torstaina, lokakuuta 25, 2007

Ishmael Beahin tarina tuo toivoa lapsisotilaille

(Kansan Uutisten Viikkolehti 5.10. 2007)

Tappamisesta tuli Ishmael Beahille lapsena päivittäistä rutiinia Sierra Leonen sisällissodassa. Unicefin ohjelman avulla hän pelastui ja kerää nyt huomiota lapsisotilaiden hirveälle kohtalolle kirjallaan Leikin loppu.
KAI HIRVASNORO

Ishmael Beahin lapsuus Mogbwemon kaupungissa Sierra Leonessa oli kuin kenen tahansa uteliaan pikkupojan. Koulua, kirjoja, Rambo-elokuvia ja musiikkia.
Ishmaelin musiikkia oli rap, johon hän oli jäänyt koukkuun television musiikkivideoista. Kahdeksanvuotiaana Ishmael Beah perusti isoveljensä Juniorin sekä kavereidensa Talloin ja Mohamedin kanssa rap- ja tanssiyhtyeen. Lököttävät farkut ja muu rappareiden pukeutumistyyli kuului asiaan.
Yhdessä suhteessa sierraleonelaispojat erosivat länsimaisista. Kun he tammikuussa 1993 lähtivät Mattru Jongin kaupunkiin katsomaan ystäviensä rap-ryhmän esitystä kykykilpailussa, he kävelivät 25 kilometrin matkan säästääkseen rahaa.
Hauskasta matkasta tulikin Ishmael Beahin lapsuuden loppu. Mattru Jongiin kantautui tieto, että kapinalliset ovat hyökänneet Mogbwenomiin.
Pojat lähtivät yrittämään takaisin kotiinsa, mutta sinne ei ollut enää menemistä. Matkalla he näkivät ensi kerran, että sota onkin ihan muuta kuin Ramboissa. Ja kapinalliset olivat tulossa kohti Mattru Jongia.
Kaksitoistavuotiaana
lapsitappajaksi
Paljon myöhemmin Ishmael Beah pakotettiin sotilaaksi hallituksen joukkoihin. Hän joutui 12-vuotiaana tappamaan kaltaisiaan lapsia ja aikuisia. Oli tapettava tai tultava itse tapetuksi. Hurmeisia viikkoja ja kuukausia pidettiin yllä syöttämällä lapsisotilaille heidän päänsä sekoittaneita huumaavia pillereitä.
16-vuotiaana Ishmaelin piina päättyi. Osittain. Hän pääsi Unicefin ansiosta vapaaksi ja tuskallisten vaiheiden jälkeen parantui takaisin ihmisten kirjoihin. Nyt hän on 26, asuu New Yorkissa ja opiskelee kansainvälistä oikeutta voidakseen auttaa toisia sodan kouriin joutuneita lapsia.
Mutta hänen piinansa päättyi tosiaankin vain osittain kymmenen vuotta sitten. Hirveistä muistoistaan hän ei pääse koskaan eroon.
– Painajaisista en pääse koskaan. En voi unohtaa, mitä minulle on tapahtunut enkä kontrolloida, milloin ja missä muistot palaavat. Joskus siihen saattaa vaikuttaa se, että joku juoksee minua kohti tai auton rengas puhkeaa, niin olen toisessa paikassa. Mutta olen oppinut elämään tämän kanssa, Ishmael Beah kertoo.
Paha on yhä
keskuudessamme...
Ishmael Beah vieraili Suomessa julkistamassa kirjaansa Leikin loppu, lapsisotilaan muistelmat (Like), joka on aivan hirveää luettavaa.
Mutta hirveää on sekin, että samaan aikaan, kun Ishmael Beah istuu tässä helsinkiläisen hotellin aulassa kertomassa tarinaansa Viikkolehdelle, hänen tuhannet kohtalotoverinsa käyvät parhaillaan läpi samaa kurimusta maailman eri sodissa. Lapsisotilaita arvioidaan olevan tälläkin hetkellä 300 000 ja usein heidät pannaan etulinjaan.
Leikin loppu -kirja on Beahin tapa muistuttaa maailmaa siitä, että hirveyksiä tapahtuu kaiken aikaa. Paha ei mennyt pois silloin, kun Hitler kukistui.
...mutta sitä
voi vastustaa
Ishmael Beah haluaa kuitenkin painottaa, että pahaa vastaan voidaan taistella.
– Kirjoitin kirjan, jotta ihmiset eivät unohtaisi lapsia, jotka ovat vieläkin siellä. Minä ja jotkut muut selvisimme, mutta sodat jatkuvat eivätkä ihmiset edes tiedä, että tällaista tapahtuu.
– Näin on käynyt ihmiskunnan historiassa aina uudestaan ja uudestaan. Mutta halusin sanoa, ettei näissä paikoissa aina ole ollut tällaista ja sodista voidaan myös toipua.
Ishmael Beah valittaa sitä, että länsimaissa Afrikan, Latinalaisen Amerikan ja Aasian sisällissodista ja väkivallasta puhutaan asettamatta niitä asiayhteyksiinsä. Ihmiset tuntevat, ettei asioille voi tehdä mitään, koska ”ne” nyt ovat tuollaisia ja toisenlaisia kuin ”me.”
Jokainen voi
menettää ihmisyytensä
– Mutta me kaikki voimme joissain olosuhteissa menettää ihmisyytemme. Ja myös saada sen takaisin, Beah muistuttaa.
Hän sanoo, että sotien vastustaminen alkaa tämän ymmärtämisestä. Kun ymmärtää, että näin voi käydä kenelle tahansa, niin ymmärtää myös sen, että ongelma koskee omaakin lasta ja minua itseänikin.
Auttaa voi sitten monella tavalla. Lapsisotilaita pelastavia organisaatioita on useita, muun muassa juuri Unicef.
Mutta Ishmael Beah painottaa, että on oltava myös suurempi tavoite, kuin tässä ja nyt: On painostettava hallitukset noudattamaan kansainvälisiä lakeja ja saatettava oikeuteen ne, jotka ovat vastuussa sotien kauheuksista. On estettävä kansakuntansa tuhonneita johtajia löytämästä turvapaikkaa mistään maapallon kolkasta.
– Hallituksia on myös painostettava estämään konflikteja ennalta. Minusta ihmiskunnan historia todistaa sitä, ettei kansainvälisellä tasolla ole halua tehdä sitä silloinkaan, kun tuleva kehitys on nähtävissä. Asioihin kiinnitetään huomiota vasta sitten, kun pahin on jo tapahtunut.
Sisällissota
timanttikaivoksista
Sierra Leone itsenäistyi vuonna 1961. Sotilas- ja siviilihallinnot vaihtelivat maassa. Vuonna 1978 Sierra Leonesta tuli yksipuoluemaa, ainoa sallittu puolue oli Koko kansan kongressi APC.
Vuonna 1991 Vallankumouksellinen yhteisrintama RUF käynnisteli sisällissotaa maan itäosassa Liberian rajan tuntumassa. Liberian johtajan Charles Taylorin aseistamat kapinalliset saivat haltuunsa timanttikaivoksia ja valloittivat suurimman osan maaseudusta vuoteen 1995 mennessä. Palkkasotilaiden avulla maan väliaikainen hallitus sai ajettua RUF:n rajaseuduille sen jälkeen kuukaudessa.
Sisällissota jatkui vuoteen 2002 asti. Sen jälkeen rauha maassa on säilynyt.
Juuri RUF-sissit tuhosivat Ishmael Beahin kotikaupungin ja tappoivat hänen perheensä vuonna 1993. Itse Ishmael soti hallituksen joukoissa.
Raakuudessa taistelevat osapuolet eivät juuri eronneet toisistaan, Beah sanoo. Ainoa ero oli se, että RUF:n tunnusmerkki oli vastustajien tai sellaisina pidettyjen käsien katkaisu silloin, jos heitä ei tapettu.
Ishmael Beah kertoo joidenkin olevan sitä mieltä, ettei vuosia kestänyttä sisällissotaa käyty minkään asian takia. Kyseessä oli puhdas hulluus.
– Sisällissota alkoi, koska poliittinen korruptio teki maasta hyvin köyhän ja tuhosi ihmisten moraalin. Ihmiset halusivat jotain muuta ja luulivat vallankumouksen palvelevan etujaan. Todella pian he saivat huomata, että niin ei ole. Mutta sitten oli jo liian myöhäistä.
Sierra Leonea lähes kaksi vuosikymmentä johtanut APC-hallinto varasti Ishmael Beahin mukaan käytännössä kaikki valtion varat. Opettajien palkat jäivät maksamatta, koulut ja sairaalat rappeutuivat, työtä ei ollut.
– Näissä oloissa ihmiset alkoivat käyttäytyä toisin kuin normaalisti. Virkamiehet ryhtyivät vaatimaan lahjuksia ja alkoivat varastaa, koska heille ei maksettu kuukausiin palkkaa. Ihmiset toimivat tavalla, jota ei aiemmin tunnettu.
Sisällissodan perussyy Beahin mukaan olivat kuitenkin Sierra Leonen luonnonrikkaudet, varsinkin timantit.
Hyvä muisti on
siunaus ja kirous
Kirjassaan Ishmael Beah kuvaa kokemuksiaan sisällissodan jaloissa piinallisen yksityiskohtaisesti. Hän kertoo muistavansa asiat tarkkaan. Hyvä muisti on sekä siunaus että kirous, kun on elänyt sellaisen lapsuuden kuin hän.
Hyvän muistin lisäksi kirjan elävää kuvausta selittää Ishmaelin mukaan myös hänen kulttuurinsa. Heillä kerrottiin paljon tarinoita, ja ne kerrottiin hyvin kuvailevasti, visuaalisesti, jotta ne jäisivät mieleen.
Lapsesta helppo
tehdä tappaja
Beah kertoo, että sodan lähestymisen saattoi tuntea. Luonto alkoi käyttäytyä eri tavalla.
– Maaseudulla tunsi aamuisin lintujen laulun ja tuulen luonteen. Kun aseet alkoivat paukkua, linnut lopettivat laulamisen ja oli hyvin hiljaista. Tuulikin oli erilainen. Vaikka olin lapsi, tunsin muutoksen jo ennen sotaa.
Ishmael Beahin mukaan sodan oloissa lapsesta voi tehdä tappajan melko helposti ja useilla eri keinoilla.
– Kun sota alkoi, kaupungit ja yhteisöt tuhottiin. Lapset joutuivat erilleen perheistään ja jäivät orvoiksi. Sotilaat ottivat heidät, ja sellaisena aikana, kaiken romahtaessa, lapset haluavat kuulua johonkin. He etsivät edes jotain tasapainoisuutta. Sotilaat käyttävät tätä heidän manipulointiinsa.
– Oli myös pakottamista. Yksinkertaisesti: Jos et tee, mitä käsketään, me tapamme sinut.
– Ja lapsille myös annetaan huumeita, jotta he eivät tunne tuskaa siitä, mitä tekevät toisille ihmisille.
– Ajan myötä tähän kaikkeen tottuu. Väkivallasta tulee pysyvä olotila ja mitään muuta ei ole, Beah puhuu rauhallisena ja valoisana kuin kuka tahansa ikäisensä.
Haluan lapsille
mahdollisuuden
Vuonna 1996 sotilaat luovuttivat Ishmaelin Unicefille. Toisin kuin luulisi, Beah ei olisikaan halunnut päästä pois sodasta. Tuntui sietämättömältä olla siviilien määräiltävänä. Toipuminen sodan aiheuttamista traumoista vei vuosia. Hän oli aluksi lojaalimpi entiselle ”perheelleen”, armeijalle.
Ishmael Beahin perhe tapettiin sisällissodassa, mutta hän pitää edelleen yhteyttä synnyinmaahansa. Ishmael matkustaa Yhdysvaltain ja Sierra Leonen väliä, koska hänen perustamansa rahasto kouluttaa siellä lapsia.
– Kun palasin ensimmäisen kerran Sierra Leoneen, tajusin että ainoa ero minun itseni ja siellä edelleen asuvien lasten välillä on perhe ja mahdollisuus käydä koulua. Sierra Leonessakin on huikeita mahdollisuuksia, jos on koulutus. Joten haluan varmistua, että heilläkin on samat mahdollisuudet.
– Mutta käyn Sierra Leonessa myös siksi, että se on kotini. Rakastan sitä huolimatta siitä, mitä aiemmin tapahtui.

perjantaina, lokakuuta 19, 2007

Musta jää -elokuvan Petri Kotwica: Ei Hollywood-kerronnalle

(Kansan Uutisten Viikkolehti 19.10. 2007
Ohjaaja Petri Kotwica vajosi syvälle suohon Musta jää -elokuvansa käsikirjoituksen kanssa. Vuosien puserruksesta syntyi kuitenkin kypsin suomalaiselokuva miesmuistiin.
KAI HIRVASNORO
Tänään ensi-iltaan tuleva Musta jää on laatuelokuva, jollaisia Suomessa syntyy ani harvoin. Hieno aikuinen kaupunkilaisdraama tässä ajassa ilman nostalgisia virityksiä tai väkinäisen komediallisia juonteita.
Jännittävä kolmiodraama petoksesta, joka välittää kolme näkökulmaa eikä ota kantaa syyllisyyteen eikä syyttömyyteen.
Tyylikäs ja näyttävä.
Ja mikä Apocalyptica-sellisti Eicca Toppisen musiikki!
Ohjaaja Petri Kotwican toinen elokuva syntyi vaikeuksien kautta, mutta yltää voittoon. Tällaisia kohtauksia eräästä avioliitosta on totuttu näkemään ihan toisista elokuvakulttuureista lähtien.
Saksassa uskotaan
Mustaan jäähän
Käsikirjoitus kahdesta naisesta – toisesta naisesta (Ria Kataja) ja vaimosta (Outi Mäenpää), joka keksityn henkilöllisyyden turvin tunkeutuu edellisen elämään – on niin vakuuttava, että saksalainen yhteistuottaja sai Mustaan jäähän, suomeksi näyteltyyn suomalaiseen elokuvaan, Saksasta rahoitusta 400 000 euroa.
Elokuvan kansainvälisen levityksen laajuuden ratkaisee pitkälti menestys Berliinin filmifestivaaleilla ensi helmikuussa.
Jännittävä, muttei
jännityselokuva
Ohjaaja Petri Kotwica haluaa vähän jarrutella elokuvansa visuaalisen tyylikkyyden ylistystä. Mustaan jäähän hän suunnitteli jo elokuvaa kirjoittaessaan hiipivää liikkuvaa kuvaa ja huoliteltua jälkeä, mutta edellisen elokuvan Koti-ikävän rosoisuus ja visuaalinen kotikutoisuus oli yhtä tarkkaan suunniteltua.
– Minun mielestäni väline täytyy alistaa täysin sisällölle, Kotwica valottaa elokuvanäkemystään.
Musta jää ei ole varsinaisesti jännityselokuva, mutta se kuitenkin lainaa jännäreiltä tavassa kertoa. Petri Kotwica sanoo halunneensa nostaa tunteita elokuvansa pintaan. Ja jännityselokuvan keinoja hän on käyttänyt tilanteissa, joissa katsojan tulisi samaistua roolihenkilöiden pelkotiloihin.
Takalukkoon
kolmeksi vuodeksi
Musta jää syntyi todellakin vaikeuksien kautta. Aiheen Petri Kotwica löysi jo kuusi vuotta sitten, ja tilanteita hän harjoitteli Outi Mäenpään ja Ria Katajan kanssa ensimmäisen kerran viisi vuotta sitten.
Sitten iski lukko. Elokuvan loppuun kirjoittaminen venyi kolmeksi vuodeksi ja sinä aikana Kotwica on sanonut yksityiselämänsä menneen kaikin tavoin päin helvettiä. Eristyneisyyden katkaisivat vasta tuottajat, jotka kaivoivat hänet esiin tekemään toissavuotisen Koti-ikävän.
Jumiin Mustan jään vei Kotwican mukaan moni asia.
– Olin tekemässä aivan toista tarinaa, tositapahtumiin perustuvaa käsikirjoitusta äärimmäisestä koulukiusaamisesta, joka oli jo saanut tukea ja menossa ennakkotuotantoon.
– Sitten vaihdoin lennosta aihetta, mikä ei ole kauhean soveliasta, ja itselleni syntyi harha, etten voi enää tuoda pöytään muuta kuin aivan täydellisen tarinan. Olin lisäksi juuri valmistunut elokuvakoulusta ja se on muutenkin aika iso hyppy lähteä tekemään ensimmäistä pitkää elokuvaa. Se on tässä taustalla.
Sekä fanaattinen
että naiivi
Elokuvan monimutkaisen syntytarinan ja upean lopputuloksen vuoksi Petri Kotwicaa tekisi mieli kehua äärettömän tinkimättömäksi elokuvaohjaajaksi. Mutta itse hän sanoo olleensa vain naiivin fanaattinen.
– Elokuva menee kauhean monen vaiheen läpi ja mielipiteen suodattamana. Oman näkemyksen säilyttäminen vaatii aika paljon fanaattisuutta, ettei kaikki alkuperäinen katoa, hän selvittää.
– Naiivia tässä oli sitten se, että sössin koko elämäni siinä ohessa.
Entä jos se
menisikin näin...
Kuusi vuotta sitten mieleen tullut aihe ei jättänyt Petri Kotwicaa millään rauhaan. Kuuden vuoden etäisyydestä huolimatta ensimmäisenä mieleen tullut elokuvan perusidea tutustumisesta toiseen ihmiseen väärän identiteetin avulla säilyi loppuun asti.
Aiheen Kotwica sai omasta elämästään ja erään tilanteen jatkopohdinnasta.
– Jotta en valehtelisi, niin minulla on ollut elämäntilanne, jossa ihmissuhteet olivat hyvinkin sekaisin. Olin silloin mokannut niin pahasti, että huomasin loukanneeni yhtä ihmistä ja hän reagoi tähän menemällä toisen ihmisen kanssa kahville. Siinä kontekstissa, kun tiesin näiden ihmisten keskustelevan keskenään, tämä alkoi elää, Petri Kotwica kertoo aiheestaan.
– Jostain tällaisesta tilanteesta syntyi ajatus, että mitä jos asiat etenisivät tuohon suuntaan. Sen jälkeen koitin katsoa tarinaa eri vinkkeleistä, ettei ole vain kaveria, joka tuijottaa omaan napaansa, vaan miltä toisestakin tuntuu. Alkoi tuntua herkulliselta tehdä symmetrinen tarina, johon ei valmiiksi ota asennetta siihen, kuka on oikeassa ja kuka ei, koska kukaan meistä ei yleensä ajattele olevansa väärässä.
Saadakseen elokuvan kolme henkilöä (miestä kahden naisen välissä näyttelee Martti Suosalo) mahdollisimman eläviksi ja itsenäisiksi yksilöiksi Petri Kotwica kirjoitti saman tarinan kolmeen kertaan kolmen eri henkilön näkökulmasta ennen lopullista käsikirjoitusta.
Ei hollywoodilaiselle
hyvän ja pahan taistelulle
Olennaista hänelle oli juuri moralismin välttäminen tarinassa, joka kuitenkin on moraalinen. Kotwica ei missään nimessä halunnut hollywoodilaista asetelmaa, jossa on päähenkilö ja hänen vastustajansa, joka lopussa kuolee tai poistuu muuten näyttämöltä ja kaikki on sen jälkeen taas hyvin.
Hollywood-huttua Petri Kotwica lupaa välttää jatkossakin, vaikka tekisi mitä tyylilajia tahansa.
– Minä en ole mistään kulttuurisuvusta, vaan olen persaukinen, ei-oikeistolainen ihminen. En pysty katsomaan itseäni peiliin, jos en yrittäisi tehdä jotain, joka minusta on oikein.
Mikä siinä Hollywood-dramaturgiassa on väärin?
– Ihanaa, että kysyit.
– Hollywoodin meille opettama näkökulma palvelee sitä ajattelutapaa, että on minun napani, jonka kautta asioita tarkastellaan eikä mitään muuta vaihtoehtoa sille. Tämä ajattelutapa ulottuu makrotasolle asti. Se oikeuttaa yhden kansakunnan, esimerkiksi Yhdysvallat, ottamaan roolin ja tekemään ainoan oikean näkökulmansa varjolla mitä tahansa.
– Se on väärin. Se on väärä ajattelutapa. Ihmisyydessä olisi ihan simppeliä oivaltaa näkökulmien symmetrisyys. Ilman meidän tulkintaamme ei ole olemassa sellaista asiaa kuin vihollinen, ei sellaista kuin paha valtio. Mutta hollywoodilainen yhden päähenkilön kolminäytöksinen moraliteetti yhtenäistää meidän yhden oikean näkökulmamme, jota vastassa on paha.
– Aion käyttää piskuiset mahdollisuuteni tätä asetelmaa vastaan. Jo Musta jäässä olen mielestäni onnistunut tässä. Yksikään katsoja ei kävele ulos ja ajattele, että paha sai palkkansa, Petri Kotwica lupaa.

torstaina, lokakuuta 18, 2007

Biopolttoaineet - sittenkin vihreä kupla?

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12.10. 2007)

Ruoan hinta on voimakkaassa nousussa ja nyt siitä suuri osa käytetään ihan muuhun kuin ihmisten ruokkimiseen. Liikenteen biopolttoaineiden valtava kysyntä uhkaa viedä leivän nälkäisten suista.
KAI HIRVASNORO

Worldwatch-instituutin perustaja Lester R. Brown kirjoitti keväällä, että yritys ratkaista yksi ongelma – länsimaiden kasvava riippuvuus tuontiöljystä – johtaa toiseen, vielä pahempaan pulmaan. Biopolttoaineiden buumi uhkaa maailman ruokatuotantoa, Brown varoitti. Yhä enemmän aiemmin ruoaksi tuotettua viljaa prosessoidaankin autojen käyttövoimaksi.
Nälkää näkeviä on 850 miljoonaa. Heistä 90 miljoonaa ruokkiva YK:n ruokajärjestö World Food Program totesi heinäkuussa, että sen toimintamahdollisuudet ovat vaikeutuneet, koska viljan hinta on noussut 50 prosentilla viidessä vuodessa eivätkä hallitukset juuri lisää YK-järjestöjen rahoitusta.
Tänä vuonna viljan hinta maailmalla on ollut vielä jyrkemmässä nousussa. Biopolttoaineet eivät ole ainoa syy, vaan siihen ovat vaikuttaneet myös huonot sääolot eri puolilla maailmaa sekä varastojen hupeneminen. Hampurin, Pariisin ja Lontoon raaka-ainepörsseissä esimerkiksi vehnän hinta on joka tapauksessa kaksinkertaistunut vuodessa kaikkien aikojen ennätystasolle.
Katumaasturi nielee
vuoden ruoka-annoksen
Nälkäisten kannalta on elämän ja kuoleman kysymys, tuotetaanko viljaa ruoaksi vai liikennepolttoaineeksi. Lester R. Brownin mukaan Yhdysvalloissa suositun katumaasturin yksi tankkaus bioetanolilla nielee viljaa yhtä paljon kuin yksi ihminen kuluttaa ruokana vuodessa. Maasturin tankkiin mahtuu 25 gallonaa eli noin 95 litraa polttoainetta. Jonkinlaisen ympäristöherätyksen saanut presidentti George W. Bush on asettanut tavoitteeksi tuottaa ei-fossiilisia polttoaineita 35 miljardia gallonaa vuoteen 2017 mennessä.
Viidennes Yhdysvaltain maissisadosta käytetään jo nyt bioetanolin valmistukseen. Autojen polttoaineen kulutuksesta sillä katetaan silti vain kaksi prosenttia.
Maailman nälkäisten kannalta Yhdysvaltain vilja-alueilla tehdään perustavaa laatua olevia ratkaisuja. Yhdysvallat on ylivoimaisesti suurin WFP:n lahjoittaja. Elokuuhun mennessä sen antaman avun arvo tänä vuonna oli 653 miljoonaa dollaria, kun EU pääsi 134 miljoonaan. Pääosa Yhdysvaltain avusta on juuri maissia.
Guardian-lehti arvioi äsken, että maailman maataloudessa on käynnissä dramaattisin muutos vuosikymmeniin. Kaikki teollisuusmaat pyrkivät lähivuosina tuottamaan noin 10 prosenttia liikennepolttoaineista vaihtoehtoisilla menetelmillä. Valtavaa kysyntää vastaavasti viljelijät ryntäävät tuottamaan maissia, sokeriruokoa, palmuöljyä ja muita öljykasveja polttoaineen raaka-aineeksi, koska siitä saa paremman hinnan kuin ruokana.
Esimerkiksi Indonesian tavoitteena on nelinkertaistaa palmuöljyn tuotantoala vuoteen 2025 mennessä.
Sademetsät
polttoaineeksi
Trooppisella alueella bioinnostus tuhoaa maapallon keuhkoiksi kutsuttua sademetsää. Indonesiassa ja Malesiassa metsä hakataan ensin ja sen jälkeen maa poltetaan valmiiksi uusille plantaaseille. Malesia menetti viidenneksen metsistään jo 1990-luvulla ennen nykyistä biohuumaakin ja nyt öljypalmuviljelykset lisääntyvät tuhansilla hehtaareilla vuodessa.
Indonesia ja Malesia tuottavat ylivoimaisesti suurimman osa maailman palmuöljystä, jota on aiemmin käytetty pääasiassa elintarvikkeena. Nyt siitä tehdään lisäksi ja enenevässä määrin biodieseliä, ja palmuöljyä tuottavien yhtiöiden voitot ovat jättiläismäisessä kasvussa. Hyvää tarkoittava ympäristöherätys takoo rahaa agrobisnekselle.
Myös Neste Oilin uuden biodiesel-jalostamon pääraaka-aine on malesialainen palmuöljy.
Bioetanoli on
valtavirta
Maailman bioetanolista valtaosa tuotetaan sokerikasveista, mutta biodieselin valmistuksessa palmu on ylivoimainen ykkönen.
Toistaiseksi bioetanolia tuotetaan maailman mitassa kymmenkertaisesti biodieseliin verrattuna. Vuonna 2005 etanolia tuotettiin 45 miljoonaa litraa. Tuotanto kaksinkertaistui kolmessa vuodessa. Bioetanolin suurin tuottajamaa on Yhdysvallat, biodieselin Saksa. Biodieselin tuotanto kasvaa yhtä nopeasti kuin etanolin.
Investointeja vai
kolonialismia?
Suomalainen kansalaisjärjestö Finnwatch tuotti viime syksynä selvityksen palmuöljyn tuotannosta biopolttoaineena. Selvityksen mukaan biohuumalla voi olla kahdenlaisia vaikutuksia alkutuottajille. Hyvässä tapauksessa kehitysmaihin virtaa ulkomaista pääomaa, jolla luodaan työpaikkoja ja tuetaan kehitystä. Huonossa vaihtoehdossa kyse on kolonialismin jatkeesta, jossa kehitysmaan rooli on edelleenkin toimia vain teollisuusmaiden raaka-aineiden resurssina.
Palmuplantaaseilla ainakin työntekijöiden palkat Malesiassa ja Indonesiassa ovat kurjat. Indonesialaisen plantaasityöntekijän palkka on alle kaksi dollaria päivässä. Malesiassa palkalla yltää 80 prosenttiin virallisesta köyhyysrajasta. Ammatillista järjestäytymistä on vaikeutettu.
Yleisradion MOT-ohjelma puolestaan paljasti joulukuussa 2006, että ympäristöystävällisenä markkinoidun bioetanolin raaka-ainetta, sokeriruokoa, tuotetaan Brasiliassa käytännössä orjatyövoimalla. Etanolibuumin johdosta maan omistavat sokeriparonit ajavat pienviljelijät kodeistaan, koska kaikki liikenevä maa tarvitaan nyt bioetanolin lähteeksi.
Sokerin viljely Brasiliassa edellyttää raskaita lannoituksia ja runsasta rikkakasvimyrkkyjen käyttöä. Euroopassa vihreältä näyttävä energia kuivattaa ja myrkyttää tuotteen alkuperämaissa vedet.
”EU uhkaa maamme
ruokaturvallisuutta”
Myös maailman suurimmaksi palmuöljyn tuottajaksi nousevassa Indonesiassa yritykset ryöstävät itselleen viljelyalueita samalla tavalla kuin Brasiliassa.
Indonesialainen Sawit Watch -kansalaisjärjestö kirjelmöi viime tammikuussa europarlamentille palmuöljyn tuotannon lisäyksen ympäristö- ja sosiaalisista haitoista. Järjestön mukaan maassa on sen vuoksi koettu 350 maakiistaa ja konfliktit ovat pahenemaan päin Euroopan kasvavan kysynnän vuoksi.
EU:n biopolttoainepolitiikka uhkaa Indonesian ruokaturvallisuutta Sawit Watch painotti.
Hyödyt ympäristölle
kyseenalaisia
Biopolttoaineiden päästövähennyksistä fossiilisiin verrattuna ei ole yksimielisyyttä. Kansainvälisissä tutkimuksissa on päädytty etanolin osalta 20-40 prosentin päästövähennyksiin. Biodieselillä vähennys tavalliseen dieseliin verrattuna olisi 50-80 prosenttia.
Nämä arviot koskevat kuitenkin vain ensimmäisen sukupolven biopolttoaineita. Toisen sukupolven laitosten koekäyttö alkaa ensi vuonna ainakin Varkaudessa Stora Enson ja Neste Oilin yhteisyrityksessä.
Biopolttoaineiden ilmastollista kestävyyttä arvioitaessa huomioon pitää ottaa myös sademetsien hävitys ja plantaasien raivaaminen polttamalla.
Neste Oilin teettämän selvityksen mukaan sen Porvoon jalostamolla tuottama palmuöljypohjainen NExBTL-biodiesel vapauttaa hiilidioksidia noin puolet siitä, mitä fossiilisiin polttoaineisiin pohjautuva diesel. Selvityksessä oli otettu huomioon koko elinkaari metsäpaloja lukuunottamatta.
Vastatusten joutuvat
autoilijat ja nälkäiset
EU:ssa valmistettavasta biodieselistä valtaosa syntyy kotimaisesta rypsistä, mutta palmuöljyn osuuden arvioidaan nousevan lähivuosina 20 prosenttiin.
Peltokasvipohjaisilla biopolttoaineilla voitaisiin eri arvioiden mukaan tuottaa 2-5 prosenttia EU:ssä käytettävistä liikennepolttoaineista. EU:n tavoite on 5,75 prosenttia vuoteen 2010 mennessä, mutta osuuden pitäisi nousta 10 prosenttiin sitä seuraavien kymmenen vuoden kuluessa.
Lester R. Brownin mukaan tällaisten tavoitteiden vuoksi maailmassa on käynnissä aivan uudenlainen kilpailu. Sen vastapuolina ovat 800 miljoonaa autoilijaa ja kaksi miljardia köyhintä, jotka yrittävät vain pysyä hengissä.
Ja kilpailu vain kiristyy, nälkäisten tappioksi. YK:n ruokajärjestön WFP:n ennusteen mukaan biopolttoaineiden kysyntä lisääntyy 170 prosentilla tulevien kolmen vuoden kuluessa. Teollisuusmaiden OECD:n mukaan ruoan hinta nousee 20-50 prosentilla kymmenessä vuodessa.
Samaan aikaan, kun suuri osa ruoan tuotannosta siirretään polttoaineiden tuotantoon, maailman väkiluku jatkaa kasvuaan. Silloin kasvaa myös ruoan kysyntä.
Lester R. Brownia huolestuttaa se, että perinteisesti kasviksia paljon kuluttaneissa Kiinassa ja Intiassa lihan kulutus kasvaa vaurastumisen tahtiin. Pihvikilon kasvattamiseen tarvitaan seitsemän kiloa viljaa ja paljon vettä samaan aikaan, kun vesivarannotkin hupenevat.

Taikinasta tehdään etanolia

Biopolttoaineita ei pidä kokonaan tuomita ensimmäisen sukupolven menetelmien ongelmien vuoksi. Ala synnyttää koko ajan kiinnostavia innovaatioita, joista uusimman käynnisti suomalainen öljy-yhtiö St1 viime kuussa Lappeenrannassa.
Suurisuuntaiset suomalaiset bioetanolihankkeet, kärjessä viinayhtiö Altian tehdas, eivät päässeet siivilleen, mutta St1:n jo käynnissä oleva konsepti pohjautuukin pienuuteen.
St1 ei perusta yhtä isoa, vaan monta pientä etanolitehdasta, jotka voivat nousta esimerkiksi suurleipomoiden viereen. Alkuvaiheessa Etanolix-tehtaiden raaka-aineena käytetään juuri elintarviketeollisuuden jätteitä. Täysin automaattinen tehdas tuottaa 85-prosenttista alkoholia.
Lappeenrantaan syyskuussa valmistuneen tehtaan lisäksi yhtiöllä on rakenteilla 4-5 tehdasta ja samaa vuosivauhtia se aikoo edetä vuoteen 2011. Tavoitteena on 70 miljoonan litran vuosituotanto, joka edellyttää 20-50 tehtaan rakentamista.
St1:n hajautetussa mallissa pienten etanolitehtaiden tuotanto kuljetetaan Haminaan, johon ensi vuoden alussa valmistuu absolutointilaitos. Siellä alkoholi väkevöitetään 99,8-prosenttiseksi. Tuota alkoholia sekoitetaan EU:n enintään sallimat 5 prosenttia tavalliseen bensiiniin. Asemille ei siis tule erikseen bioetanolipumppuja.
St1 yrittää levittää suomalaisen konseptinsa ympäri Eurooppaa. EU:ssa biojätteistä voitaisiin tuottaa viisi miljardia litraa bioetanolia, mikä oli yli kolminkertainen määrä koko unionin viime vuoden tuotantoon verrattuna.
Etanolix on St1 Biofuels Oy:n ja VTT:n yhteishanke. Elintarviketeollisuuden jätteiden hyödyntämisen jälkeen tuotekehittelyssä ovat jätepaperin, yhdyskuntajätteen sekä teollisuuden prosessivirtojen hyödyntäminen.

perjantaina, lokakuuta 12, 2007

Bushin hallinto yksityisti sodan, Blackwater vain jäävuoren huippu

(Kansan Uutisten Viikkolehti 12. 10. 2007)

Irakin ”sodan huorat”, Yhdysvaltoja palvelevat turvayhtiöt ovat konservatiivisen ideologian luomus. Pyrkimys kaiken mahdollisen yksityistämiseen johti myös sodan yksityistämiseen.
KAI HIRVASNORO
Turvapalveluja tuottavan yksityisen Blackwater-yhtiön rymistely Irakissa on johtanut ensi kerran näiden ”sodan huorien” toiminnan kriittiseen tarkasteluun Yhdysvalloissa. Edustajainhuone tutki yhtiötä sen jälkeen, kun sen palkkasoturit kävivät 16. syyskuuta tulitaistelun irakilaisia poliiseja ja sotilaita vastaan Bagdadissa. Taistelussa kuoli ensimmäisten tietojen mukaan 11 siviiliä. Nyttemmin luku on tarkentunut 17:ään.
Edustajainhuoneen raportin mukaan Blackwater, tunnetuin Irakissa toimivista monista turvayrityksistä, on kahden vuoden aikana ollut osallisena 195 tulitaistelussa. Kahdeksassa tapauksessa kymmenestä amerikkalaiset palkkasotilaat ovat avanneet tulen ensimmäisenä. Niin myös nyt tutkittavana olevassa tapauksessa.
Sota avasi uusia
bisnesmahdollisuuksia
Tapaus Blackwater ei ole ainoa eikä välttämättä edes räikein esimerkki siitä, mihin sodan mahdollisimman pitkälle viety yksityistäminen johtaa. Irakissa neljä ja puoli vuotta jatkunut verinen sota on ollut kultakaivos George W. Bushin hallinnon synnyttämille apajille rynnänneille bisnesmiehille.
Erityisesti republikaaneja avokätisesti tukevat yritykset ovat saaneet puolustusministeriöltä jättisopimuksia ja useimmiten ilman tarjouskilpailua. Sopimukset ovat yleensä muotoa kulut plus voittoprosentti. Yhtiö siis ansaitsee sitä enemmän, mitä enemmän se kuluttaa rahaa vaikka järjettömästi tuhlaten.
Malliesimerkki Irakin sodan haaskalinnuista on kahden entisen upseerin, vannoutuneiden republikaanien Scott Custerin ja Mike Battlesin perustama turvapalveluja tuottava yhtiö Custer Battles.
Vuonna 2001 perustettu yhtiö tuotti aluksi turvallisuuspalveluja kriisialueilla työskenteleville kansalaisjärjestöille. Firma oli pikkutekijä, kunnes se kesällä 2003 iski kultasuoneen. Se sai Paul Bremerin johtamalta Irakin väliaikaishallinnolta (CPA) lähes 17 miljoonan dollarin sopimuksen Bagdadin lentokentän vartioinnista.
Sen jälkeen Custer Battles sai nopeasti uusia sopimuksia ja siitä tuli yksi suurimmista Irakissa toimivista yrityksistä. Ja samaa rataa kun se laajensi toimintaansa, sitä vastaan nostettiin kanteita varojen väärinkäytöstä ja ylilaskutuksesta.
Yksi kanne koski juuri Bagdadin lentokentän sopimusta. Yhtiö palkattiin turvaamaan kentän siviililentoja, mutta sopimusaikana Bagdadissa ei edes ollut siviililiikennettä.
Custer Battlesin oli määrä hankkia lentokentälle myös pommikoiria. Puolustusministeriön rahoittamia sopimuksia tutkinut kenraali Richard Ballard totesi myöhemmin raportissaan nähneensä yhden kouluttamattoman koiran, joka ehdottomasti kieltäytyi haistelemasta mitään.
Ideologia synnytti
laskuttajien koalition
Nyt jo eronneen puolustusministeri Donald Rumsfeldin suuri idea oli yksityistää armeijan toiminnoista kaikki mahdollinen. Hanke onnistui. Los Angeles Times kertoi heinäkuussa, että Irakin sodassa on jo enemmän yksityisten yritysten henkilöstöä kuin armeijan sotilaita. Yhdysvalloilla on Irakissa 160 000 sotilasta, yrityksillä 180 000 palkollista. Yritysten henkilökunta huolehtii armeijan tukitoimista, kuten muonituksesta, majoituksesta ja pyykeistä. Mutta ns. turvapalveluita myyvät yritykset osallistuvat myös suoraan taistelutehtäviin.
Blackwater-yhtiöstä kirjan kirjoittanut Jeremy Scahill on todennut, että sodan yksityistämisen ideologiaa alettiin muuttaa käytännöksi puolustusministeri Donald Rumsfeldin puheessa 10.9. 2001, siis päivää ennen 9/11:tä. Rumsfeld sanoi ympärilleen kokoontuneille sotateollisuuden edustajille ja uuskonservatiivien johtajille tulleensa vapauttamaan Pentagonin byrokratiasta. Tämä Rumsfeldin doktriini – sodankäynti korkealla teknologialla, pienellä armeijalla ja yksityisiin yrityksiin tukeutuen – loi pohjan Blackwaterin ja muiden sen kaltaisten yhtiöiden nousulle.
Brookings-instituutissa sodankäynnin yksityistämistä tutkinut Peter Singer on sanonut, ettei Irakissa enää toimi halukkaiden, vaan laskuttajien koalitio (not coalition of the willing, but coalition of the billing).
Sodassa mukana
yli 600 yritystä
Eniten rahaa Irakin sodalla on tehnyt armeijalle palveluja tuottava teksasilaisen Halliburtonin tytäryhtiö KBR. Sodan ensimmäisten kolmen vuoden aikana varapresidentti Dick Cheneyn aiemmin johtama yhtiö tienasi eri sopimuksilla sodalla 16 miljardia dollaria.
Monista väärinkäytösepäilyistä huolimatta Yhdysvaltain sodanjohto ei ole pystynyt esittämään tarkkoja lukuja siitä, montako turvayhtiötä Irakissa toimii ja paljonko niillä on yhteensä henkilökuntaa. Los Angeles Timesin oman selvityksen mukaan yrityksiä olisi vähintään 21 ja niiden palveluksessa ainakin 10 800 palkkasoturia. Kaikkiaan sotaa palvelevia yrityksiä Irakissa on 632.
Sotateollinen
kompleksi syntyi
Jäähyväispuheessaan vuonna 1961 Yhdysvaltain presidentti Dwight Eisenhower varoitti amerikkalaisia sotilasteollisen kompleksin vaikutusvallasta. Armeijan, yksityisen teollisuuden ja poliitikkojen liian symbioottinen liittouma vaarantaisi kansalaisvapaudet ja demokratian, hän sanoi kuuluisassa ja paljon lainatussa puheessaan.
2000-luvun Yhdysvalloissa sotateollinen kompleksi on täyttä totta. Kansalaisvapauksia on rajoitettu kotimaan turvallisuuden nimissä ja demokratia Yhdysvalloissa voidaan varustaa isolla kysymysmerkillä.
Mutta lähinnä amerikkalaisia yrityksiä palveleva sotilasteollinen kompleksi koskee koko maailmaa. Brookings-instituutin Peter Singerin mukaan yksityiset yritykset osallistuvat konflikteihin kaikkialla. Vanhan ajan palkkasotilaista poiketen ne tarjoavat asiakkaalle koko paketin: taistelijoiden lisäksi taktisen suunnittelun sekä logistisen ja teknisen tuen.
Uusi bisnes syntyi
viime vuosikymmenellä
Yksityinen sotilasteollisuus on todellakin uusi ilmiö. Peter Singer kirjoitti vuonna 2005 Foreign Affairs -lehdessä uudenlaisen teollisuuden syntyneen vasta 1990-luvulla. Syitä oli kolme:
Kylmän sodan loppu johti ammattiarmeijoiden supistamiseen kautta maailman.
Uudet konfliktit poikkesivat aiemmista. Entistä sotkuisemmat sodat ja erilaisten sotapäälliköiden nousu loivat kysyntää yksityisille taistelijoille.
Kolmanneksi sota yksityistettiin osana vallalle noussutta ideologista pyrkimystä kaiken mahdollisen yksityistämiseen.
Yksityistäminen on edennyt niin nopeasti ja pitkälle, ettei edes maailman mahtavin armeija enää pärjää ilman yritysten tukea. Pentagon teki kymmenessä vuodessa yli 3 000 sopimusta sotilasfirmojen kanssa. Yksityinen sotateollisuus on operoinut yli 50 maassa kaikilla muilla mantereilla paitsi Antarktiksella.
Persianlahden sota
oli vielä halpa
Irak on nostanut yksityisen tappotoiminnan kokonaan uudelle tasolle. Samalla rajankäynti varsinaisen armeijan ja yksityisarmeijoiden välillä on hämärtynyt. Jo ennen hyökkäystä yhtiöt rakensivat, operoivat ja vartioivat Kuwaitiin perustetun Camp Dohan johtokeskuksen. Hyökkäyksen käynnistyttyä ne huolsivat armeijan asejärjestelmiä B2-pommikoneista Apache-helikoptereihin.
Ja varsinaisten ”suurten sotatoimien” päättymisen jälkeen Halliburtonin KBR-tytäryhtiö on huoltanut armeijan joukkoja hinnalla, joka ylittää moninkertaisesti kaikki ensimmäisen Persianlahden sodan kustannukset.
Ennen Blackwateria Halliburton oli Irakin sodan haukutuin yhtiö. Sekin on saanut sopimuksensa ilman tarjouskilpailua ja senkin sopimukset ovat muotoa kulut plus voitto. Ja koska yhtiön voitto nousee sitä mukaa, kun se tuhlaa rahaa, se on ylilaskuttanut polttoainekuluja, sen sanotaan räjäyttäneen kuorma-autojaan, jos niistä on puhjennut rengas ja sen tiedetään ajattaneen tyhjiä rekkojaan kapinallisten väijyttämillä teillä, koska kuljetuksista on maksettu ajokilometrien mukaan.
Kukaan ei
ole vastuussa
Sodan yksityistyessä vastuusuhteet hukkuvat. Yhtiöt ovat mukana sodassa, mutta komentoketjun ulkopuolella. Turvafirmojen sotilaat ovat myös lain ulottumattomissa, koska armeijan rikoslaki ei päde heihin ja toisaalta Paul Bremerin kesäkuussa 2003 määräämän asetuksen mukaan amerikkalaisten yritysten palkollisiin ei Irakissa päde Irakinkaan laki.
Lopulta yksityiset sotajoukot vahingoittavat myös Yhdysvaltain varsinaista armeijaa. Ammattisotilaalle maksetaan sotilaan palkka, mutta samoista henkilöistä kilpailevat yritykset tarjoavat Irakissa parhaille miehille jopa 1 000 dollarin päiväpalkkoja. Ei ole vaikea arvata, mihin parhaat sotilaat jatkossa suuntaavat samaan aikaan, kun Yhdysvalloilla on vaikeuksia pitää yllä edes nykyisen suuruista sotajoukkoa Irakissa.
– En ymmärrä, miksi kukaan värväytyisi uudestaan armeijaan, jos samaa työtä voi tehdä armeijan ulkopuolella kuusi kertaa paremmalla palkalla, sanoi dokumenttielokuvien ohjaaja Robert Greenwald ollessaan viime keväänä edustajainhuoneen valiokunnan kuultavana.
Greenwaldin uusin elokuva Iraq For Sale kertoo juuri sodalla suurvoittoja tekevästä liiketoiminnasta.
Abu Ghraibkin
oli bisnestä
Robert Greenwald kertoi törmänneensä moniin kauhistuttaviin ilmiöihin elokuvaa tehdessään. Yksi oli Abu Ghraibin vankilaskandaali siinä mielessä, että monet törkeyksiin syyllistyneet olivat itse asiassa kahden yrityksen, CACI:n ja JP Londonin, eivät armeijan palveluksessa.
Ainoa seuraus jupakasta yrityksille oli, että ne saivat Yhdysvaltain hallitukselta uusia sopimuksia ja kaiken huipuksi ne palkattiin tutkimaan muiden sotaa palvelevien yritysten toiminnan laatua.
Blackwater on
vahvin yksityisarmeija
Yhdysvalloissa nyt tutkinnan kohteeksi joutunutta Blackwateria pidetään maailman voimakkaimpana yksityisarmeijana. Sillä on oma sotilastukikohta, runsaasti lentokalustoa ja se saa liikkeelle tarvittaessa 20 000 sopimussotilasta.
Blackwater on 38-vuotiaan entisen merijalkaväen sotilaan Erik Princen luomus. Prince on tehnyt omalta kannaltaan hedelmällistä yhteistyötä republikaanien kanssa. Hänen perheensä keräsi ja lahjoitti George W. Bushin vuoden 2004 vaalikampanjaan yli 300 000 dollaria. Vastalahjaksi Blackwater on saanut Bushin hallinnolta miljardin dollarin sopimukset, osan ilman tarjouskilpailua.
Kristillis-konservatiivinen, autoalalla vaikuttanut Princen dynastia oli republikaanien nousun takana olleen kristillisen oikeiston avokätinen tukija. Blackwaterin vuonna 1996 perustanut perintöprinssi Erik Prince toimi sitä ennen jonkin aikaa Valkoisessa talossa George H.W. Bushin hallinnossa, mutta ei viihtynyt, koska hänen mielestään vanhempi Bush ei ollut riittävän konservatiivinen mm. homokysymyksessä.
Blackwaterin johtajat ovat jo ottaneet seuraavankin askeleen sodankäynnin yksityistämisessä. Jeremy Scahillin mukaan seuraavana on vuorossa tiedustelutoiminnan yksityistäminen, ja todellakin viime helmikuussa mm. Blackwaterin varajohtaja Cofer Black perusti Total Intelligence Solutions -nimisen yhtiön, joka on käytännössä yksityinen CIA.
Cofer Black on se entinen CIA:n vastavakoilupäällikkö, joka 13. syyskuuta 2001 lupasi tuoda presidentti Bushille Osama bin Ladenin pään laatikkoon pakattuna.
Total Intelligence laajentaa turvayhtiöiden asiakaskunnan hallituksista suurimpiin pörssiyhtiöihin.
Lisää bensaa
sisällissotaan
Amerikkalaisyhtiöistä Irakin sodassa kirjan kirjoittanut Corporate Watch -järjestön ohjelmajohtaja Pratap Chatterjee kirjoitti syyskuun lopulla turvayhtiöiden heittävän bensaa Irakissa kytevään tai siellä jo riehuvaan sisällissotaan. Chatterjeen mukaan U.S. Investigations Services -yhtiö (USIS) on kouluttanut irakilaisia eliittijoukkoja toukokuusta 2004 alkaen. USIS vastaa edelleen Irakin sisäministeriön alaisuudessa toimivien ERU-joukkojen koulutuksesta.
Mutta ERU on vain yksi ainakin kuudesta Yhdysvaltain kouluttamasta kommandoyksiköstä. Eri erikoisjoukot toimivat Irakissa eri ministeriöiden ja siten myös eri poliittisten ryhmien alaisuudessa. Näin amerikkalaisten kouluttamista miliiseistä on tullut sisällissodan osapuolten eliittiyksiköitä.

perjantaina, lokakuuta 05, 2007

Remu ja minä

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.9. 2007)

KAI HIRVASNORO
Kun aloin musiikista jotain pikkujätkänä ymmärtää, niin kova sana oli Danny, mutta kaikkein kovin Irwin.
Ei silloin mitään levyjä ostettu. Sitä kuunneltiin, mitä Ylen Rinnakkaisohjelma, Suomen historian paras radiokanava, milloinkin tarjosi.
1960-luvun lopulla popiksi luokiteltava musiikki oli pirun harvinaista. Mutta Tapio Rautavaaraa, Georg Malmstenia ja Reijo Taipaletta piisasi. Siitä olen ikuisesti kiitollinen Yleisradiolle. Me sen ajan teinit saimme upean monipuolisen musiikkikasvatuksen ihan vaan radiota kuuntelemalla.
Vähän myöhemmin peliin tuli mukaan ihmelaite – radio, jonka ohjelmia sai nauhoittaa superkätevälle C-kasetille.
Kasetille nahoitettiin tietysti musiikkia. Tapio Rautavaara oli siihen aikaan ihan plääh, mutta Dannyn ja Irwinin lisäksi ainakin Tapani Kansaa, Markku Aroa ja niitä muita, joiden ei silloin tajunnut esittävän Toivo Kärjen upeita sävellyksiä Juha Vainion hienoin sanoituksin.

Mutta alkoi sieltä kuulua muutakin. Jussi And The Boys. Rauli ”Badding” Somerjoki, joka aluksi tuntui ihan liian rajulta.
Kunnes pankin räjäytti jostain syystä ei Hurriganes, vaan Hullujussi.
Hurriganesin Rock And Roll All Night Long vuonna 1973 meni jostain syystä täysin ohi. Ehkä sitä ei soitettu kovin paljon radiossa.
Mutta seuraavana vuonna ilmestynyt Hullujussin single Friduna Skikuna oli se juttu. Tämän päivän näkökulmasta tietysti ihan järjetön rokkibiisi, jonka siansaksa edustaa kuulemma sitä, millaiselta englannin kieli kuulostaa kieltä osaamattoman korvissa.
Hullujussin vaikutusta lisäsi vielä se, että se oli ainoa bändi, jota saattoi nähdä Suomen televisiossa 1970-luvun alkuvuosina. Hullujussi soitti housebandina Merirosvoradio-nimisessä sketsiohjelmassa.
Hullujussi oli ensimmäinen bändi, jonka olen nähnyt livenä. Tämä tapahtui Pyhtään VPK:n lavalla kesällä 1974. Siinä ne idolit sitten pelleilivät ihan nenän edessä.

Nyt ihmetyttää, miksi samaan aikaan Friduna Skikunan kanssa ilmestynyt Hurriganesin toinen single Blue Suede Shoes pääsi sekin menemään ohi. Kun biisiä kuuntelee nyt tarpeeksi lujaa, niin se iskee vieläkin tajunnan maata kiertävälle radalle. Se on vielä parempi kuin Get On, väitän kaikella sillä arvovallalla, mikä Radio Suomen Poppikoulun viisinkertaisella priimuksella on.
1974 oli vuosi, joka muutti kaiken. Roadrunner. Kaikkien aikojen suomalainen rock-levy. Että voi olla tiukka paketti, murhaavat soundit, ne Järvisen kitarat ja kaiken kruununa ääliömäiset sanoitukset. Mitä on Elviksen Tutti Frutti verrattuna Remun painavaan kannanottoon, että pitää olla skugi (gat tu bii ö skugi).
Ei silloinkaan mitään levyjä ostettu. Mutta Roadrunner soi jo radiossa niin paljon, että sen kaikki biisit sai ajan myötä kasetille, kun vain jaksoi päivystää sormi nauhoitusnapilla Ylen Sävelradioita ja jopa Esko Seppäsen Käyrä korkealla -talousohjelmaa. Jossa biisejä ei kuitenkaan koskaan soitettu kokonaan, mistä olin katkera.
Hurriganes oli jotain niin valtavaa, mitä nykyisessä rokin tulvassa ei voi käsittää. Maailman paras bändi ja vielä suomalainen. Siltä se tuntui.
Massiivisen Roadrunnerin jälkeen odotukset olivat tietysti taivaissa. Seuraavaksi ne tekevät vielä paremman levyn. Se on pakko ostaa hintaan mihin hyvänsä. (Luulin, että suosittujen bändien levyt ovat muita kalliimpia.)
Mutta huuma oli päättymässä yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin.
Ensimmäinen järkytys oli Albert Järvisen ero bändistä kesällä 1975.
Loppuvuodesta ilmestyi Crazy Days, ensimmäinen ostamani levy, tosin kasettina. Mikä pettymysten pettymys! Mitättömiä biisejä, kesyt soundit ja kitarassa Albert Järviseen verrattuna aivan avuton Ile Kallio.
Viimeisen kerran tapasimme kesällä 1976, kun Hurriganes veti Pyhtään VPK:n tupaten täyteen. Oli siinä vielä jotain ja ei sittenkään.
Keikan jälkeen Remu istui lavan takaseinustalla ja keräsi heti ympärilleen sankan fanijoukon. Nimikirjoituksia hän jakoi mustalla tussilla. Vaikka olinkin pettynyt, niin käden sitä kohtaa, mihin Mestari oli koskettanut ja kirjoittanut nimensä, en ihan heti pessyt.

torstaina, lokakuuta 04, 2007

Heikki Patomäki: Uusliberalismi Suomessa 2

(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.9. 2007)
Näin uusliberalismin
aikakausi päättyy
KAI HIRVASNORO
Onko uusliberalismi täällä jäädäkseen?
Heikki Patomäen mielestä kaikki jatkuu nykytyyliin vielä jonkin aikaa. Mutta pidemmällä tähtäimellä uusliberalismi on kestämätön järjestys.
Lyhyellä aikavälillä Heikki Patomäki pitää todennäköisenä, että nykyisen politiikan jatkuessa meneillään oleva nousukausi päättyy selvään taantumaan tai lamaan. Tähänkin asti uusliberalistisen kauden jokainen vuosikymmen on alkanut lamalla, joten kaavan mukaan tämä toistuu myös 2010-luvulla. Lama käynnistyy hänen arvionsa mukaan tämän syksyn ja vuoden 2010 välisenä aikana rahoitusmarkkinakriisin kautta.
Kirjassaan Patomäki esittelee lamaa ennakoivia tunnusmerkkejä, jotka näyttävät pitävän hämmästyttävästi yhtä myös tämän päivän uutisten kanssa.
Kriisit kuuluvat
kapitalismiin
Heikki Patomäki sanookin, että kapitalistinen markkinatalous tuottaa kriisin toisensa jälkeen. Jo 1600-luvulta lähtien se on tuottanut rahoitusinnovaatioita, jotka pohjautuvat aina samaan asiaan: Pyritään siirtämään riskejä toisten kontolle ilman, että he huomaavat sitä ja kasaamaan velkaa tavalla, jolla sitä tekevä voi rikastua tietyn ajan.
1600-luvulla näin kävi Hollannissa tulppaanikriisissä. 1700-luvun South Sea Companyn talouskuplassa omaisuutensa menetti mm. Sir Isaac Newton, joka oli jo kerran vetänyt sijoituksensa pois, mutta pani rahansa uudelleen jatkuvasti kurssiaan kasvattaneeseen yhtiöön. Tällä kertaa se romahti muutamassa viikossa. Jälkeenpäin Newton totesi osaavansa ennustaa taivaankappaleiden liikkeitä, mutta ei ihmisten hulluutta.
Pitkän ketjun uusimmat lenkit ovat kesällä puhjennut Yhdysvaltain asuntolainakriisi ja Britanniassa Northern Rock -pankki, jolloin ensi kerran yli sataan vuoteen britit jonottivat kadulla talletuksiaan.
Taas tarvitaan
kipeitä ratkaisuja
Jos lama tulee, niin Heikki Patomäen mukaan siitä tullaan jälleen syyttämään sitä, etteivät markkinat vieläkään ole riittävän vapaat. Seuraa uusi uusliberaalien uudistusten kierros. Suomessakin tarvitaan taas ”kipeitäkin ratkaisuja.”
2010-luvun puolivälissä talous alkaa jälleen kasvaa, mutta maailma on entistä vaarallisempi paikka. Kehitysmaiden asema vaikeutuu ja johtavat valtiot ajavat omia etujaan sotilaallisin väliintuloin. Terrori-iskut Euroopassa kiihdyttävät EU:n kehitystä kohti suljettua linnaketta.
Perussopimukseksi nykyään kutsuttu EU:n perustuslaki vahvistaa tätä skenaariota, Patomäki sanoo. EU pysyy alisteisena osapuolena Washingtonin johtamassa globaalissa järjestelmässä ja osallistuu osittain kuvitteellisen imperiumin ylläpitämiseen ja hallintoon.
– Tähän liittyy se, että yhä useampia asioita turvallistetaan. Asiat esitetään akuutteina turvallisuusuhkina; terrorismi, kansainvälinen rikollisuus, huumeet ja laiton siirtolaisuus ovat kaikki sellaisia asioita, jotka oikeuttavat kansalaisten ja rajojen tarkkailua uusien hyperteknologioiden avulla. Monia asioita vedetään normaalin poliittisen demokratian kentiltä pois sellaisille hallinnollisille alueille, joissa asioista voidaan päättää turvallisuuskysymysten edellyttämässä kiireellisyysjärjestyksessä.
Uusliberalismi
kiihdyttää konflikteja
Mutta pitkällä aikavälillä nykyinen uusliberalismi ei ole kestävällä pohjalla.
Satoja vuosia koetuista rahoituskriiseistä kapitalistinen markkinatalous selvinnee tälläkin kertaa.
Mutta Heikki Patomäki pitää todennäköisenä, että suurvaltojen väliset konfliktit tulevat kiristymään ja ne voivat saada aikaan maailmanlaajuisen katastrofin. Yhden skenaarion mukaan myös EU:sta tulee suurvalta, joka kilpailee Yhdysvaltojen kanssa. Uusliberalismi saa aikaan itsekeskeisiä ja kokonaisuudesta piittaamattomia ratkaisuja, jotka luovat ja kiihdyttävät konflikteja.
Toiseksi uusliberalistinen maailmanhallinta ei pysty ratkaisemaan taloudellisen kasvun, mukaan lukien väestön kasvun ja teknologisen kehityksen, tuottamia ongelmia. Niistä pahin on ilmaston lämpeneminen, jonka seuraukset muistuttavat monilla alueilla maailmanlaajuisen sodan vaikutuksia.
Kolmanneksi tärkein energialähde, öljy, on loppumassa ja kilpailu siitä kiihtyy. Uusliberalistinen hallintatapa johtaa tällöin sotakoneiston käyttöön raaka-aineiden hallinnassa.
– Monia maita tullaan tosiasiassa miehittämään niin kuin Irakia ja Afganistania nyt. Mutta kaikkein suurin ongelma tulee olemaan se, jos suurvallat löytävät itsensä eri puolilta rintamalinjoja, mikä on aivan mahdollista, Patomäki ennakoi.
Globaali demokratia
vaihtoehdoksi
Neljänneksi Heikki Patomäki muistuttaa, että talouden kasvun myötä uudet teknologiat ja tuotteet halpenevat ajan myötä. Tämä pätee myös aseisiin.
– Kaikki uusliberalistiset ajatushautomot ovat innolla edistämässä nanoteknologiaa, jota voidaan käyttää myös aseisiin. Lähivuosikymmeninä on pienen tutkijajoukon mahdollisuuksien rajoissa kehittää nanorobotteja, jotka pystyvät uusintamaan itseään ja toimimaan pahojen viruksien tavoin, tuhoamaan massiivisessa mittakaavassa ihmiselämää.
– Kun laskee kaiken tämän yhteen, niin minun on mahdotonta nähdä, miten uusliberalismiin pohjautuva, konfliktia kiihdyttävä prosessi voi jatkua pitkällä aikavälillä. Siksi hahmottelen kirjan lopussa vaihtoehdon siitä, mitä globaali demokratia ja globaali oikeudenmukaisuus voivat tarkoittaa. Ilman globaalin turvallisuusyhteisön luomista en usko meillä olevan kovin hyvää tulevaisuutta näkyvissä.