perjantaina, toukokuuta 16, 2008

Kiinan komisario Beck

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.5. 2008)
Qiu Xiaolong: Kahden kaupungin tarina. Suomentanut Kristiina Savikurki. Otava 2008, 407 sivua.
Viehättävä.

Voiko dekkaria luonnehtia sanalla viehättävä?

Toisaalta mikä muukaan yksi sana kuvaisi paremmin Qiu Xiaolongin kirjoja ylikomisario Chen Caon tutkimuksista?

Ehkä myös lempeä. Shanghaihin sijoittuvat romaanit ovat lempeimpiä rikoskirjoja, mitä koskaan on kirjoitettu. Ei ulkoista väkivaltaa, ei kovaksi keitettyä puhetta eikä takaa-ajoja. Vaan hillittyä dialogia, jossa asiat esitetään ikään kuin vihjeiden kautta. Ja ylikomisario, jonka mieleen putkahtaa tuon tuosta jokin muinainen runo.

Ja nyt puhutaan Qiu Xiaolongin neljännestä romaanista Kahden kaupungin tarina, joka mitä ilmeisimmin on miehen välityö. Puoleksi Yhdysvaltoihin sijoittuvana se ei saavuta samaa kiehtovuuden astetta kuin kolme ensimmäistä suomennosta. Ja ennakkotietojen mukaan Xiaolongin uusin, viime vuonna alkukielellä ilmestynyt kirja Red Mandarin Dress on sitten taas todellinen huippu.

Shanghaissa vuonna 1953 syntynyt Qiu Xiaolong asuu ja julkaisee kirjansa Yhdysvalloissa. Hän opiskeli siellä vuodesta 1988 eikä palannut kotimaahansa Tiananmenin vuoden 1989 verilöylyn jälkeen. Hän oli runoilijana ja kääntäjänä Kiinan kirjailijaliiton jäsen.

Muutoksen kuvaaja
rikostarinan kautta

Rikoskirjailijana Xiaolong aloitti vuonna 2000, jolloin ilmestyi Punaisen sankarittaren kuolema.

On kylläkin makuasia, onko Qiu Xiaolong mikään rikoskirjailija ja ovatko hänen romaaninsa ollenkaan dekkareita. Päähenkilö on poliisi ja tapahtumat lähtevät liikkeelle rikoksesta. Mutta oikeammin Xiaolong on Kiinan suuren yhteiskunnallisen muutoksen kuvaaja ja tulkki. Hänen romaanisarjansa alkaa 1990-luvun alussa, jolloin Deng Xiaopingin talousuudistukset mullistavat maan. Järjestelmä on nimellisesti sosialistinen, mutta kapitalismi tunkeutuu vähitellen kaikkialle. Poliittinen valta on puolueella, mutta taloudellinen yhä enemmän yksityisellä bisneseliitillä. Ollaan siirrytty sosialismiin kiinalaisin erityispiirtein.

Qiu Xiaolong on itsekin todennut, ettei hän aikoinaan ryhtynyt kirjoittamaan nimenomaan dekkaria, vaan kuvausta lännessä huonosti tunnetuista Kiinan muutoksen alkuvaiheista. Siitä vain tuli mysteeri. 1990-luvun alkuun hän sijoitti Punaisen sankarittaren kuoleman, koska silloin vanhat arvot oli kyseenalaistettu, mutta uusiakaan ei ollut vielä syntynyt. Eikä Qiun mielestä ole vieläkään muuta kuin ahneus materialle.

Puolueen etu
ohittamaton

Ylikomisario Chen Cao on kirjallisuutta opiskellut nouseva puoluekaaderi. Hänen johtamansa erityisryhmä saa hoidettavakseen poliittisesti arkaluontoiset jutut. Punaisen sankarittaren kuolemassa kyse oli kansallisen mallityöläisen murhasta. Puolueelle elämänsä omistanut nuori nainen olikin viettänyt täydellistä kaksoiselämää.

Kahden kaupungin tarinassa Chen Caon juttu on laaja korruptioskandaali, jonka jäljet johtavat puolueen johtoon saakka. Juuri kun vyyhtiin alkaa tulla selvyyttä, Chen Cao komennetaan Yhdysvaltoihin johtamaan kirjailijavaltuuskuntaa.

Yhteistä Chen Caon kaikille tutkimuksille on, että rikoksia voi selvittää, mutta jos selvityksen tulokset uhkaavat puolueen etua, niin asia mutkistuu. Ja puolueen edullahan voidaan yksipuoluemaassa perustella mitä tahansa.

Qiu Xiaolong kuvaa loistavasti nyky-Kiinan kaksia kasvoja, kapitalismin ja sosialismin rinnakkaineloa samassa maassa. Samalla tavalla kaksikasvoinen on hänen Chen Caonsakin. Ammattilaisuus poliisina ja lojaalius puoluetta kohtaan käyvät hänessä jatkuvaa kamppailua.

Xiaolong on kertonut, ettei ylikomisario Chen ole hänen lempihahmonsa kirjasarjassa. Sarjan etenemisen myötä Chen Cao menettää idealismiaan eikä Qiu Xiaolong pidä siitä. Hänen oma lempihahmonsa on Chenin apulaisen, konstaapeli Yun aina yhtä tarmokas vaimo Peiqin. Mutta myöhemmissä kirjoissa myös Peiqin saa uusia sävyjä. Hänkään ei ole immuuni kaikkialle levittäytyvälle materialismille.

Kiinassa julki
sensuroituna

Yllättävää kyllä Qiu Xiaolongin kirjat julkaistaan nykyisin myös Kiinassa, tosin vahvasti editoituina. Kaikki viittaukset todelliseen Shanghaihin on muutettu ja poliittisesti arkaluontoisia kohtia poistettu.

Kulttuurivallankumouksen muistot ovat läsnä kaikissa Qiu Xiaolongin kirjoissa. Hänen perheensä kuului sen uhreihin. Vuonna 1966 punakaarti ratsasi hänenkin kotinsa. Perhettä pidettiin vastavallankumouksellisena ja kapitalistisen tien kulkijoina. Koska Qiun isä oli "kapitalisti", hän joutui tunnustamaan tämän kirjallisesti.

Mutta isä oli juuri silloin ollut silmäleikkauksessa ja Qiu Xiaolong joutui kirjoittamaan tunnustuksen hänen puolestaan.

Tätä, kirjoittamista jonkun toisen äänellä, Qiu pitää kirjallisen elämänsä alkuna.

Qiu Xiaolongin kirjat eivät ole sattumalta kuin Kiinaan sijoittuneita komisario Beckin tutkimuksia. Tämä ruotsalaisten Maj Sjöwallin ja Per Wahlöön kymmenessä romaanissa esiintynyt poliisi on ollut Qiunkin suuri innoittaja.

SKDL:n vaalivoitto 1958 avasi tien sosiaaliuudistuksille eliitin vastustuksesta huolimatta

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 16.5. 2008)

Miksi tästä ei ole aikaisemmin kerrottu mitään? Vasemmistoenemmistö ja massiivinen joukkoliike saivat muutamassa vuodessa aikaan sosiaalilainsäädännön, joka muodosti hyvinvointivaltion perustan. Päivi Uljaksen kirja Kun Suomi punastui muuttaa kuvaa Suomen lähimenneisyydestä.

KAI HIRVASNORO

Suomalaisen sosiaaliturvan peruselementit työttömyysturva sekä sairaus- ja eläkevakuutus hyväksyttiin eduskunnassa vuosina 1960-63. Seuraavana vuonna päätettiin 40-tuntisesta työviikosta.

Hyvinvointivaltion perustan luoneet uudistukset tehtiin vain viidessä vuodessa. Silti yleinen käsitys näyttää olevan, ettei vuonna 1958 eduskuntaan syntynyt vasemmistoenemmistö saanut mitään aikaan.

SKDL oli silloin suurin puolue ja nyt nämä vuodet palauttaa kunniaan historiantutkija Päivi Uljas. Viime kuussa ilmestyneessä kirjassaan Kun Suomi punastui (KSL) hän osoittaa, että sosiaalivakuutus toteutettiin taloudellisen ja poliittisen eliitin vastustuksesta huolimatta. Ja tämä onnistui vain siksi, että maassa oli vasemmistoenemmistö ja laajat kansanjoukot vasemmiston vaatimusten takana.

SKDL:n suuresta vaalivoitosta tulee heinäkuussa kuluneeksi 50 vuotta. Jostain syystä tuota ajanjaksoa ei juuri tunneta edes liikkeen omassa piirissä saati laajemmin. Vuosi 1968 on saavuttanut legendaarisen aseman, vaikka sen näkyvin tulos oli pienen opiskelijajoukon suorittama oman talonsa valtaus. Vuoden 1958 liike sen sijaan mullisti koko maan.

Liikkeen suuruus
yllätti nuoret

Millaisia ajatuksia vuonna 1958 käynnistetyt uudistukset ja Päivi Uljaksen kirja herättävät tämän päivän aktiivisissa nuorissa? Viikkolehti pyysi prekaarityöläinen Dan Koivulaakson, Etelä-Suomen vasemmistonuorten puheenjohtajan Heidi Auvisen ja viittä vaille valmiin filosofian maisterin Joonas Leppäsen keskustelemaan Päivi Uljaksen kanssa.

- Kuvaus tästä liikkeestä teki minuun suurimman vaikutuksen. Minulle ei ole tullut aikaisemmin vastaan, miten massiivista tämä liikehdintä oli, aloittaa Dan Koivulaakso.

Hänen mukaansa asiat esitetään usein niin, että sosiaaliturva on luotu ylhäältä päin ja ikään kuin annettu yhteisen edun nimissä. Mutta eihän se niin mene.

Koivulaakson tulkinnan mukaan laaja yhteiskunnallinen uudistusohjelma käynnistyi siitä, että riistetyimmässä asemassa suhteessa tuotantoon olleet ihmiset lähtivät vaatimaan parannuksia omaan elämäänsä.

Päivi Uljaksen tekstiä ja Yrjö Lintusen kuvia hän pitää vaikuttavina ja koskettavina.

Päivi Uljas huomauttaa vävykokelaalleen, että alussa tämä oli suorastaan kiihtynyt lukemastaan. Monien nykyisten liikkeiden aktivisti Koivulaakso sanoo kokeneensa innostavaksi, miten paljon ihmisiä silloin oli liikkeellä ja miten oikeasti saatiin aikaan suuri muutos.

"Ihana ja
viehättävä kirja"

Tämän päivän vasemmistonuori, historiasta innostunut Heidi Auvinen sanoo viehättyneensä kirjasta.

- Tämä on minusta mielettömän ihana ja viehättävä kirja. Se käsittelee punaisten lasien läpi aikaa, josta kuuluisat tutkijat ovat kirjoittaneet Suomessa paljon, mutta ei koskaan tällä tavalla. Tämän kansanliikkeen voimaa ja vahvuutta ei kyllä muualla ole käsitelty, Auvinen ihastelee.

Kansalaistottelemattomuuden teoriasta gradunsa juuri jättänyt Joonas Leppänen vetää kirjasta yhteyksiä tähän päivään. Hänestäkin se on nimenomaan innostava. Kun Suomi punastui todistaa, että isoja muutoksia on saatu aikaan ja paljon ihmisiä lähtenyt mukaan. Miksei oikeistolaisen hegemonian voisi siis murtaa uudelleenkin.

- Tämä liike lähti oikeasta muutostarpeesta eli ihmisistä eikä mistään teoriasta. Nykyään vaikuttaa usein siltä, että joku on lukenut hienon kirjan ja sitten pitäisi saada sen pohjalta liike aikaiseksi.

- Se hämmentää, että miksi tästä ei ole kerrottu, sanoo Leppänenkin.

Päivi Uljas lohduttaa nuoria: Hän on kirjassaan esittänyt aivan uuden tulkinnan sosiaaliturvan synnystä. Ei tätä aiemmista kirjoista olisi voinutkaan lukea.

"Omasta mielestämme
vain me olimme jotain"

Suomen Elintarviketyöläisten Liitossa elämänsä työskennellyt ja nyt opintovapaalla oleva Uljas kertoo kiinnostuneensa teemasta viime vuosikymmenellä, kun silläkin alalla työttömyys räjähti käsiin. Hän alkoi ottaa selvää, miten työttömyys- ja muu sosiaaliturva on syntynyt. Ja sen hän teki lukemalla Kansan Uutisten vanhoja vuosikertoja, joissa kuvataan päivä päivältä liikkeen syntyä ja etenemistä.

Miksi suuret saavutukset on sen jälkeen unohdettu?

- On varmaan hirveän tyypillistä historiassa, että kun tapahtumasarja on ohi, niin tappelussa mukana olleet olivat pettyneitä saavutuksiin eivätkä sen takia pitäneet niitä esillä. Ja eri mieltä olleilla oli kiire kirjata uudistukset omiin nimiinsä.

- Sitten tuli minun sukupolveni ja meidän mielestämme vain me olimme jotakin. Ja me ajattelimme vähän niin, että hyvinvointivaltio on porvariston ovela petos, jolla kansalaiset kytketään järjestelmään sen sijaan, että he taistelisivat sosialismin puolesta. Ja 1970-luvun radikaalit ehkä nielivät tämän tulkinnan, että ovela porvaristo on antanut nämä uudistukset, Päivi Uljas harjoittaa itsekritiikkiä.

Mutta Päivi Uljaksen mukaan nyt, kun hyvinvointivaltio todella on vaarassa, sen arvo nähdään. Ja silloin tulee kiinnostavaksi myös se, miten hyvinvointivaltio syntyi.

- Muistan, että vanhat äijät puhuivat tästä silloin 1970-luvulla. Mutta eihän me mitään kuunneltu.

"SDP:n hajoaminen
innostava esimerkki"

Heidi Auvisen mielestä Kun Suomi punastui muuttaa kuvaa lähimenneisyydestä laajemminkin kuin sosiaaliturvan synnyn osalta.

- Usein saa lukea SKDL:n ja SDP:n välisten tappeluiden vaikuttaneen kansanliikkeen pienentymiseen. Ja että television tulo ja vapaa-ajan lisääntyminen vähensivät työväentalojen ja 1950-luvun liikkeen merkitystä. Mutta tästä kirjasta tuli ihan toisenlainen olo. Että eihän se mihinkään vähentynyt, aivan massiivinenhan se oli, kun katsoo näitä kuvia.

SDP hajosi ajan melskeissä. Tannerilainen siipi tuki oikeistolaista talouspolitiikkaa ja Päivi Uljaksen tulkinnan mukaan paluuta 1930-lukulaiseen yövartijavaltioon. Puolueen vasemmisto-oppositio järjestäytyi omaksi ryhmäkseen ja perusti vuonna 1959 uuden puolueen TPSL:n.

Joonas Leppäsestä ajatus puolueen hajoamisesta poliittisiin erimielisyyksiin on innostava. Hänestä yletön konsensushakuisuus johtaa nyt vain siihen, että sama politiikka jatkuu riippumatta siitä, ketkä istuvat hallituksessa.

Luultiin, että
vasta sosialismissa

Miten suuri oli 1950- ja 60 -luvuilla toteutettu muutos? Päivi Uljaksen mukaan niin suuri, etteivät kaikki mukana olleet uskoneet siihen itsekään. Hän haastatteli ihmisiä, jotka olivat ajatelleet tavoitteidensa toteutuvan vasta sosialismissa.

Mutta Uljas muistuttaa "mahdottomia" vaatineiden ihmisten taustasta: Oli työläisiä, jotka eivät olleet saaneet ruokaa edes hätäavusta, koska olivat kommunisteja. Hävitty kansalaissota oli vielä elävää todellisuutta monille. Toisaalta oli karaistuttu lakoissa ja taisteluissa rikkureita vastaan.

- He eivät uskoneet, että tämä on saavutettavissa, mutta kaikki saavutettiin. Saatiin kunnollinen sosiaaliturva, siedettävä työlainsäädäntö, 40-tuntinen työviikko. Seuraavan vasemmistoenemmistön aikana tuli peruskoulu, työehtosopimusten yleissitovuus, työeläkelaista korjattiin kesken jääneet asiat. Kyllä se huikea muutos oli.

Päivi Uljas puhuukin onnellisesta sukupolvesta, koska kaikki sen tavoitteet toteutuivat.

- Köyhistä 12 lapsen tölleistä, kylmiltä tiloilta tultiin Helsinkiin, saatiin kaksio Kontulasta, tehtiin työtä. Luottamusmiehet saivat asiat kuntoon. Minun sukupolveni pääsi yliopistoon.

- On muutostarve, idea siitä mitä halutaan ja sitten tehdään se riippumatta siitä, mitä muut sanovat. Ja koetaan, että se mitä tehdään, on oikein, Joonas Leppänen tulkitsee kansanliikkeiden ikiaikaista taivalta.

Milloin vastarintaa
nykyiselle oikeistolle?

- Mutta miten massiivisen oikeistolaisen ryhtiliikkeen pitää tänä päivänä olla, ennen kuin ihmiset suuttuvat, ihmettelee puolestaan Dan Koivulaakso.

Hän viittaa Päivi Uljaksen kirjoittamaan siitä, että vasemmistoenemmistö ja koko kansanliike syntyivät nimenomaan 1950-luvun oikeistolaisen ryhtiliikkeen vastapainoksi.

Koivulaakso pohtii, että ehkä yhtenä ongelmana on nykyvasemmistolainen tapa puhua.

Vasemmistoliitto näyttää puhuvan voimakkaasti syrjäytyneistä, joita on autettava ikään kuin he eivät osaisi auttaa itseään.

- On todella hämmentävää, että tällainen taisteleva porukka on keskustelusta pois mahdollisuutena.

Kuitenkin hänen mielestään tälläkin hetkellä on liikkeitä, jotka suoraan haastavat kapitalistisen logiikan. Dan Koivulaakso katsoo Yrjö Lintusen kuvaa työväentalon talkoista ja vertaa vallattujen talojen ja sosiaalikeskusten tavallaan olevan uusia työväentaloja. Viime kesänä Helsingissä alkaneet talonvaltaukset ovat tänä vuonna levinneet moniin kaupunkeihin.

- Nämä ovat yksi keino, jolla tällä hetkellä lähdetään mobilisoitumaan.

Sosiaaliturvaa ei tehty kenenkään puolesta, vaan se tehtiin itse. Päivi Uljaksen mukaan sen ajan liikkeeseen osallistui valtavan lahjakkaita työmiehiä ja -naisia, jotka tekivät itse kaiken. Haettiin määrätietoisesti muutosta.

Joonas Leppänen huomauttaa, ettei 1950-luvulla jääty odottamaan mitan täyttymistä, vaan sitä lähdettiin itse täyttämään.

"Tulonjako
nyt ydinasia"

Luontevasti keskustelussa liu´utaan 1950-luvulta kohti tätä päivää. Mikä on 2000-luvun murros ja mistä löytyvät uuden liikkeen tavoitteet?

Päivi Uljas katsoo, että murros on jo päällä ja se on toimihenkilöiden proletarisoituminen.

Dan Koivulaakso lisää prekariaattiliikehdinnän sekä kontrollin lisääntymisen kaikkialla yhteiskunnassa.

Päivi Uljas jatkaa, että olennaisinta on tulonjako:

- Minua kiinnostaa se, että kun funktionaalinen tulonjako on muuttunut ratkaisevasti työnantajien hyväksi, niin julkinen valta köyhtyy ja kaikkialle huudetaan sponsoritukea apuun. Me olemme ystäväni Pitkäsen Ritvan kanssa ajatelleet nostaa yhteiskunnan suurimmaksi ongelmaksi tällä hetkellä tulonjaon ratkaisevan muuttumisen. Yrityksillä on liikaa rahaa ja kaikilla muilla liian vähän, hän sanoo.

Perustulossa
sukupolvien kuilu

Ehkä se on sitten sukupolvien kuilu, joka tulee vastaan, kun nuorisoketju esittää erilaisia liikkeitä yhdistäväksi suureksi tavoitteeksi perustuloa.

Päivi Uljas panee vastaan: Miten se rahoitetaan?

- Verovaroin voimakkaan progression kautta, vastaa Joonas Leppänen.

- Se ei sinänsä ole kovin ongelma...

- Ai kovin ongelma ei ole, miten se rahoitetaan? Päivi Uljas pistää väliin.

- Ei, vaan jos ihmiset haluavat perustulon, niin sitä voidaan ryhtyä ajamaan, Leppänen vastaa.

Hänen mielestään Uljaksen kysymys on aina se, jolla koko keskustelu tapetaan.

Mutta Uljas ei anna periksi:

- Jotkut pitävät tämän oikeistotsunamin yhtenä syynä sitä, että keskiluokka joutuu maksamaan liian paljon, koska ydin desiili ja pääomatulot on jätetty rauhaan. Ja kun pohditaan keskiluokan kannalta tätä perustuloa, niin minusta moni näyttää ajattelevan, että heiltä vaaditaan koko ajan lisää.

Dan Koivulaakso ei näe, että perustulokeskustelulla käytäisiin keskiluokan kimppuun. Sen rahoitus on otettava pääomalta.

Heidi Auvinen myöntää, että perustulon kehittely on vielä utopistisella tasolla.

- Mutta mikäli se saadaan konkretisoitua, niin kyllä se minustakin voisi olla muutos, jota kaikki voisivat lähteä tukemaan.

Päivi Uljas kysyy vielä, mitä sellaista annettavaa perustulolla olisi esimerkiksi yötyötä tekevälle leipurille, että hän kaiken kiireen ja juoksun keskellä lähtisi osoittamaan mieltä sen puolesta.

Dan Koivulaakso vastaa, että perustulo helpottaisi monen ihmisen elämää.

- Se voisi olla tavoite, joka saa kriittisen massan liikkeelle. Ei varmasti tässä kirjassakaan käsiteltyjä asioita kaikki kannattaneet, moni vastusti niitä.

Lisää suoraa
demokratiaa

Joonas Leppäsen mielestä toinen tämän ajan vaatimus voisi olla suoran demokratian lisääminen.

- Tällä hetkellä varmasti moni on aika turhautunut siitä, että päättäjät tekevät jotain, vaikka kansalaiset ovat ihan toista mieltä. On esimerkiksi kauhea Nato-vastaisuus ja silti sitä viedään eteenpäin. Voitaisiin laatia malleja kansalaisaloitteesta, jolloin näitä asioita saadaan vedettyä väkisin kansanäänestykseen, hän esittää.

Heidi Auvinen taas pohtii vasemmistokeskustelun menevän usein pieleen, kun puhutaan hyvinvointivaltiosta. Hän ei usko, että sodan jälkeen kukaan lähti tietoisesti rakentamaan mitään hyvinvointivaltiota.

- Ei tietoisesti rakennettu mitään sellaista, vaan esitettiin konkreettisia vaatimuksia ja tehtiin konkreettisia uudistuksia. Nyt minusta pitäisi toimia jossain määrin samalla tavalla eli rakentaa sosiaalista, yhteistä hyvää. Ja sitten kahdenkymmenen vuoden päästä ihmiset voivat todeta, että nuohan rakensivat hyvinvointivaltion. Pitäisi lähteä ruohonjuuritasolta niin kuin joskus ennenkin on lähdetty.

Opiksi ja
malliksi

Lopuksi: Onko Päivi Uljaksen Kun Suomi punastui -kirjassa jotain opiksi otettavaa nykyiselle vasemmistolle ja nykyisille liikkeille?

Dan Koivulaakson mielestä ei suoraan, koska yhteiskunnallinen tilanne niin erilainen.

- Mitään suuria oppeja ei voi ottaa. Mutta sen voi ottaa, että tämä on innostava kirja. On löydetty epäkohtia ja lähdetty taistelemaan niitä vastaan. Näin pitää toimia jatkossa ja todennäköisesti aina. En keksi miten muutenkaan rakennetaan itselle parempaa elämää.

- Olen eri mieltä. Minusta tästä voi oppia paljonkin, toteaa Joonas Leppänen.

- Minusta tässä on todella paljon samanlaisia asioita, jotka ovat tänä päivänä myös ongelmia. Sehän voidaan oppia tässä, että aikaisemmin ne on ratkaistu tällä tavalla ja tehdä samantapaisia ratkaisumalleja.

Heidi Auvinen toivoo, että kirjaa luetaan sen tulkinnan takia.

- Perinteisen Suomen historian, poliittisen historian ja ylhäältä päin annetun hyvinvointivaltion tulkinnan rinnalle vaaditaan raikkautta ja tässä on sitä.

Uljaksen
työ jatkuu

Päivi Uljas on nyt julkaissut kaksi kirjaa sosiaaliturvan synnystä. Hänen pro gradu -tutkielmaansa pohjautuva Taistelu sosiaaliturvasta ilmestyi vuonna 2005 ja Kun Suomi punastui taas on väitöskirjatyön satoa.

Seuraavaksi hän paneutuu laajan haastatteluaineiston pohjalta siihen, miksi nämä työläiset lähtivät liikkeelle.

Lisäksi hän käy läpi Helsingin Sanomien arkistoa ja lisää kolmannen äänen ajan lehdistökeskusteluun Kansan Uutisten ja Suomen Sosiaalidemokraatin rinnalle.

Lisäksi hän aikoo tutkia vuoden 1958 SKDL:n vaalivoiton syitä ja taustoja.

Parhaassa tapauksessa väitöskirja ilmestyy vuonna 2010.

Puna-Paavosta euro-Lipposeksi

Katja Boxberg: Paavo Lipponen. Nemo 2004.

1990-luvun Suomen vaikutusvaltaisin poliitikko Paavo Lipponen kulki pitkäntien tulipunaisesta nuorisoradikaalista oikeistodemariksi. Maun mukaan voi luonnehtia Lipposen näkemysten kypsyneen iän myötä tai takin kääntyneen kaikissa keskeisissä poliittisissa kysymyksissä 180 astetta.

KAI HIRVASNORO

Miten sotilasuraa miettineestä kuopiolaiskoululaisesta tuli ensin aseistakieltäytyjien yllyttäjä ja vasemmistoradikaali, sitten kommunistiksi epäilty SDP:n puoluevirkailija ja vähitellen eurooppalaisesti suuntautunut oikeistodemari?

Kahdeksan vuotta pääministerinä vaikuttanut SDP:n puheenjohtaja PaavoLipponen on haastatteluissaan pysynyt tiukasti asialinjalla. Hän ei ole availlut vaatekaappiaan henkilökohtaisista ajatuksista puhumattakaan. Jotain itsestään hän on paljastanut vain tulistuessaan milloin poliittisille vastustajille - lähinnä keskustalle - milloin lehdistölle.

Lärväily ja kauna ovat Lipposen mieliluonnehdintoja häntä kiukuttavista asioista.

Lipponen oli 1990-luvulla Suomen vaikutusvaltaisin mies, mutta henkilönä täysi arvoitus. Nyt tuota arvoitusta avaa elämänkerta, jonka tekemiseen Lipponen ei ole tyylilleen uskollisena myötävaikuttanut millään lailla.

Paavo Lipposen pääministerivuosista Katja Boxbergin elämänkerta ei kerro mitään, mitä ei olisi voitu lukea tuoreeltaan lehdistä. Mutta ainakin nuoremmalle lukijalle on suorastaan hätkähdyttävää, miten pitkän tien tulipunainen nuorisoradikaali on vuosikymmenten kuluessa kulkenut.

Eikä kaikkia "haihatteluja" voi pistää edes nuoruuden piikkiin. Vielä vuonna 1986 hän vastusti ydinvoimaa kirjassaan Muutoksen suunta ja vaati mahdollisesta lisärakentamisesta kansanäänestystä. Kuusitoista vuotta myöhemmin Lipponen oli pääministeri, kun viidennestä ydinvoimalasta päätettiin. Kansanäänestyksestä ei puhuttu yhtään mitään.

Vanhalla käytiin
jatkuvaa keskustelua

Paavo Lipposen suku on täynnä sotasankareita ja sotilasura väikkyi elämänkerran mukaan hänenkin mielessään, kun varusmiespalvelus alkoi kesäkuussa 1959 Pohjois-Savon prikaatissa. Aliupseerikoulu jäi kuitenkin kesken ja haaveet reserviupseerikoulusta kariutuivat loukkaantumiseen Tuntemattoman sotilaan paloaukealla.

Pettymyksen vastapainoksi Lipponen pääsi seuraavana vuonna opiskelemaan stipendiaattina Dartmouthin yliopistoon Yhdysvaltoihin, jossa radikalismi alkoi samaan aikaan nostaa päätään ja nuori Lipponen imi vaikutteita. Hän onkin sanonut lukuvuoden muuttaneen elämänsä.

Amerikan vuosi, opiskelu Helsingin yliopistossa ja otollinen aika, 1960-luvun alku, radikalisoivat Paavo Lipposen. Hän löysi yliopistolta nopeasti uusvasemmistolaisiksi itseään kutsuvan porukan, johon kuuluivat muun muassa Jaakko Blomberg, Pekka ja Kati Peltola, Kalevi ja Helena Suomela, Jaakko Kalela sekä Ilkka ja Vappu Taipale.

Elämänkerran mukaan samat ihmiset olivat monessa mukana ja aktivistijoukon sisärenkaassa olikin vain kymmenkunta nuorta. Aluksi enemmän kirjallisuudesta kiinnostunut Lipponen tempautui nopeasti järjestötoimintaan. Vanhan kuppilassa oli pian käynnissä jatkuva keskustelu.

Yksipuoliseen
aseistariisuntaan

Aluksi nuoret kiinnostuivat rauhanasiasta ja pasifismi vyöryi opiskelijapiireihin. Paavo Lipponen oli perustamassa sekä maltillista Ylioppilaiden YK-yhdistystä keväällä 1963 että elokuussa Suomen yksipuolista aseriisuntaa vaatinutta Sadankomiteaa, jonka mallin Suomeen toivat Englannissa kesätöissä olleet Kalevi Suomela ja Osmo Apunen. Helmikuussa 1964 Sadankomitean aktivistit, Lipponen muiden mukana, valottivat käsityksiään Ylioppilaslehdessä. He katsoivat, että Suomen turvallisuus voidaan taata ilman omaa armeijaakin.

"Yksipuolinen aseistariisunta on keino, jota kannattaa tutkia. Sadankomitean jäsenet luottavat siihen, että yksipuolinen aseistariisunta ei merkitsisi Suomen turvallisuuden heikkenemistä."

Lipposen ura eteni, kun hänet palkattiin syksyllä 1963 Ylioppilaslehden ylioppilasasioiden toimittajaksi. Pian repertuaari laajeni kuitenkin kansainvälisiin asioihin, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan sekä rauhanaatteeseen. Nuoren vaikuttajan maine alkoi kasvaa, olihan Ylioppilaslehti silloin laajalevikkinen valtakunnallinen julkaisu.

Vuonna 1964 Lipponen puolusti lehdessä kiivaasti kommunismia ja vuonna 1965 hänet valittiin sosialidemokraattien listalta ylioppilaskunnan edustajistoon ensimmäisissä selkeästi poliittisissa edustajiston vaaleissa.

"Vapaa Eesti"
epärealismia

Vuonna 1964 opiskelijapiireissä ryhdyttiin luomaan suhteita Neuvostoliittoon ja samalla ylioppilaskunta katkaisi välit Ruotsissa toimiviin virolaispakolaisten ylioppilasjärjestöihin. Paavo Lipponen kirjoitti Ylioppilaslehdessä pakolaisjärjestöjen olevan epäilyttäviä veriveljeskuntia, jotka ratsastavat vastakohdilla "vapaa" ja "orjuutettu" maailma. Kirjoituksen johdosta hänet kutsuttiin Ruotsiin tutustumaan pakolaisjärjestöjen toimintaan, mutta matkan jälkeen Lipponen arvosteli entistä kiivaammin suomalaisten suhteita emigranttijärjestöihin:

"Poliittinen päämäärä 'vapaa Eesti' on jo aikoja sitten muuttunut epärealistiseksi. Ikävä kyllä Yhdysvallat manipuloi pakolaisia antamalla heille tukensa ja käyttämällä heitä propagandatoiminnassa."

Analyysi raivostutti virolaisjärjestöt.

Vuodet 1964 - 1967 Paavo Lipponen asui alivuokralaisena Kalevi ja Helena Suomelan tilavassa asunnossa Helsingin keskustassa. Lippos-elämänkerran mukaan Suomeloiden keittiöstä muodostui pian radikaalien opiskelijoiden keskus, jonne kokoonnuttiin puhumaan politiikkaa harva se ilta. Järjestötoiminnan ja politiikan lisäksi puheenaiheeksi kelpasi vain elokuva. Keittiössä ideoitiin muun muassa vuonna 1966 perustettu Ydin-lehti.

Samana vuonna Paavo Lipponen nostatti jälleen kohua vaatimalla keskustelutilaisuudessa Tampereella "uutta ulkopolitiikkaa." Lipposen mukaan ulkopolitiikka oli liian harvojen käsissä. Sen olisi oltava osallistuvaa, argumentoivaa, keskustelevaa, suunnitelmallista, tehokasta, nuorta sekä henkilöissä että asenteissa, vasemmistolaista ja lopuksi vielä aktiivista rauhanpolitiikkaa.

Lipposen puoluetoveri, Lasse Lehtinen on pilkannut vaatimusten tarkoittaneen sitä, että "Suomen ulkopolitiikan tuli kaikessa palvella vain ja ainoastaan Neuvostoliiton etua."

"Integraatio
on hidastumassa"

Ylioppilaslehden päätoimittajuuden Paavo Lipponen hävisi arvalla ja Yleisradion ajankohtaistoimitukseen häntä ei valittu, koska ohjelmapäällikkö tiettävästi luokitteli Lipposen äärivasemmistolaiseksi höyrypääksi. Sen sijaan SDP:n puoluesihteeri Erkki Raatikainen pestasi Lipposen vuonna 1967 puoluetoimistoon perustetullu tutkimusosastolle.

Valinta ei tosin ollut helppo, sillä oikeistodemarit vastustivat radikaalin miehen palkkaamista. He pelkäsivät, että puolueesta tulee pian vallankumouspuolue, jos puoluetoimistoa ryhdytään täyttämään nuorisoradikaaleilla.

- Paavo, sinä et ole oikea sosialidemokraatti, naisliiton Sylvi Siltanen puuskahti.

Vuonna 1969 Paavo Lipponen jatkoi keskustelua turvallisuuspolitiikasta:

"Turvallisuuspolitiikassa tulevat yhä tärkeämmäksi muut kuin sellaiset keinot, joita puolustusvoimat ja oikeisto meille suosittelevat. Pitäisi voimakkaasti selventää käsitteitä ja luopua siitä myytistä, että Suomi on sillä tavalla puolueeton, että me puolustaudumme asein, hyökättiin tänne mistä suunnasta tahansa."

Samana vuonna Suomen johtavana europoliitikkona myöhemmin tunnetuksi tullut Lipponen ennusti, että Euroopan integraatio on hidastumassa.

"On liian herkästi sanottu, että yhdentyminen on ilman muuta hyvä asia. Ajattelen kaikkea sitä, mitä esimerkiksi yhdentyminen länteen merkitsee meidän talouselämässä, mitä se merkitsee työntekijöille."

"Tuleeko meistä kapitalismin renkejä", Lipponen kyseli.

"Päämääränä
sosialismi"

Vuonna 1970 Lipponen syytti oppositiota neuvostovastaisesta kiihotuksesta:

"Meillä on äänekäs sisäinen oppositio, jonka tulkinta yya-sopimuksesta poikkeaa virallisesta ja joka harjoittaa kansan keskuudessa myrkynkylvöä Neuvostoliiton suhteen."

Vuonna 1971 Lipponen kehotti työhön sosialististen rakenneuudistusten puolesta:

"Näiden uudistusten tulee luoda edellytyksiä uusille sosialistisille uudistuksille eikä tule missään vaiheessa salata, että päämääränä on sosialismi ja johtavana periaatteena kollektivismi...Selvä sosialistinen linja ei ole mikään kirjoituspöytäkeksintö, vaan jokapäiväinen välttämättömyys."

Paavo Lipponen oli mukana vielä 1960- ja 70-lukujen vaihteessa nousseen Pälkäneen liikkeen alkuvaiheissa. Punaiset nuordemarit vaativat taistelua sosialismin toteuttamiseksi.

Pari vuotta myöhemmin Lipposelle oli liikaa, kun ryhmä kehitteli "marxilais-leniniläistä sosialidemokratiaa."

Tutustumassa
länteen ja itään

Paavo Lipposen "normalisoituminen" alkoi, kun hänet valittiin vuonna 1971 SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeriksi. Uudessa tehtävässään hän loi puolueelle suhteet Neuvostoliittoon, mutta matkusteli laajasti myös länsieurooppalaisten demaripuolueiden pakeilla solmimassa tuttavuuksia, joista monet kantoivat vielä hänen pääministerikaudellaankin.

Sitä ennen Lipponen kirjoitti valmiiksi Pro gradu -tutkielmansa turvallisuuspolitiikasta. Siinä hän ei todellakaan kysellyt, että "mitä vikaa on Natossa", vaan Nato oli uhka, jota vastaan Suomen tuli sotatilanteessa puolustautua yhdessä Neuvostoliiton kanssa.

Vuonna 1974 Lipponen eteni puolueen poliittisen osaston suunnittelupäälliköksi. Siinä virassa alaiset saivat tutustua hänen luonteensa niihin puoliin, jotka tulivat suurelle yleisölle tutuiksi vasta pääministerivuosina. Työhuoneen ovi pysyi visusti kiinni ja oveen ilmestyi neuvo: Jos sinulla ei ole mitään tekemistä, älä tee sitä täällä.

- Hän ei ollut sosiaalisesti läsnä, eikä milloinkaan esimerkiksi istunut kahvilla työtovereidensa kanssa. Hän kulki omissa ajatuksissaan, eikä piitannut muista, puoluetoimitsija muistelee.

Radikaali-Lipponen pilkahti pintaan vielä vuoden 1975 puoluekokouksen julkilausumassa, jossa SDP vaati muun muassa pankkien, vakuutusyhtiöiden, lääketehtaitten ja apteekkien sosialisointia. Paperin kirjoitti julkilausumatyöryhmän sihteeri Lipponen.

Pari vuotta myöhemmin julkisuuteen tuli uudistunut Paavo Lipponen. Lahden työläisnuorisopäivillä syksyllä 1978 pitämässään puheessa hän oli menettänyt uskonsa sosialismiin:

"Suomen sekatalousjärjestelmä on osoittautunut hyvin elinvoimaiseksi eikä kommunistijohtoinen keskitetty sosialismi ole menestynyt kilpailussa, vaan ns. kapitalististen maiden etumatka on edelleen huomattava. Ei ole syytä uskoa, että tämä asetelma sanottavasti muuttuisi näköpiirissä olevassa tulevaisuudessa."

Esimerkkinä Lipponen mainitsi, että Neuvostoliitossa on tarjolla saappaita vain yhtä mallia, mutta Suomessa on valinnan varaa.

Vuonna 1985 kirjoittamassaan artikkelissa Paavo Lipponen teki radikalismin tilinpäätöksen:

"Vietnamin sota ja huumeet, Tshekkoslovakian miehitys ja Pariisin poliisin pamputukset tuhosivat kansainvälisen radikaalin opiskelijaliikkeen. Jäljelle jäi vain lahkolaisuus, joka Länsi-Saksassa ajautui Baader-Meinhofin joukon terrorismiin. Suomessa Pälkäneen liikkeen loppuvaiheet ja ennen kaikkea 70-luvun kommunistinen opiskelijaliike edustivat lahkolaista umpikujan suuntaa."

"EY-kysymyksessä
minä vien, muut vikisevät"

Vallan kammareihin Paavo Lipponen pääsi, kun pääministeri Mauno Koivisto kutsui hänet poliittiseksi sihteerikseen 1979. Samoihin aikoihin Lipponen sulautui lopullisesti vasemmistoradikaalista SDP:n valtavirtaan.

1983 Lipponen valittiin ensi kertaa eduskuntaan, mutta se ura tyssäsi vuoden 1987 vaaleihin. Samana vuonna hän pyrki turhaan SDP:n puoluesihteeriksi. Puheenjohtajaksi valittu Pertti Paasio arvioi miehen yhteistyökyvyttömäksi. Tyhjän päälle pudonnut Lipponen moitti Paasiota ankarasti siitä, ettei tämä ole hallituksessa ja vaati Kalevi Sorsaa tekemään puheenjohtajalle tilaa.

1980-luvun lopulla Paavo Lipponen oli jo eurooppalaisesti suuntautunut vaikuttaja. Hän aikoi vuonna 1987 ehdottaa Suomen liittymistä Euroopan neuvostoon, mutta perui aikeensa saatuaan terveisiä Koiviston kansliapäälliköltä Jaakko Kalelalta.

Viimeistään huhtikuussa 1990 Lipponen oli valmis euro-Lipponen. Pohjolan sosialidemokraattisessa työläiskonferenssissa hän ilmoitti, että Suomen ja muiden Pohjoismaiden tulisi hakea Euroopan yhteisön jäsenyyttä, sillä Brysselissä tehtävät päätökset koskevat joka tapauksessa myös ulkopuolelle jääviä.

- Olen taatusti oikeassa. EY-jäsenyyskysymyksessä minä vien ja muut vikisevät, itsevarma Lipponen sanoi 50-vuotishaastattelussaan huhtikuussa1991.

torstaina, toukokuuta 15, 2008

Älkää taistelko orjuuden puolesta (Hetket jotka jäivät 11)


Hollywood lähti mukaan toiseen maailmansotaan ennen Yhdysvaltoja. Eurooppalaistaustaiset ohjaajat tekivät natsi-Saksasta ja Japanista elokuvia, joita nykyään kutsuttaisiin propagandaksi. Tarkoitus oli muokata amerikkalaisten mielipide suopeaksi sotaan osallistumiselle ja kiirehtiä itse sotaan lähtöä.
Hollywoodissa Hitleriä vastaan taistelivat muun muassa saksalainen Fritz Lang, ranskalainen Jean Renoir, ukrainalaistaustainen Edward Dmytryk sekä englantilainen Charles Chaplin.
Chaplin pisti pikkukulkurinsa tekemään Hitleristä naurettavan pellen elokuvassa Diktaattori (1940).
Elokuvan lopussa Tomanian diktaattori Hynkelin on määrä pitää puhe, jossa julistetaan sota alkaneeksi. Mutta kohtalon oikusta puhetta joutuukin pitämään hänen kaksoisolentonsa, pieni juutalainen parturi. Ja se on ihan toisenlainen puhe.
”Olen pahoillani, mutta en halua olla hallitsija. Se ei kuulu minulle. En halua hallita enkä valloittaa mitään. Haluaisin auttaa jokaista, jos mahdollista; juutalaista, mustaa, valkoista. Me kaikki haluamme auttaa toisiamme. Sellaisia ihmiset ovat. Haluamme elää toistemme onnesta, emme toistemme kurjuudesta.”
"Tässä maailmassa on tilaa jokaiselle, ja hyvä maa on rikas ja pystyy elättämään jokaisen. Ahneus ja saalistuksenhalu ovat myrkyttäneet ihmisen sielun ja rakentaneet vihasta raja-aidat sekä marssittaneet meidät kurjuuteen ja verenvuodatukseen.”
”Sotilaat! Älkää taistelko orjuuden puolesta, taistelkaa vapauden puolesta. --- Taistelkaamme maailman vapauttamiseksi – kansallisten rajojen kaatamiseksi, ahneuden, vihan ja suvaitsemattomuuden hävittämiseksi.”

torstaina, toukokuuta 08, 2008

Vasemmistoenemmistö 1958 ja työläisten joukkovoima synnyttivät sosiaaliturvan

Kuva: Yrjö Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 30.4. 2008)

Suomalaisen yhteiskunnan suunnasta käytiin kiihkeä taistelu 1950-luvulla. Oikeisto lähti vastahyökkäykseen työväenliikkeen sodanjälkeisiä saavutuksia vastaan, mutta koki takaiskun vuoden 1958 vaaleissa. Eduskunnan ensimmäinen vasemmistoenemmistö tuotti uuden hegemonian, jonka tuloksena syntyi hyvinvointivaltio.
Päivi Uljas: Kun Suomi punastui – Talonpoikaisesta yhteiskunnasta hyvinvointivaltioksi. KSL ja Into Kustannus.
KAI HIRVASNORO
Suomalaisen yhteiskunnan ratkaiseva käänne kohti hyvinvointivaltiota alkoi vuoden 1956 yleislakon jälkeen. Siitä käynnistyi kiihkeä kahden vuoden jakso, jona oikeisto kävi vastahyökkäykseen työväenliikkeen sodanjälkeisiä saavutuksia vastaan. Kärjistyneen vastakkainasettelun synnyttämä eduskunnan ensimmäinen vasemmistoenemmistö vuonna 1958 taittoi niskat porvarien politiikalta.
Nyt itsestään selviltä tuntuvat uudistukset, kuten työttömyysvakuutus, viisipäiväinen työviikko ja työeläkejärjestelmä pantiin silloin alulle.
Mutta ilman kansalaisten joukkoliikettä se ei olisi onnistunut. Kerta toisensa jälkeen työläiset osoittivat joukkovoimaansa kaupunkien kaduilla ja eduskuntatalon edustalla, ja muuttivat näin historian kulun.
Yrjö Lintusen kuvat
tuovat tunnelmaa
Tämä on tiivistettynä se tarina, jonka Päivi Uljas kertoo uudessa kirjassaan Kun Suomi punastui.
Samaa teemaa hän käsitteli myös kaksi vuotta sitten ilmestyneessä kirjassaan Sosiaaliturvan synty. Siinä asiaa tarkasteltiin enemmän ay-liikkeen näkökulmasta. Uusi kirja kuvaa poliittista prosessia, joka 1950-luvun lopulla hajotti lähes kaikki puolueet.
Visuaalisestikin hienon kirjan toinen olennainen elementti ovat Kansan Uutisten entisen valokuvaajan Yrjö Lintusen kuvat ajan tuimasta osallistumisesta sekä arjen askareista. Kirjojaan varten Uljas on lukenut KU:n vanhoja vuosikertoja ja siinä samalla hänelle syntyi tunne, että Lintusen kuvat on saatava julkisuuteen.
1950-luvun kamppailujen taustana oli työläisten elintason nousu sodan jälkeen. Palkkoja ja ostovoimaa kasvattivat niin lakot kuin hallitusten toimetkin. Velaksi ei silti eletty, päinvastoin. Suomen julkinen talous oli ylijäämäinen koko ajanjakson 1948-1990 ja valtion velka aleni 1950-luvulla.
Päivi Uljaksen keskeinen väite kuuluu, että vuonna 1953 oikeisto käynnisti ryhtiliikkeen tarkoituksenaan muuttaa harjoitettu talouspoliittinen linja. Hänen mukaansa porvarien tavoitteena oli palauttaa sodan jälkeen menettämänsä asemat ja 1930-lukulainen ”yövartijavaltio”, jossa julkisen vallan rooli rajataan mahdollisimman suppeasti järjestyksen turvaamiseen ja omaisuuden suojelemiseen.
Hyvinvointivaltio vai yövartijavaltio? Suomi oli silloin maa, jossa oma perunapalsta, lehmä ja suku toimivat vakuutuksina sairauden, työttömyyden ja vanhuuden varalta. Silti oikeiston mielestä valtio oli kasvanut liian suureksi. Kokoomus vaati valtion menojen supistamista, jotta veroja voitaisiin alentaa. Samaa mieltä oli SDP:n vahva mies Väinö Tanner.
Yleislakko
hajotti SDP:n
Vuonna 1955 oikeisto äänesti hintasäännöstelyn nurin. Hinnat nousivat rajusti, mikä johti vuoden 1956 yleislakkoon.
Yleislakko jakoi SDP:n rivit. Puoluesihteeri Väinö Leskinen vaati maahan poikkeustilaa ja Turun suunnalla oltiinkin jo perustamassa armeijan joukko-osastoa järjestystä palauttamaan.
SDP:n sisälle syntynyt oppositio pohti myöhemmin, mikseivät työnantajat tällä kertaa suostuneet elinkustannusten kohoamisen kompensaatioon, vaikka aiemmin näin oli tehty. He tulkitsivat taipumattomuuden syyksi Neuvostoliitossa tapahtuneet muutokset, joiden rohkaisemina porvarit alkoivat saada takaisin 1930-luvun ryhtiään.
SDP:n opposition mukaan oli myös selvää, että leskisläiset olivat vieneet puolueen sisäisen jakautumisen porvarien tietoon ja tämä uusi rintama pyrki muuttamaan sodan jälkeisen ”väärän suunnan talouspolitiikassa.”
Kansa oppimaan
realiteetteja
Yleislakko yhdisti oikeistoa. Se käynnisti mittavan propagandakampanjan teroittamaan kansalaisten mieliin, ettei elintaso nouse palkankorotuksilla.
Yleislakon jälkeen alkoi kaksivuotinen talouspoliittinen rökitys, jolla kansalaisille haluttiin opettaa realiteetteja vähän samaan tapaan kuin viime vuosikymmenen lamapolitiikalla. Erona oli, että 1950-luvulla kansantalous oli hyvässä kunnossa. Valtion tulojen ylijäämä vuonna 1955 oli 37 miljardia markkaa. Tästä huolimatta valtio oli säännöllisesti toistuvissa kassakriiseissä 1956-1958. Hintojen korotuksilla ja taantumaa syventämällä hallitus ja Suomen Pankki opettivat kansalaisille, ettei lakkoilu kannata.
Yleislakon taloudelliset saavutukset mitätöi hallitus, jossa sosiaalidemokraatit olivat mukana. Päivi Uljas pitää tätä voimakkaimpana tekijänä SDP:n hajaannuksen takana.
Kansa lähtee
kaduille
Elintason heikentämisen johdosta kansa alkoi liikehtiä keväällä 1957. Kimmokkeen suuriin mielenosoituksiin antoi Maalaisliiton vähemmistöhallituksen hanke siirtää vuoden 1957 toisen neljänneksen lapsilisien maksatus seuraavaan vuoteen.
Tämä pani liikkeelle vihaiset, myös maalaisliittolaiset äidit kautta maan. SKDL:n eduskuntaryhmälle tulvi kirjeitä ja kannanottoja muiltakin kuin puolueen jäsenjärjestöiltä.
Syksyllä eduskuntaan alkoi virrata työläislähetystöjä muidenkin asioiden merkeissä.
Kuuluisilla jarrutuspuheillaan SKDL onnistui eduskunnassa estämään lapsilisien maksatuksen siirron.
Vaaleista alkoivat
uudistukset
Oikeiston pyrkimys palata 1930-luvun talouspoliittiselle linjalle iski takaisin vuoden 1958 eduskuntavaaleissa. SKDL:stä tuli Suomen suurin puolue yli 450 000 äänellä ja eduskuntaan vasemmistoenemmistö.
SKDL:n, SDP:n sekä demariopposition edustajat jättivät elokuussa joukon lakialoitteita, joista tuli työlista uudelle eduskunnalle. SKDL:oa ei vaalivoitosta huolimatta huolittu hallitukseen, vaan maata johtivat Maalaisliiton vähemmistöhallitukset. Siitä huolimatta työläisten joukkomielenosoitusten paineessa eduskunnassa tehtiin historialliset uudistukset yleisestä työttömyysvakuutuksesta, kesäloman pidennyksestä sekä työeläkejärjestelmän luomisesta. ”Työväenpuolue” kokoomus vastusti aina näitä työläisille olennaisia parannuksia.
Päivi Uljas kirjoittaa, että myöhempi historiankirjoitus on vähätellyt ensimmäisen vasemmistoenemmistöisen eduskunnan saavutuksia.
Syitä vähättelylle on monia.
Sosiaalidemokraattinen puolue hajosi ja jähmettyi tannerilaiseen ulkopolitiikkaan. Myöhempien aikojen valtionhoitajapuolue ei ehkä lisäksi halua muistella, miten valtiontalous ei romahtanutkaan, vaikka sosiaalisia etuja parannettiin.
Porvarit eivät halua kehua kautta, jolloin SKDL oli suurin puolue ja sen johdolla eduskunta toteutti radikaalia politiikkaa heittäen oikeistolaisen talouslinjan romukoppaan.
Toisaalta kansandemokraattien kannattajat saattoivat kokea kiihkeiden taisteluvuosien saavutukset sittenkin vähäisiksi kompromisseiksi.
Taistelun tulos
oli miljoonaoptio
Päätepiste tälle tarinalle pistettiin vuonna 1962. Kokoomuksen Juha Rihtniemi joutui silloin myöntämään, ettei mikään porvarillinen hallitus voi tasapainottaa valtion taloutta vähentämällä sosiaaliturvaa. Se johtaisi siihen, että seuraavien vaalien jälkeen porvarienemmistö eduskunnassa olisi mennyt.
Joukkoliikkeen tuloksena työläiset olivat saavuttaneet voiton, jota Päivi Uljas kutsuu palkansaajan miljoonaoptioksi. Perustaltaan vuosina 1960-1963 syntynyt sosiaalivakuutus kerryttää työntekijälle taloudellista turvaa työttömyyden, sairauden ja vanhuuden varalle. Uljas kirjoittaa, että on tärkeää ymmärtää, että se on hankittu ”vaativan ja pitkäjänteisen kansalaisliikehdinnän avulla ja että sen ylläpito vaatii jatkuvaa toimintaa kansantulon oikeudenmukaisen jaon puolesta.”
”Pyrkimys palata sosiaalimenojen yövartijavaltioon on edelleen jokapäiväinen, jokaisen kansalaisen kohdalla kysymys on parhaimmillaan sadoista tuhansista euroista.”

keskiviikkona, toukokuuta 07, 2008

Timo-Erkki Heinon pankkikriisidokumentit uusitaan

(Kansan Uutiset 7.5. 2008)

Timo-Erkki Heino dokumentoi pankkikriisin koko kaaren.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Viimeinen piste 1990-luvun pankkikriisille lyötiin helmikuussa 2008, kun Turun hovioikeus ratkaisi säästöpankkioikeudenkäyntien viimeisen jutun. 14 vuotta kestänyt oikeudenkäyntien sarja maksoi veronmaksajille vielä parikymmentä miljoonaa euroa sen päälle, että pankkikriisin hinta oli 48 miljardia euroa.

Mitä oikein tapahtui ja miksi?

Yleisradion toimittaja Timo-Erkki Heino seurasi pankkikriisiä reaaliajassa ja teki siitä dokumentteja viidentoista vuoden ajan. Nyt nuo dokumentit ensimmäisestä (Pankkiryöstö) viimeiseen (Lama ja oikeus) uusitaan keskiviikkoiltaisin TV1:ssä. Niissä pankkikriisin syylliset ja uhrit puhuvat asioista sellaisina kuin sen omana aikanaan kokivat. Kyseessä on nimenomaan aikalaisnäkökulma, ei historiankirjoitus.

Sarja alkaa tänään Palkansaajien tutkimuslaitoksen johtajan Jaakko Kianderin tuoreella haastattelulla. Paljon 1990-luvun lamaa tutkinut Kiander toteaa nyt, että ylivelkaantuneiden asema olisi pitänyt korjata kauan sitten:

– Ei voi edellyttää, että velalliset ymmärtäisivät näitä asioita paremmin kuin pankit tai talouspolitiikan johto, jotka myös yllättyivät täysin. Siitä huolimatta velalliset ovat juuri niitä, jotka todella pakotettiin maksamaan tämä hinta loppuun asti.

Riskien hallinta oli
tuntematonta johtajille

Haastattelun jälkeen nähdään Heinon ensimmäinen lamadokumentti Pankkiryöstö, jonka ensiesitys oli toukokuussa 1992. Ohjelmassa vasta kysyttiin, voiko pankin saada kriisiin.

– Jos oikein yrittää, niin kai se onnistuisi: ottamalla riskejä, jotka eivät ole oikeassa suhteessa pankin riskinottokykyyn, vastasi pankkitarkastusviraston ylijohtaja Jorma Aranko.

Ohjelmassa kysytään, eikö pankinjohtajan tärkeimmän ominaisuuden pitäisi olla riskien hallinta. Haastateltavat, Arangon lisäksi pankkitarkastusviraston entinen ylijohtaja Jussi Linnamo sekä entinen valtiovarainministeri Matti Louekoski, vastaavat, että kyllä pitäisi. Mutta kun säännöstellyn rahapolitiikan aikana ei ollut riskejä, ei niiden hallintaakaan tarvinnut osata.

Kun rahamarkkinat sitten vapautettiin, niin riskit ja niiden hallinnan unohtaneet pankinjohtajat ajoivat pankit kriisiin. Ja samalla koko maan. Pankit alkoivat hakea nopeaa kasvua ja kilpailla markkinaosuuksista. Erilaisilla kannustinjärjestelmillä pankinjohtajien palkat vielä sidottiin toiminnan nopeaan kasvuun. Se lisäsi riskejä, muistuttaa pankkihistorian tutkija Antti Kuusterä.

Pankit laajensivat luotonantoaan riskejä kaihtamatta. Kenenkään suomalaisen ei enää tarvinnut olla köyhä. Jokaiselle täysi-ikäiselle, luottokelpoiselle henkilölle tarjottiin lainaa, usein varsin vähäisillä vakuuksilla. Kansantalouteen syntyi yli 100 miljardin markan suuruinen luottokupla. Kun se puhkesi, veronmaksajat huudettiin pelastamaan pankit.

”Lamavaihtoehtoa
ei ole näköpiirissä”

Vuoden 1996 dokumentissa Pankkilaskun maksajat muisteltiin aluksi menneitä. Helmikuussa 1990 valtiovarainministeri Erkki Liikanen sanoi näin:

”Kyllä suhdanteet heikkenee, mutta mitään tällaista lamavaihtoehtoa ei musta ole näköpiirissä.”

Vähän myöhemmin pääministeri Harri Holkeri kiisti kansantalouden olevan huonommassa kunnossa kuin hänen hallituksensa aloittaessa.

Hullunrohkea lainanottaja, ahne pankinjohtaja vai tyhmä talouspoliittinen päättäjä – kuka on syyllinen pankkikriisiin? Tätä kysytään viikon kuluttua uusintana nähtävässä Pankkilaskun maksajissa.

– Tragedia tässä on se, että toiset saivat ne rahat, ja lasku tulee sitten väärille ihmisille eli veronmaksajille. Tämä koko pankkituen epäoikeudenmukaisuus on, että laskusta vastaavat väärät tahot, toteaa ohjelmassa haastateltu Pekka Laajanen valtiovarainministeriöstä.

Syylliset
kriisille

Vuonna 1998 Timo-Erkki Heino tarkasteli pankkikriisin häviäjien asemaa ohjelmassa Pankkien uhrit (uusitaan 21.5.).

30 000 pienyrittäjää ajettiin konkurssiin. Pankit pelastettiin pankkituella, mutta vaikeuksiin joutuneitten yritysten tukeminen olisi sittenkin tullut yhteiskunnalle edullisemmaksi – sekä taloudellisesti että henkisesti, Heino väittää ohjelmassa.

Vuonna 2000 Heino tarkasteli pankkioikeudenkäyntejä dokumentissa Pankit tilillä (uusinta 28.5.). Oikeudenkäynnit olivat silloin puolivälissä, mutta niiden lopputulos oli jo nähtävissä: Suurin osa näyttävistä kohuoikeudenkäynneistä oli päättymässä kantajan eli Valtion vakuusrahaston eli suomalaisten veronmaksajien tappioksi. Tuossa vaiheessa lasku veronmaksajille oli jo noin sata miljoonaa markkaa.

Mutta pankkikriisille piti löytää syylliset. Talouspolitiikan päättäjien sijaan leivättömän pöydän ääreen päätyi suurella julkisella kohulla lähes 300 säästöpankkien hallitusten jäsentä ja pankinjohtajaa. Korvausvaatimusten yhteissumma oli 2,5 miljardia markkaa. Näissä oikeudenkäynneissä säästöpankkilaisia ei syytetty mistään rikoksista, vaan huolimattomuudesta lainanannossa.

Suomen pankit nyt
ulkomaisissa käsissä

Sarjan viimeinen ohjelma Lama ja oikeus esitettiin ensimmäisen kerran viime tammikuussa ja se uusitaan 4. kesäkuuta. Siinä neljä entistä säästöpankkien hallitusten jäsentä kertoo, miltä tuntuu saada kymmenien miljoonien korvausvaatimus.

Yhteenvetona pankkikriisistä Heino toteaa päättäjien kehuvan pankkikriisin myönteiseksi seuraukseksi mielellään sitä, että pankkisektori on nyt Suomessa hyvin tehokas. Ylimääräiset pankit, pankkikonttorit ja pankkitoimihenkilöt siivottiin kriisissä tehokkaasti pois.

Mutta seuraus on myös se, että ainoana maana Länsi-Euroopassa Suomen pankkisektori on nyt suurimmaksi osaksi ulkomaisessa omistuksessa. Nämä seuraukset saivat kokea esimerkiksi Sampo Pankin asiakkaat juuri äsken.

maanantaina, toukokuuta 05, 2008

Irtisanottukin tarvitsee kriisiapua


(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.4. 2008)

Nykyään kuka tahansa voi saada potkut riippumatta siitä, miten hyvin on työnsä hoitanut tai kuinka hyvää tulosta yritys tekee. Työpaikan menetys on ihmiselle kriisi, korostetaan kirjassa Irtisanotut. Mutta myötätunnon sijasta pois potkittu kohtaakin kriisin keskellä kovia vaatimuksia. On oltava valmis jättämään kaikki entinen mukaan lukien koti ja tutut ympyrät.

KAI HIRVASNORO
Kriisiterapiaan erikoistuneen psykologi Soili Poijulan ja toimittaja Riitta Ahosen kirja Irtisanotut (Kirjapaja) nostaa esiin jatkuvien yt-neuvottelujen ja irtisanomisten vaikutukset ihmiseen henkilökohtaisena kokemuksena. Irtisanomisuutisiin on jo turruttu, mutta edelleen jokainen potkut saanut on ihminen. Hänelle työpaikan menetys voi olla suuronnettomuuteen tai läheisen kuolemaan vertautuva kriisi.
Kirjaan on haastateltu kahdeksan irtisanotun lisäksi neljä irtisanomisia toteuttanutta johtajaa.
Kirja irtisanotuista tuntuu nyt epämuodikkaalta. Suurirtisanomisista huolimatta massatyöttömyys on jäänyt taakse ja julkinen keskustelu keskittyy työttömyyden sijasta työvoimapulaan.
Haavat auki
vuosiksi
Soili Poijula ei silti usko kirjan ilmestyneen mitenkään myöhässä. Irtisanomisten inhimillinen hoitaminen on perusasia, jonka pitäisi olla aina kunnossa. Mutta potkujen psyykkisistä ja sosiaalisista vaikutuksista ihmisiin ei juuri ole kansainvälistäkään tutkimusta.
Riitta Ahonen korostaa irtisanomisen osumisen omalle kohdalle aiheuttavan vuosikausiksi arpeutumattomat haavat, vaikka uusi työpaikka löytyisikin. Hän pyysi yhdeksi haastateltavakseen 20 vuotta sitten irtisanottua henkilöä, joka kieltäytyi, koska ei voi vihaltaan vieläkään puhua asiasta.
Yksi syy loukkaavalla tavalla tehtyihin irtisanomisiin piilee siinä, ettei tätä puolta käsitellä johtajakoulutuksessa. Soili Poijula muistuttaa johtajakoulutuksen keskittyvän yleensä tuloksen tekemiseen ja kilpailuun, ei epäonnistumisten käsittelyyn. Vain ne työnantajat, joilla on omaa ymmärrystä, rahaa ja resursseja, kouluttavat esimiehiä tekemään irtisanomiset inhimillisemmin. Silloin ne ajattelevat myös esimiehen omaa selviytymistä vaikeasta tehtävästä.
Soili Poijulan mielestä organisaatioon leviävän myötätuntoisen johtamisen pitäisi kuitenkin kuulua ilman muuta johtajien ja esimiesten koulutukseen.
Surevien loukkaamista
ja nöyryyttämistä
Mutta Riitta Ahosen kohtaama arki oli jopa suoranaista nöyryyttämistä. Hänen haastattelemansa ”Vilma”, 56-vuotiaana 30 vuoden työsuhteen jälkeen irtisanottu joutui hakemaan kesätyötä samasta tehtaasta, mistä oli saanut potkut.
Riitta Ahosen mukaan päällimmäinen tunne irtisanotuilla ihmisillä on kuitenkin syvä suru ja epätoivo.
– Tunne on verrattavissa lähiomaisen kuolemaan. Alussa irtisanominen on sokki, jota ei tahdo käsittää todeksi, hän kuvaa.
Myötätuntoon
aletaan uupua
Oikeastaan Irtisanotut-kirja ilmestyikin juuri oikeaan aikaan. Soili Poijulan mukaan juuri nyt on hyvät mahdollisuudet parantaa toimintakulttuuria, kun mitään kriisiä ei ole päällä. Eihän katastrofeihinkaan valmistauduta katastrofin aikana, vaan sitä ennen.
– Tarvittaisiin tutkimusta ja kehittämistä, jotta esimerkiksi Työterveyslaitos olisi kehittämässä malleja, miten toimia irtisanomistilanteissa, hän ehdottaa.
Kirjassa käytetään sanaa myötätuntouupumus. Suhtaudutaanko työttömäksi jääviin hyvinä aikoina ymmärtämättömämmin ja kärsimättömämmin?
– Myötätuntouupumus näkyy suomalaisessa yhteiskunnassa turtumuksena ja arvoissa kilpailuna ja kovuutena. Että jokainen huolehtii lähinnä itsestään, Soili Poijula vastaa.
Käänteen
kynnyksellä?
Myötätuntouupumus näkyy Poijulan mielestä siinä, ettei Suomessa jakseta Kemijärveä lukuunottamatta reagoida suuriinkaan irtisanomisiin samalla lailla kuin esimerkiksi Saksan Bochumissa.
Toisaalta Riitta Ahonen kertoo Lapin yliopiston sosiologipäivillä joitakin viikkoja sitten kuulemastaan. Siellä keskusteluun nousivat myös Kemijärven Massaliike ja juuri Nokian Bochumin tehtaan lakkauttamista vastaan nousseet protestit. Sosiologipäivillä arveltiin, että puolen vuosisadan kuluttua näitä kahta reaktiota pidetään jonkin uuden alkuna. Tästä alemmaksi ei enää pääse, vaan ihmisten mitta alkaa tulla täyteen ja olemme jonkin käänteen kynnyksellä.
Aikaa surra
menetystään
Suhtautuminen työpaikkansa menettäviin on armotonta. Valtiovaltakin katsoo, että työn perässä pitää muuttaa vaikka toiselle puolelle maata ja nopeasti. Työttömäksi jäävälle ei sallita samanlaista toipumisaikaa kuin muunlaisen kriisin kokeneelle. On oltava pirteä, aktiivinen ja valmis muutoksiin.
Riitta Ahosen tapaamien joukossa tällaisia nykyajan ihannetyöttömiä ei ollut, ei edes nuorempien joukossa.
– Eräässäkin perheessä oli yhtä aikaa meneillään avioero. Irtisanottu puoliso ei voinut muuttaa kauas, koska lapset eivät enää olisi tavanneet toista vanhempaansa. Lasten kannalta muuttovaatimus onkin kohtuuton. Heidän pitäisi jättää koulu ja kaverit. Muutenkin irtisanomisten vaikutus lapsiin unohdetaan, vaikka lapset kärsivät eniten, joskin viiveellä.
– Työpaikan menettämiseen pitäisi antaa suruaikaa. Ihan niin kuin Ilkka Kanervakin oli sairauslomalla ja sai olla vähän aikaa poissa kuvioista ja toipua, Ahonen vertaa.
– On se sellainen isku kuitenkin jokaiselle ihmiselle. Ja sitä kovempi isku se on, mitä sitoutuneempi ihminen on työpaikkaansa.
Ahonen muistuttaa, että uudelleen työllistyneet saavat usein huonompaa palkkaa ja menettävät monia ansaitsemiaan etuja. He saavat tavallisesti pätkätöitä, joista on helppo joutua uudelleen irtisanotuksi.
– Eräs irtisanottu kertoi, kuinka työnantaja jatkaa työsuhdetta aina vasta viimeisen työvuoron iltana, mahdollisimman myöhään. Mitään ei voi siis suunnitella eteenpäin ja moni koulutukseen osallistuminenkin on peruuntunut tämän pompottelun takia. Menettely tuntuu erityisen loukkaavalta, kun sen kohteeksi joutuu yli 20 vuoden työkokemuksen omaava ammattimies, kuten tämäkin irtisanottu oli.
Tunteet
sivuutettu
Soili Poijula julkaisi vuonna 2003 selviytymisoppaan työpaikan menettäneille. Se on suunnattu yksilöille, jotta irtisanotut voisivat ymmärtää omia tunnereaktioitaan ja ajatuksiaan, ja katsoa, mitä tilanteessa voisi tehdä.
– Meillä on kokonaan sivuutettu se, että irtisanotuksi joutuminen tuntuu joltakin. Konsulttifirmat ovat olleet apuna uuden työn hakemisessa, mutta ihmisiä on vain opetettu tekemään hakemuksia, myymään itseään. Mutta täytyy olla tasapainossa ja voimissaan, jotta kestää pettymyksiä ja jaksaa markkinoida itseään. Se puoli on täysin sivuutettu, Poijula sanoo.
Miltä se sitten tuntuu? Kirjassa irtisanomista verrataan väkivallan kohteeksi joutumiseen ja hylätyksi tulemiseen. Uuden työpaikan reippaan hakemisen vaatimus voi olla kohtuuton irtisanotulle, jonka toimintakyky on heikentynyt traumaattisten reaktioiden tai kriisin vuoksi.
– Lääketieteellisesti trauma on määritelty niin, että siinä on kuoleman tai fyysisen loukkaantumisen vaara. Irtisanomisen voi ajatella olevan traumaattinen, kielteinen tapahtuma ihmisen elämässä. Auto-onnettomuus, jossa ei loukkaannuta fyysisesti pahoin voi olla pienempi asia, Poijula vertaa.
– Työ- ja toimeentulo ovat aikuisen ihmisen mielenterveydelle tärkeimmät asiat. Kaikista muistakin asioista aikuiset selviytyvät paremmin, jos heillä on se työ ja toimeentulo.
Häpeän tunne
hakea apua
Joissakin irtisanomistilanteissa työntekijöille onkin nykyään tarjolla kriisiapua. Soili Poijula on itsekin ollut joidenkin yt-neuvottelujen kestäessä luennoimassa stressaavan tilanteen psyykkisistä vaikutuksista ja mahdollisuuksista saada apua.
Riitta Ahosen tapaamat irtisanotut eivät tällaista apua saaneet eivätkä juuri muutakaan.
– Joissakin työpaikoissa psykologi saattoi käydä juttelemassa, mutta mitään systemaattista hoitoa ei ollut. Muutama hakeutui omatoimisesti psykologin luo, mutta monelle on vähän häpeällistä, että joutuu leimatuksi, jos lähtee hakemaan apua, hän muistuttaa asian kääntöpuolesta.
Psykologinen
sopimus purettu
Reaktio irtisanomiseen riippuu Soili Poijulan mukaan sen syistä. Jos tulee potkut yrityksen huonon tuloksen takia, se ymmärretään paljon paremmin kuin voittoa tuottavan yrityksen toiminta.
Sanotaankin, että nykyisestä työelämästä on sanottu irti vanha psykologinen sopimus, jonka mukaan riitti, että teki työnsä hyvin. Moni kuitenkin kuvittelee, että tällaiset pelisäännöt pätevät edelleen.
– Kyllä ihmiset ovat tähän saakka niin kuvitelleet. Eihän kukaan halua ajatella, että minulle tapahtuisi jotain pahaa. Mutta luulen ihmisten pikkuhiljaa oppineen, että ihmistä tärkeämpi on raha, Riitta Ahonen toteaa.
Olisiko oikeastaan ihan reilua ja ilmaa puhdistavaa, että EK ilmoittaisi vanhojen pelisääntöjen purkaantuneen ja että kuka tahansa voidaan irtisanoa koska tahansa?
– Olisi reilumpaa, jos puhuttaisiin asioista niin kuin ne ovat. Suoranainen valehtelu ja epävarmuudessa pitäminen on kaikkein vaikeinta kestää. Olemme menossa entistä kovempaan maailmaan, jossa valtiokin alkaa lipsua vastuustaan. Paluuta entiseen ole eikä muutosta tapahdu, ellei ihmisten tuska tule ilmi ja ihmiset vaadi parempaa, Riitta Ahonen sanoo.
Syvä ammattitaito
ei enää arvossa
Kirjassa todetaan, että aiemmin irtisanomiset tehtiin lähes aina tuotannollisista syistä. Nykyisin viidesosassa selityksenä on työntekijän henkilöön liittyvät syyt.
Muutoksen syitä ei ole selvitetty, mutta nykyisen työelämän ihannealainen pitää huolen vain omista asioistaan, pyrkii miellyttämään työnantajaa, joustaa ja on aina valmis muutoksiin.
– Syvällinen ammattitaito ei välttämättä ole enää tätä päivää, vaan nyt on erilaiset arvot ja osaamisen vaatimukset, Soili Poijula pohtii.
– Ennen ihmisen psyykkisen kehityksen kannalta myönteisinä ominaisuuksina pidettiin rehellisyyttä, luotettavuutta, toisten huomioon ottamista ja myötätuntoisuutta. Nyt korostuvat yksilökeskeisyys, oman edun tavoittelu ja liian voimallisen sitoutumisen välttäminen. On oltava valmis vaihtamaan tehtäviä hyvin nopeasti.
Osattomuus
pahin kohtalo
Irtisanotun kohtalo Soili Poijulan ja Riitta Ahosen kirjan perusteella on yhdellä sanalla määriteltynä osattomuus. Eli:
– Suurin osa aikuisista kuuluu yhteiskuntaan ja yhteisöön työn kautta. Jos menettää työn, varsinkin sosiaalinen maailma jää hyvin suppeaksi. Ja jos ajattelee terveydenhuoltoa, niin työterveyshuollon piirissä olevat ovat aika hyvässä asemassa. Kun jää työttömäksi, putoaa juuri niistä palveluista, joita tarvitsisi paljon enemmän kuin työssä olevat, selittää Soili Poijula.
Riitta Ahonen tapasi irtisanottujen lisäksi myös irtisanojia. Mitä hän oppi?
– Raaimpia toimissaan ovat pörssiyhtiöt. Mutta tämä on aika paljon kiinni myös henkilöstä. Isossakin talossa voi olla inhimillisesti ajattelevia johtajia, jotka ottavat ihmisen huomioon. Jos tahtoa on, irtisanomiset voi tehdä vähemmän loukkaavalla tavalla.
Oli aivan kuin ihmisiä olisi teuraaksi viety. Vajaa sata ihmistä irtisanottiin yhden päivän aikana. Työnantajan edustaja käveli irtisanotun mukana ja varmisti, että hän meni ulos asti, kuvaili elektroniikka-alalla työskennellyt ”Mikko.”
Riitta Ahonen haastatteli irtisanottuja vuosina 2005–2006, mutta on pitänyt heihin edelleen yhteyttä. Millaisia selviytymistarinoita sieltä löytyy?
– Ainakin kaksi on saanut vakituisen työpaikan, osa on täysin tyhjän päällä ja osa jatkuvassa epävarmuuden tilassa, eikä tiedä, jatkuvatko työt vai ei.
– Kaikkein heikoimmilla ovat vuosikymmeniä ison työnantajan palveluksessa työskennelleet, joilla ei ole koulutusta muuhun työhön. On täysin häikäilemätöntä ja anteeksiantamatonta irtisanoa heidät eläkeiän kynnyksellä. Samalla koko ihmisen tekemän työn arvo mitätöidään. Kenelläkään ei pitäisi olla siihen oikeutta.