä Ojapelto osoitti, että rakennemuutos oli kaikkea muuta kuin hallittua. Myöhempi historia osoitti hänen näkemyksensä oikeaksi.

Vuonna 1989 Ari Ojapelto myös ennakoi internetin - sitä sanaa kuitenkaan käyttämättä - mukanaan tuoman sähköisen palvelukaupan, joka tulee hävittämään tuhansittain niitä palveluiden työpaikkoja, joiden piti korvata teollisuuden työntekijöiden väheneminen.

Markkinat valtaan
hyvässä uskossa

Ja mitä 1980-luvun lopulta lähtien kylvettiin, sitä nyt niitetään ja sadon nimi on ahneus.
Ilahduttavan suorapuheinen Ari Ojapelto sanoo silloisten poliitikkojen päästäneen ahneuden valloilleen lähinnä ymmärtämättömyyttään.

- 1980- ja 1990-luvun vaihteessa Harri Holkeri, Erkki Liikanen, Ilkka Suominen, Mauno Koivisto ja kumppanit päättivät vapauttaa pääomamarkkinat. Ei heillä ilmeisestikään ollut pienintäkään hajua, mitä siitä seuraa.

- Sen jälkeen, kun päästettiin markkinavoimat vapaiksi, on tapahtunut hyvinvointivaltion alasajo ja se tulee tässä vaan kiihtymään globalisaation melskeissä, aiemmissa ennusteissaan turhan hyvin onnistunut Ojapelto sanoo.

Ahneuden aika on pääoma-
sijoittajien laatuaikaa.

- Jos ajatellaan kansantulon kakun kasvua, niin pääasiassa siitä on hyötynyt yksi prosentti Suomen kansalaisista ja siellä eniten yksi promille.

Surkeimpana Ojapelto pitää sitä, että suomalaisten yhtiöiden kansainvälistymisen seurauksena niiden pörssiarvosta 70 prosenttia on ulkomaisilla sijoittajilla. Osingot ovat siirtyneet kansakunnasta ulos. Suomi rikastuttaa amerikkalaisia eläkesäätiöitä ja amerikkalaisia rikkaita.
Palkansaajansiivu kutistuu

Palkansaajien reaaliansiot ovat kahtena vuotena 2000-luvulla kasvaneet yli kolmella prosentilla. Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan viime vuonna ansiot kasvoivat 2,7 prosenttia.
1990-luvulla palkansaajien reaaliansiot kasvoivat puoli prosenttia per vuosi, Ojapelto sanoo.

- Mutta kansantulosta palkansaajien osuus on automaation ja teknologian ansiota koko ajan pienentynyt. Vielä 1990-luvun alussa se oli 55 prosentin luokkaa. Nyt se on vähän päälle 40. Pääoma- ja yrittäjävoitot ovat vastaavasti kaksin- ja kolminkertaistuneet, ja joissakin tapauksissa jopa kymmenkertaistuneet. Siitä hyvästä hyötyy entistä pienempi porukka.

Ari Ojapelto laskee, että 1-5 prosentilla suomalaisista menee erittäin hyvin. Keskituloisilla sinnittelijöillä, jotka vielä ovat työelämässä, menee kohtuullisen hyvin. Mutta pois pudonneiden kelkka on se, mikä suurenee ja suurenee koko ajan.

- Mutta media ja päättäjät pimittävät sitä koko ajan ja luovat väärää mielikuvaa, hän syyttää.

Työllisyys paranee,
paraneeko oikeasti?

Median pimitystä on Ari Ojapellon mukaan esimerkiksi väärän kuvan luominen Suomen työllisyyskehityksestä.

- 1990-luvulla media toisti kuin papukaijat, että Paavo Lipposen hallitukset loivat 300 000 uutta työpaikkaa. Nyt Matti Vanhanen hehkuttaa 80 000:ta työpaikkaa. Mutta yksikään tutkiva journalisti ei ole kaivanut Tilastokeskuksesta tehtyjen työtuntien määrää. Suomessa tehtyjen työtuntien määrä on nyt pienempi kuin 1990-luvun alussa eli työ on hävinnyt. Siitä huolimatta teollisuustuotanto on yli kaksinkertaistunut ja vienti yli kolminkertaistunut. Mutta valtamediat eivät halua kaivaa tällaista tietoa esiin.

Mutta Viikkolehti haluaa.

Tilastokeskuksen mukaan vuonna 1990 Suomessa tehtiin 4 415 miljoonaa tuntia töitä. Viime vuonna työtuntien määrä oli tasan 4 000 miljoonaa. Työllisiä oli 15 vuotta aikaisemmin 100 000 enemmän, mutta lukujen taustalta löytyy myös se tieto, että kokoaikainen työ on vähentynyt ja osa-aikatyö lisääntynyt dramaattisesti. Vuonna 1990 kokoaikatyössä oli 2 267 000 suomalaista ja viime vuonna 2 071 000. Osa-aikaisten määrä nousi samana aikana 238 000:sta 330000:een.

On totta, että laman jälkeen on luotu lähes 400 000 uutta työpaikkaa. Mutta millaisia työpaikkoja?

- Ne ovat ns. pätkätöitä, epätyypillisiä, tilapäisiä työtunteja, Ari Ojapelto vastaa.

- Hävinneissä teollisuuden työpaikoissa keskituntiansio oli sellaista 24-25 euroa tunti. Näissä uusissa palvelualan työpaikoissa tuntiansiot ovat puolet tai kolmanneksen siitä. Ja kun ne ovat osa-aikaisia, 30 tuntia viikossa esimerkiksi, niin eihän sellaisella päästä kuin 500 euron kuukausiansioihin. Ja sillä ei saa edes yksiötä Helsingistä.

Ei siitä ole kuin vuosi tai pari, kun työttömyyden ratkaisemiseksi esitettiin laajasti ns. matalan tuottavuuden työpaikkojen luomista Suomeen. "Matalan tuottavuuden työpaikat" ovat kuitenkin täyttä todellisuutta jo tänään.

- Jos puolet uusista työpaikoista on jo epätyypillisiä, niin eihän sitä todellisuutta enää voi kukaan paeta.

Täystyöllisyys
on utopiaa

Ari Ojapelto on jo pitkään saarnannut, ettei täystyöllisyyteen ole enää paluuta.

- Minä olen kirjoittanut jo kaksikymmentä vuotta siitä, että täystyöllisyys on täyttä utopiaa nykyisellä teknologisella aikakaudella. Ei ikinä, ei koskaan enää päästä täystyöllisyyteen. Ei Suomessa eikä missään muussakaan teollisuusmaassa, koska teknologia on kehittynyt jo sille tasolle, että ihmistyön osuus pienenee koko ajan tuotantoprosessissa ja tuottavuutta tehostetaan.

Palveluyhteiskunnassa tapahtuu ihan sama kehitys kuin teollisuudessa.

Pankkialalla ensin automaatit ja sitten internet ovat jo syöneet työpaikat. Pankeissa oli aikoinaan noin 55 000 työntekijää, nyt enää noin 20 000. Sama kehitys odottaa vakuutusalaa, matkatoimistoja, kauppaa...

- Tällaiset valtion osaamiskeskuksen hautomot, kuten Sitra, Tekes ja Suomen Akatemia puhuvat suu vaahdossa, että tuottavuutta ja teknologisia ratkaisuja pitää lisätä ja niillä saadaan kilpailukykyä. Kukaan ei puhu siitä, miten pirun pienen porukan ne työllistävät.

Tuotekehittely työllistää noin 70 000 suomalaista ja informaatioteknologia 80 000.

Tuotekehitys lähtee
tuotannon perässä

Suomalaisen duunarin työ on Ari Ojapellon mukaan kahden tulen välissä. Teknologian lisäksi sitä uhkaa tuotannon siirtyminen matalapalkkamaihin.

- Ensin sanottiin, ettei se ole niin vaarallista, jos tuotanto menee, koska meille jää tutkimus ja tuotekehittely. Mutta eivät Nokian omistajaa kiinnosta pätkääkään suomalaiset työpaikat, jos intialainen insinööri tekee saman työn neljä tai viisi kertaa halvemmalla. Kyllä tuotekehittely menee perässä, hän ennakoi.

Ojapelto on yrittänyt saada Nokialta maakohtaisia lukuja siitä, missä sen tuotekehittely tällä hetkellä sijaitsee. Mutta Nokia ei niitä tietoja enää anna.

Vähitellen on hiljaisesti hyväksytty sekin pääomapiirien totuus, ettei yrityksillä ole muuta yhteiskuntavastuuta kuin tehdä voittoa.

- Kaikki suuret suomalaiset yritykset ovat tänä päivänä monikansallisia. Ei niitä kiinnosta, miten suomalaisella duunarilla menee, Ojapelto laukoo.

Tämänkin ajatusmallin juuret hän liittää Holkerin, Liikasen ja Suomisen kaudella toteutettuun pääomamarkkinoiden vapauttamiseen.

- He eivät ymmärtäneet, että näin tulee käymään. Minä totesin vuonna 1989 julkaistussa kirjassani, että näin tulee käymään.

Ari Ojapellon ensimmäinen kirja on miehen itsensä mukaan toteutunut 98-prosenttisesti.

- Ainoa, missä ennusteeni meni pieleen, oli se, että luulin Nokian tulevan jonkun amerikkalaisen tai japanilaisen elektroniikkayrityksen ostamaksi.

Budjetti on
jäädytetty

Ahneuden ajan oleellinen piirre on minä, minä, minä, muista viis.

Niitä, joilla ei ole, kannustetaan ottamalla vähäisiäkin etuuksia pois. Niitä joilla on, kannustetaan maksamalla ökypalkan päälle vielä bonuksia.

Sosiaaliturvan vähimmäisetuudet on osittain jopa jäädytetty 1990-luvun alun tasolle ja tasokorotuksia pienimpiinkään päivärahoihin ei kerta kaikkiaan haluta tehdä.

Ari Ojapellolla numerot ovat hallussa. Näin on käynyt, koska nyt eletään toisenlaista aikaa. 1980-luvulla tuotanto kasvoi noin 30 prosenttia ja valtion budjetti kolminkertaistui 50 miljardista markasta 150 miljardiin markkaan. 1990-luvulla tuotanto kasvoi 60 prosenttia ja bruttokansantuote vajaat kaksinkertaistui, mutta budjetti on jököttänyt suunnilleen paikallaan vanhassa 200 miljardissa markassa.

Ari Ojapellon Ahneuden ajan yksi pääsanoma onkin, että Suomen verotus on teollistumisen alkuhämärästä, kehruu-jennyjä edeltävältä ajalta. Verotetaan koko ajan pienenevää ihmistyötä, mutta muiden komponenttien - raaka-aineiden, energian ja pääoman - verotusta on kevennetty koko ajan.

- Pitäisi tehdä päinvastoin. Jalostusarvon nousua pitäisi verottaa riippumatta siitä, tekeekö sen kone vai ihminen. Silloin syntyisi jaettavaa tuotannon kasvun suhteessa. Nyt vaikka tuotanto kasvaa, niin verokertymä pysyy ennallaan.

Eduskunnalla
ei juuri ole valtaa

Uuden kirjansa lopussa Ari Ojapelto pohtii demokratian puutostautia. Poliitikot ovat hänen mukaansa pääoman koukussa ja sivuraiteella, ja vain rikkailla on mahdollisuus poliittiseen valtaan.

Parhaillaan rivikansanedustajia suurempaa poliittista valtaa käyttää EVA:n toimitusjohtaja Sixten Korkman, joka ilmestyy tämän tästä julkisuuteen älykkäältä näyttävän sloganin kanssa. Se kuuluu, että suurimmat virheet on aina tehty hyvinä aikoina. Eli äänestäkää miten haluatte, mutta politiikan linja ei muutu ensi kevään vaalien jälkeen. Mihinkään ei ole varaa ja julkista sektoria on edelleen kutistettava, tehostettava ja trimmattava.

- Poliittinen valta on annettu Brysseliin. 80 prosenttia lainsäädännöstä tulee jo sieltä. Suurin osa pörssiosakkeista on myyty ulkomaalaisille eli taloudellinen valta on siirtynyt Suomen ulkopuolelle.

- Eduskunnan voisi supistaa neljäsosaan. Mitä virkaa sillä on? Meidän poliittiset päättäjämme eivät edes tajua, että heidän pelikenttänsä on koko ajan pienentynyt. Taloudelliset realiteetit eli vapaat markkinat ja globalisaatio ovat laittaneet heidän yhä ahtaammalle. He eivät pysty päättämään enää muusta kuin siitä, mistä supistetaan.

Tobinin vero
olisi uusi alku

Ari Ojapelto ei vain arvostele, vaan pystyy esittämään myös vaihtoehtoja. Niiden esittelemiseen kuluisi koko KU:n yksi numero, mutta Ahneuden ajasta niitä toki löytyy kymmeniä sivuja.
Mutta mistä aloittaisit?

- Pääoma pitäisi saada poliittiseen kontrolliin ja liekanaruun Tobinin veron avulla. Tobinin veroa koventaisin vielä niin, että mitä lyhytaikaisempi sijoitus, sitä kovempi veroprosentti. Alle vuoden sijoituksesta vero olisi 5 prosenttia, alle 2-vuotisesta neljä prosenttia ja vasta viiden vuoden jälkeen se siirtyisi pelkän leimaveron piiriin niin kuin nykyäänkin.

Ojapellon mukaan maailmalla on yllättävä ongelma: rahaa on liikaa.

- Mistään muusta ei ole niin paljon ylitarjontaa. Ja kun rahalle ei ole enää mitään järkevää tuotannollista sijoituskohdetta, niin se on vaan maailmanlaajuisessa uhkapelissä. Ainoastaan 5-10 prosenttia siitä käytetään maailmankauppaan ja tuotannollisiin investointeihin. Loppu 90 prosenttia on pelkkää spekulaatiota, joka irrottaa reaalimaailman ja talouselämän täysin toisistaan.

Yritysjohtajat ovat
pääoman juoksupoikia

Poliitikkojen lisäksi Ari Ojapelto suosittelee kirjaansa pääomapiireille, jotta he tietäisivät, mistä heitä tullaan aikanaan syyttämään.

Mistä heitä tullaan syyttämään?

- Ahneudesta. Ja siitä, etteivät he uskalla sanoa olevansa pääoman juoksupoikia. Vanhoilla patruunoilla oli valta päättää yhtiöitä koskevista asioista. Nytkin osa yritysjohtajista haluaisi tehdä työntekijöille myönteisiäkin päätöksiä, mutta poliitikkojen tavoin heidänkin hiekkalaatikkonsa on pienentynyt. Jos pääoman tuottovaatimukset eivät toteudu, he ovat hyvin nopeasti entisiä yritysjohtajia.

- Ahneus näkyy siinä, että aikaisemmin talousoppikirjoissa pidettiin viiden prosentin tuottoa sijoitetulle pääomalle kohtuullisena ja kymmentä prosenttia jo hyvänä. Tänä päivänä kaikkien pörssiyhtiöiden seuraavan vuoden tavoite on 20 prosentin tuotto, Ari Ojapelto vertaa.