tiistaina, tammikuuta 29, 2008

Demokratiasta syntyi vain käkikello (Hetket jotka jäivät 2)


(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.1. 2008)

Carol Reedin Kolmatta miestä katsoessa odottaa aina Harry Limen (Orson Welles) ensimmäistä kohtausta. Sitä saakin odottaa, sillä tunnin ja kolme varttia kestävässä elokuvassa hän näyttäytyy ensi kerran vasta, kun elokuvasta on kulunut tunti ja vartti. Silloin Harry Lime saapuu vähitellen kuviin maailmanpyörän juurelle.
Ollaan sodan raunioittamassa Wienissä. Roskaromaaneja kirjoittava Holly Martins (Joseph Cotten) on tullut kaupunkiin etsimään ystäväänsä, mutta päätyykin saman tien tämän hautajaisiin. Kaikki kehottavat Holly Martinsia painumaan takaisin kotiin, sillä Harry Lime on kuollut liikenneonnettomuudessa.
Mutta viimein kaksikko kohtaa toisensa.
Harry Lime harjoittaa Wienissä laitonta ja tappavaa lääkebisnestä. Holly Martins kertoo Harry Limelle, että huijaus on paljastunut. Ruumisarkku on nostettu maasta ja sieltä löytyi kokonaan toinen mies.
Harry Lime: Kukaan ei ajattele ihmisiä. Ei ainakaan hallitus, miksi siis me? He puhuvat kansasta ja proletariaatista, minä huijattavista. Heillä on viisivuotissuunnitelmansa ja minulla on omani.
Holly Martins: Uskoit ennen jumalaan.
Harry Lime: Uskon vieläkin. Uskon armoonkin, mutta kuolleiden on parempi olla kuolleita. He eivät kaipaa mitään.
Noustaan pois maailmanpyörästä. Harry naureskelee ennen poistumistaan paikalta.
Harry Lime: Älä ole noin synkkä. Ei tämä niin kamalaa ole. Olihan Italiassakin Borgioiden aikana 30 vuotta murhia ja verenvuodatusta, mutta sieltä saimme Michelangelon, Leonardo Da Vincin ja renessanssin. Sveitsissä oli veljellistä rakkautta ja 500 vuotta demokratiaa, ja mitä hyvää siitä syntyi? Käkikello.
Elokuvan sivuosassa kersantti Painea esittää muuten yli sadan elokuva- ja tv-roolin mies Bernard Lee. Rooleista muistetaan vain yksi. Hän on alkuperäisten James Bond-elokuvien M.

maanantaina, tammikuuta 28, 2008

Dokumentaristi Seppo Rustanius näkee punaisten kohtalossa suurta draamaa

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.1. 2008)


Vuosi 1918 vei dokumenttiohjaaja Seppo Rustaniuksen mennessään 1980-luvun alussa. Uudessa elokuvassa Uhrit 1918 havainnollistuu se, millaisia massateloituksia Suomessa pantiin täytäntöön 90 vuotta sitten.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Vuosi 1918 ei jätä ohjaaja Seppo Rustaniusta rauhaan. Dokumenteissaan hän on valottanut mm. naispunakaartilaisten, Suomessa olleiden venäläisten sekä punaorpojen kohtaloita. Viime vuonna häneltä ilmestyi yhdessä Tuulikki Pekkalaisen kanssa kirja punavankileireistä.

Helsingin DocPoint-festivaaleilla esitettiin Rustaniuksen uusi dokumentti Uhrit 1918. Televisiossa se nähdään jo 5. helmikuuta Ylen kakkosen dokumenttiprojektin ohjelmistossa.

50-minuuttinen Uhrit 1918 on voimakkaasti tunteisiin koskettava kuvaus Suomessa 90 vuotta sitten vallinneesta kauhun ja terrorin ajasta, jona valkoisten kostajien mielivalta rinnastuu nykykatsojan silmissä esimerkiksi Ruandan verilöylyyn. Samanlaisia ruumiskasoja nähtiin kummassakin sisällissodassa. Ruandassa pakolaiset hakivat turhaan suojaa kirkoista. Suomessa ainakin Jämsässä punavankeja teloitettiin kirkon kellotapulissa, koska heidän ampumisensa ulkosalla häiritsi kartanonisännän rauhaa.

Teloittaja ja
teloitettu

Uhrit 1918 -elokuvassa etualalle nousee kaksi henkilöä. Toinen on helsinkiläinen lehtimies Erik Grotelfelt, joka johti kenttätuomioistuinta Västankvarnissa Länsi-Uudellamaalla ja oli armoton teloittaja.

Toinen on kemijärveläinen työmies Matti Ollanketo. Hänet vangittiin jo helmikuussa 1918 ja teloitettiin pari kuukautta myöhemmin. Ollanketo oli aktiivinen työväenyhdistyksen mies, mutta ei punakaartilainen, sillä Kemijärvellä ei sellaista varsinaisesti edes ollut.

Mutta lopulta Grotenfeltistakin tuli sisällissodan uhri. Hän ampui itsensä huhtikuussa 1919.

Erik Grotenfelt tietenkin päätti itse, mihin meni mukaan. Mutta Rustaniuksen mukaan hän oli myös sotilashallinnon hyväksikäyttämä ja siten tavallaan uhri itsekin.

Kansallinen
murhenäytelmä

Seppo Rustaniuksen ensimmäinen 1918-dokumentti, Sotapapit, ilmestyi vuonna 1981. Ensin se sensuroitiin, sitten palkittiin.

Sen jälkeen hän on saanut monta kertaa vastata kysymykseen, mikä sisällissodassa edelleen kiinnostaa.

Mutta mitään patenttivastausta ei ole, Rustanius sanoo. Jo Sotapappeja tehdessä hänelle valkeni, miten traaginen, merkittävä ja syvältä suomalaista yhteiskuntaa kouraiseva aihe on kyseessä.

– Se on kansallinen murhenäytelmä enemmän kuin talvi- tai jatkosota.

Omia elokuviaan Seppo Rustanius luonnehtii niin, etteivät ne kerro sisällissodasta sinänsä, vaan ihmisten kohtaloista poikkeusoloissa. Sen takia hän ei myöskään näe asiaa niin, että menneet voisi jo 90 vuoden jälkeen unohtaa. Uusia tarinoita tulee koko ajan eteen.

– Kuka sanoo, ettei vanhoja haavoja saa repiä auki? Rustanius kysyy.

– Näin sanovat ne, jotka ovat teloittajien jälkeläisiä ja jotka pelkäävät totuuden paljastumista. Se on ihan ymmärrettävää psykologista torjuntaa, ettei kukaan halua kuulla isoisän olleen lahtari, joka ampui 20 punikkia, joukossa 16-vuotiaita tyttöjä. Kun kymmenen tuhatta teloitettiin, niin teloittajia on täytynyt olla tuhansia. Kun katsoo valokuvia, niin jokaisessa näkyy vähintään kuusi teloittajaa, hän vastaa itse.

Mannerheimin
vastuu teloituksista

Aiheensa Seppo Rustanius löysi opiskellessaan teologiaa. Silloin hän alkoi pohtia, mitä papit oikein tekivät sisällissodassa ja millaisia moraalisia ristiriitoja siihen sisältyi. Ja siitä Rustanius tempautui sisällissodan problematiikkaan, ihmisten kokemuksiin ja kärsimyksiin nyt yli neljännesvuosisadaksi.

Uudessa elokuvassa Seppo Rustanius nostaa esille kansallissankariksi nostetun Mannerheimin roolin niin väkivaltaisuuksien kuin massamittaisiksi yltyneiden teloitusten suhteen. Hän käyttää sanaa ”vallankaappaus” Mannerheimin päätöksestä ryhtyä riisumaan väkivalloin aseista maassa olleita venäläissotilaita aikana, jolloin valtiovalta vielä neuvotteli heidän kotiuttamisestaan Venäjän uuden hallinnon kanssa.

Ylipäällikkö Mannerheimin antama julistus myös siirsi käytännössä päätösvallan teloituksista rintamapäälliköílle, jolloin keväällä 1918 eri puolilla Suomea työväestölle kostettiin muitakin asioita kuin ”kapina.” Mannerheimin neuvottelukunnan jäsen Aatu Åberg kirjoitti, että ”periaatteena on ampua niin paljon kuin mahdollista. Vankeja ei oteta.”

– Mannerheimilla oli keskeinen rooli vuonna 1918. Hän oli armeijan ylipäällikkö ja olisi halutessaan voinut vapauttaa kaikki punavangit. Mutta tämä kietoutuu tavoitteeseen Pietarin valtaamisesta. Hän halusi turvata selustansa. Hän oli ammattisotilas, 30 vuotta tsaarin armeijan upseerina. Hänhän oli valmis kuolemaan tsaarin puolesta. Tällaiset suuremmat kuviot kuin kahinointi työläisten kanssa Suomessa olivat Mannerheimilla mielessä, Rustanius pohtii.

Työväellä sana,
valkoisilla kiväärit

Seppo Rustanius ei omasta mielestään ole puolueellinen dokumentaristi. Hänen aiheensa vain käsittelevät punaisten kohtaloita, koska ne ovat hänestä kiinnostavampia kuin valkoisten.

– Dramaattisestikin nämä köyhyydestä nousevat ihmiset ovat paljon mielenkiintoisempia. Iso joukko ihmisiä ottaa yhtäkkiä itse oman kulttuurinsa omaan haltuunsa. 900 työväentaloa rakennettiin vuosina 1916–17 ja oli näyttämöharrastusta kuten Matti Ollankedolla Kemijärvellä. Minusta se on hienoa, että painettu yhteiskuntaluokka nostaa tällä tavalla päätään.

– Ja sitten yhtäkkiä lahtarit tulevat ase kädessä tappamaan työväenkulttuurin. Työväenliikkeellä oli sana aseena, valkoisilla kiväärit, Rustanius kiivastuu.

Tänä keväänä vuoden 1918 tapahtumia muistellaan taas monin tavoin. Seppo Rustanius toivoo, että tänä vuonna kartoitettaisiin ja dokumentoitaisiin teloituspaikkoja. Eivät ihmiset enää välttämättä tiedä ja ymmärrä, että Suomessa on punakaartilaisten joukkohautoja siellä täällä.

tiistaina, tammikuuta 22, 2008

Toitte kaksi hevosta liikaa (Hetket jotka jäivät 1)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.1. 2008)

Elokuvahistorian vaikuttavimpia käynnistyksiä on Sergio Leonen Huuliharppukostajan (1969) 14-minuuttinen avausjakso, jossa kolme pitkätakkista konnaa saapuu rähjäiselle Flagstonen rautatieasemalle. Preeria on avara, tuulimylly kitisee.
Hiljaiset miehet ottavat eleettömästi ja äänettömästi aseman haltuunsa. Eipä siihen muuta tarvitakaan kuin asemapäällikön sulkeminen komeroon.
Viiden ja puolen minuutin kohdalla tapahtuu ensimmäisen kerran. Stonyn (Woody Strode) kaljuun päähän putoaa vesipisara. Ilmekään ei värähdä. Stony pistää stetsonin päähän.
Puoli minuuttia myöhemmin Snakyn (Jack Elam) naamalle tulee kärpänen. Snaky hätistelee sitä naama muljahdellen ja puhallellen. Lopulta hän vangitsee kärpäsen revolverinsa piippuun.
Ajassa 9.13 juna saapuu ja Stony lataa aseen. Puolitoista minuuttia myöhemmin juna jatkaa matkaansa. Ketään ei jäänyt asemalle. Konnat kääntyvät lähteäkseen, kun kuuluu huuliharpun ujellus. Harmonica (Charles Bronson) onkin laskeutunut toiselle puolelle.
Harmonica: Entä Frank?
Snaky: Frank lähetti meidät.
Harmonica: Onko minulle hevosta?
Konnat virnuilevat toisilleen.
Snaky: No...Näyttää, että meillä on yksi hevonen liian vähän.
Kivikasvoinen Harmonica pudistaa päätään.
Harmonica: Toitte kaksi liikaa.
Vielä hetki tuijottelua. Aseet puhuvat. Käteen haavoittunut Harmonica jatkaa matkaa, konnat eivät.

torstaina, tammikuuta 17, 2008

Mies testasi Raamatun 700 käskyä


(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.1. 2008)

Yhdysvaltojen politiikassa korostuvat taas presidentinvaalivuonna uskonnolliset arvot. Joidenkin tutkimusten mukaan jopa yli kolmasosa amerikkalaisista uskoo Raamatun olevan kirjaimellisesti totta. Mutta millaista on elämä, jos elää kirjaimellisesti Raamatun mukaan?
KAI HIRVASNORO
Ensin toimittaja A. J. Jacobs kirjasi ne kaikki muistiin. Kuuluisien kymmenen käskyn lisäksi Raamatusta löytyi lähes 700 muuta käskyä, ohjetta ja määräystä, joiden mukaan tulisi elää.
Sitten hän eli vuoden noudattaen mahdollisimman kirjaimellisesti kaikkia Raamatun käskyjä.
Jacobsin kokeesta syntyi hilpeä kirja The Year of Living Biblically (Vuoteni raamatullisesti), jossa hän kertoo, miten elämä kirjaimellisesti Raamatun mukaan onnistuu 2000-luvun New Yorkissa.
Koe ei ollut pelkästään pitkitetty vitsi. Eri mielipidemittausten mukaan 28 - 36 prosenttia amerikkalaisista uskoo Raamatun olevan kirjaimellisesti totta ja Raamatulla perustellaan Yhdysvalloissa kaikenlaisia asioita abortin vastustamisesta kantasolututkimukseen ja koulutuksen kautta säännöksiin siitä, saako sunnuntaisin myydä olutta. Juuri käynnistyneissä presidentinvaaleissa uskonto saattaa muodostua ratkaisevaksi tekijäksi.
Lisääntyi ja
täytti maata
Juutalaissyntyinen A. J. Jacobs on Esquire-lehden juttuihinsa täysillä heittäytyvä toimittaja. Edellisessä kirjassaan hän kertoi, miten käytti vuoden maailman suurimman tietosanakirjan Encyclopedia Britannican lukemiseen oppiakseen kaiken olemassa olevan tiedon. Eräässä lehtijutussaan hän ulkoisti koko elämänsä Intiassa toimivalle yritykselle. He jopa riitelivät Jacobsin puolesta tämän vaimon kanssa.
Raamattu-projektinsa A. J. Jacobs aloitti lukemalla Vanhan ja Uuden testamentin ja kirjaamalla muistiin kaikki niistä löytyvät elämänohjeet. Tukenaan hänellä oli ryhmä pappeja ja rabbeja, jotka neuvoivat käytännön ongelmissa ja tulkitsivat käskyjä.
Vuoden aikana Jacobs elää juuri niin kuin käskyissä opetetaan. Hän on niin hedelmällinen, että vuoden aikana perheeseen syntyy kaksoset, vaikka seitsemänä päivänä kuukautisten jälkeen vaimoon ei saa edes koskea.
Miehiä hän kieltäytyy kättelemästä, koska he ovat epäpuhtaita päivän siitä, kun ovat laskeneet siemenensä. Sapattina ei tehdä mitään.
Jacobs ei käytä vaatteita, jotka on tehty sekoitetuista kuiduista. Eikä hän aja partaansa. Kerran kuukaudessa Jacobs puhaltaa torveen, joka on tehty pässin sarvesta.
Hän lakkaa käyttämästä sanaa torstai, koska se juontuu pakanajumala Thorin nimestä.
Innoittajana
Gil-eno
Kaikkia käskyjä 21. vuosisadan New Yorkissa ei kerta kaikkiaan pysty noudattamaan, Jacobs myöntää. Hän tunsi himoa, juoruili ja tuli valehdelleeksikin.
Idean kokeeseensa A. J. Jacobs sai Gil-enoltaan, joka on ”maailman henkisin mies.”
”Hän aloitti elämänsä juutalaisena, muuttui hinduksi ja ylensi itsensä guruksi istuen kahdeksan kuukautta puistonpenkillä Manhattanilla puhumatta mitään. Hän perusti hippikultin New Yorkiin ja muuttui sitten uudelleensyntyneeksi kristityksi. Uusimpana inkarnaationaan Gil on ultraortodoksinen juutalainen Jerusalemissa.”
Kivitys ensin
epäonnistui...
Yksi vaikeimmin toteutettavia määräyksiä oli aviorikkojien kivittäminen, A. J. Jacobs on todennut.
Kuolemanrangaistus on hänen mukaansa Raamatun johtavia teemoja. Ison kirjan mukaan sitä ei saa ainoastaan murhasta, vaan myös aviorikoksesta, rienauksesta, sapatin pyhittämättä jättämisestä, väärästä valasta, insestistä, eläimeen sekaantumisesta, noituudesta ja niin edelleen.
Poika voi saada kuolemantuomion niin vanhempiaan vastaan kapinoimisesta kuin juoppoudesta ja ahneudestakin.
A. J. Jacobsin tutkimusten mukaan useimmiten Raamatussa mainittu kuolemanrangaistuksen tapa on kivittäminen. Siispä sitäkin on edes yritettävä, hän järkeili. Tämä tapahtui koepäivänä numero 64.
Helpotuksekseen Jacobs totesi, ettei Raamatussa määritellä, minkä kokoisilla kivillä aviorikkojia tulee heittää. Tätä porsaanreikää hyväksi käyttäen hän valitsi New Yorkin Keskuspuistossa pikkukiviä.
Aluksi hän ajatteli rangaista sapattia rikkonutta autovuokraamon työntekijää, joka oli ollut töissä sekä lauantain että sunnuntain. Mutta oli vaikea kivittää syntistä edes pienillä kivillä. Sen sijaan Jacobs pudotti kiven hänen kenkäänsä. Ja pyysi heti perään anteeksi ja poisti kiven kengästä.
...sitten tuli kahakka,
mutta myös onnistuminen
Valkoiseen kauhtanaan pukeutunut Jacobs meni puistoon murehtimaan tilannettaan. Paikalle tuli ehkä 65-vuotias mies ja kysyi, miksi tämä on pukeutunut naisten vaatteisiin. Jacobs vastasi elävänsä kirjaimellisesti Raamatun mukaan ja siihen kuuluu mm. aviorikkojien kivittäminen.
Vanha mies riehaantui kehumaan olevansa aviorikkoja. Hän tekee sitä päivittäin.
”Kivitätkö nyt minut?” hän kysyi.
”Voisinko? Se olisi hienoa”, Jacobs vastasi.
”Lyön sinua naamaan. Lähetän sinut hautausmaalle”, mies uhkasi.
A. J. Jacobs päätti silti yrittää. Hän otti taskustaan kourallisen pikkukiviä: Ihan näillä pienillä vain.
Mutta mies ei ollut ollenkaan ymmärtäväinen. Hän nappasi kivet Jacobsin kädestä ja viskasi ne tämän naamaan.
Tilanne kärjistyi. Oli annettava silmä silmästä: Jacobs heitti yhden jäljelle jääneistä kivistä kohti vihaista miestä. Se osui häntä rintaan. Miehet ottivat katseillaan mittaa toisistaan ehkä kymmenen sekuntia. Sitten vanha vihainen mies käänsi selkänsä ja poistui paikalta.
”Pyhyydessä
on ideaa”
Miten vuosi muutti miestä, jolle oli opetettu Raamatun inspiroineen monet ihmiskunnan suurimmat keksinnöt, mutta joka itse oli päätynyt pitämään uskontoa vaarallisena nykyaikana, koska riski sen väärinkäytöstä on liian suuri?
Eräässä haastattelussa A. J. Jacobs sanoi kokeen muuttaneen häntä kymmenin tavoin. Aviorikkojien kivittämisen hän on lopettanut, mutta Jacobs kertoi olevansa nykyään paljon kiitollisempi monista asioista. Ja työhulluna hän nauttii edelleen siitä, että sapatti on pyhitetty levolle ja perheelle.
– Aloitin vuoden agnostikkona ja päätin sen kunnioittavana agnostikkona. Onpa jumala sitten olemassa tai ei, niin pyhyydessä on ideaa, Jacobs on sanonut.

sunnuntaina, tammikuuta 13, 2008

Taiteilija Johannes Heinonen kuvaa talvisotaa, koska se muistuttaa niin paljon nykyaikaa

Kuva: Jarmo Lintunen

(Kansan Uutisten Viikkolehti 11.1. 2008)

"1930-luvun henki nostaa päätään"
Suojeluskunnat, lotat ja Mannerheim ovat taas jalustalla. Se tympii kaikkea militarismia inhoavaa taidemaalari Johannes Heinosta. Hänen Talvisota-näyttelynsä on omistettu niille, jotka pakotettiin rintamalle.

KAI HIRVASNORO

Nokialainen taidemaalari Johannes Heinonen on selvästi teatteriohjaaja Kristian Smedsin sukulaissielu. Kummankin tuoreissa sota-aiheisissa teoksissa on otos, jossa rivisotilas on ristillä riippuva uhri.

Johannes Heinosen talvisota-aiheiset öljyvärityöt ovat helmikuun loppuun asti näytteillä Helsingissä.

Yksi Heinosen maalauksista on nimeltäänkin Riiput jo ristillä.

Näyttelynsä saatesanoissa hän painottaa, etteivät sodat ole anonyymien voimien synnyttämiä katastrofeja, vaan valtaapitävien päätösten ja politikoinnin seurauksia. Todellisia syyllisiä ei kuitenkaan etsitä, vaan heistä päinvastoin tehdään palvottavia kansakunnan ikoneja.

Johannes Heinonen on taiteilijana voimakkaasti kaksijakoinen mies. Jos tuntisi vain hänen tunnelmalliset maisemakuvansa Pirkanmaalta tai lämpimät hevosaiheiset kuvat, ei ikinä arvaisi, millaiseen villiin satiiriin hän yltää yhteiskunnallisissa maalauksissaan. Määrällisesti jälkimmäiset muodostavat miehen päätyön.

Se ei mene niin, että kauniita tauluja maalataan myytäväksi ja omat ajatukset lasketaan valloilleen niissä toisissa.

- Eikö elämäkin ole sellaista, että välillä paistaa, välillä sataa. Siinä on monta puolta, Heinonen juttelee.

Kauniit kuvat ovat hänelle vastapainoa sodalle ja satiirille.

- Jos aina tekisi näitä, niin välillä pitäisi sitten käydä lataamassa akkuja jossain. Ei jaksa, koska näissä kuvissa on kumminkin mietitty hirveän pitkälle, että mitä näiden takana on, Heinonen sanoo viitaten vaikkapa maalaukseen Saman äidin pojat, jossa Suomen armeijan kokardilakkinen poika kannattelee käsivarsillaan piippalakkista kaksoisveljeään, jonka pää on ammuttu rikki.

Satiiria Heinonen pitää itselleenkin helpompana. Kun maailman menoa koko ajan miettii, niin satiiriin sisältyvä huumori auttaa.

Halos-satiiri sulki ovet

Satiiristen maalaustensa vuoksi Johannes Heinonen arvioi olevansa Suomen sensuroiduin taiteilija. Eniten vastarintaa ovat nostattaneet presidentti Tarja Halosta kuvaavat maalaukset. Kulttuurilautakunnissa ei ymmärretä Heinosen usein rehevää naku-Tarjaa, joka yhdessä kuvassa on George Bush -silmäisen King Kongin kourassa, toisessa kumileimasimena ja kolmannessa kirmaa aamukasteisella niityllä.

Kesällä 2006 Johannes Heinonen sai valtakunnallistakin julkisuutta, kun Kouvolan kaupunki peruutti jo sovitun Tarja Halonen satiirilla -näyttelyn.

Sen jälkeen ovet eivät oikein ole Heinoselle avautuneet. Hän kertoo olevansa pari kertaa kuukaudessa yhteydessä kunnallisiin näyttelyiden järjestäjiin, mutta aina sanotaan, että on täyttä tai juuri tämä tyyli ei sovi.

- Politiikassahan kaikki vaikuttaa kaikkeen ja itsekin olen poliittinen niin kuin kaikki ovat. Kaikki eivät vaan sitä myönnä. Ovatko poliitikot, ja yleensä ihmiset, sitten niin herkkänahkaisia...Satiiri on Suomessa loppujen lopuksi kuitenkin aika uutta. Mistään ei saisi repiä huumoria, Johannes Heinonen pohtii epäsuosionsa syitä.

- Ehkä niissä on totuuden jyvä, hän vastaa kysymykseen, miksi Heinosen poliittiset näkemykset eivät miellytä.

Heinonen sanoo, ettei pilkkaa kuvillaan Tarja Halosta.

- Ei niissä minusta ole oikeastaan yhtään kuvaa, joka pilkkaisi Halosta, vaan yleensä tätä edustajien toimintaa. Sitä minä niissä ruodin, ja Halonen periaatteessa kansan keulakuvana on hyvä keulakuva minun tauluissanikin. Tunnettu ihminen ja maalauksellinen.

Tarja Halonen saa teoksissa useimmiten sympatioita ja ymmärrystä, Heinonen kirjoittaa Halonen-kokoelmansa esittelyssä.

Mutta nyt Johannes Heinosta siis näkee Helsingissä taiteilijoiden rauhanjärjestö Pandin näyttelyssä.

Johannes Heinosen Talvisodassa välittyvät hänen isänsä kokemukset. Heinosen isä lähti vapaaehtoisena rintamalle 17-vuotiaana, ympäristön paineesta. Suurimpia painostajia Vesilahdella olivat sotaisat isänmaalliset järjestöt Suojeluskunta ja Lotta-Svärd.

- Henkinen painostus oli sellaista, että ei voinut olla menemättä, Heinonen kertoo.

1930-luvun henki tulee taas

Kahdesti haavoittunut Heinosen isä oli kertonut, että jo koulussa lapsille opetettiin 1930-luvulla fasistisia Suur-Suomi-ihanteita ja piirrettiin miekalla rajoja Uraliin.

Isän kokemukset eivät kuitenkaan olleet se syy, miksi Johannes Heinonen alkoi pari vuotta sitten kuvata talvisotaa. Syy oli tämä aika, jota eletään nyt.

- Samanlainen isänmaallinen henki nostaa päätään ja se on minun mielestäni aika kielteinen juttu. Esimerkiksi meillä Nokialla vapaaehtoiset reserviläiset, tämä uusi Suojeluskunta, jakaa vettä. No, eihän siinä vedenjakelussa ole mitään pahaa, mutta tämä Suojeluskunta tulee taas, aikanaan kielletyistä lotista puhutaan, Mannerheimiä nostetaan jalustalle. Kaikki 1930-luvun meininki minun mielestäni hiipii takaisin.

Isänmaallisuudessa ei Heinosesta ole mitään vikaa. Paitsi silloin, kun siihen liitetään hänen vihaamansa sotaisuus. Ja nyt armeija näkyy hänen mielestään katukuvassa aivan toisessa mitassa kuin aiemmin. Armeija mainostaa tekevänsä työtä, jolla on tarkoitus. Parolan panssarimuseon mainoksessa pieni lapsi istuu panssarivaunulla.

- Se miten ihmisille tyrkytetään tätä armeijakuvaa on niin väärä. Se ei kerro, mihin armeijalaitos yleensä on tarkoitettu - tappamiseen, ei mihinkään muuhun.

Vapaussodan loppunäytös

Talvisodalla on Suomen kaikista sodista paras imago. Pieni huonosti varustettu armeija torjui hirmupakkasissa ylivoimaisen vihollisen.

Johannes Heinonen on tästäkin vähän eri mieltä. Hän muistuttaa Mannerheimin pitäneen vuonna 1939 talvisotaa vapaussodan jatkona ja loppunäytöksenä, ja kansan puhuneen talvisodasta ns. Erkon sotana, koska ulkoministerinä toiminut Eljas Erkko vastusti kiivaasti Neuvostoliiton vaatimia alueluovutuksia.

Johannes Heinosen isä puhui jälkeenpäin hyvin vähän sotakokemuksistaan, mutta minkäänlaista väkivaltaa hän ei sen jälkeen hyväksynyt. Sota oli jotain sellaista, mitä ei saisi ikinä olla.

Sodasta Heinosen isä puhui muitten miesten kanssa silloin harvoin, kun oli otettu vähän troppia. Johannes Heinonen kuunteli sivusta.

- Hehän kyseenalaistivat sen, mitä kirjoitettiin. Tämän opin heiltä, että kun aina sanottiin suomalaisen olevan erilainen sotilas kuin toinen ja että vain venäläiset tekivät raakuuksia, niin ei näin ole. Molemmat tekivät yhtälailla.

Mikään ei ole pyhää

Johannes Heinosen Talvisota-maalaukset ovat kuitenkin enemmän kunnioittavia kuin satiirisia. Satiiriakin tosin löytyy, varsinkin hänen jouluna valmistuneesta uusimmasta työstään Niskalaukaus, jossa Mannerheimin takapiruna häärii Hitler sekä muutamista muista. Mutta Heinosen muista töistä tuttu ilakoiva satiiri näistä töistä puuttuu.

Heinonen torjuu toimittajan käsityksen, että maalaukset ovat "kunnioittavia." Näyttely on niiden muistolle, jotka pakosta joutuivat rintamalle, hän oikaisee.

- Heitä en halua kunnioittaa, jotka halusivat sinne, koska minun käsitykseni mukaan suurin syy sotaan on se, että määrätty enemmistö haluaa sinne.

Sota on niin vakava asia, ettei sillä voi ilakoida edes satiirisessa mielessä. Oletko tätä mieltä?

- En ole. Kyllä sillä voi, mutta minä en ilmeisesti sitten osaa, minulle se on niin vakavaa.

- Joku kysyi joskus, että onko minulle mikään pyhää. Eihän sillain ole, joka asiaan pitää pystyä tarttumaan ja puhumaan siitä. Ei sellaista asiaa voi olla, mistä ei voisi keskustella.

Talvisota-teemasta Johannes Heinonen arvelee nyt kuitenkin kaiken sanottavansa tulleen valmiiksi. Hitlerin pusu Mannerheimin niskaan saattaa jäädä viimeiseksi kommentiksi.
Hän on miettinyt, siirtyisikö seuraavaksi jatkosotaan, mutta nyt tuntuu siltä, että sodat on sodittu. Kun maalauksiin liittyy runsaasti tekstejäkin, niin kaikki alkaa olla sanottu.

Itsenäisyys nyt vieläkin uhatumpi

Kuten jo aikaisemmin tuli todetuksi, Johannes Heinosen Talvisota-näyttelyn lähtökohta ei ole vuodessa 1939, vaan siinä, miten paljon se aika muistuttaa tätä nykyistä.

Heinosen mielestä Suomen itsenäisyyskin on nyt uhatumpi kuin koskaan, koska "Erkkolaiset ovat myyneet tai myymässä sitä EU:n liittovaltiolle", kuten hän toteaa näyttelynsä esittelytekstissä. Paljon on jo menetetty ja nyt vielä itsenäisyyden viimeisistä jäänteistä armeija halutaan alistaa Naton alaisuuteen niihin konflikteihin, missä amerikkalaiset tarvitsevat liittolaisiaan.

Maalauksessaan EU - yhteinen unelma Heinonen on ilmaissut mielipiteensä Euroopan unionista. Maalauksessa Hitler näyttää vieressään istuville Napoleonille ja Rooman keisarille taivaalle savuna muodostunutta Euroopan karttaa, koska vallattu Eurooppa oli heidän yhteinen unelmansa. Siihen he pyrkivät alistamalla ja valloittamalla kansoja sotavoimillaan.

- Nyt sama juttu on toteutunut, Heinonen sanoo.

- Kun EU:takin ajattelen, niin Natohan on seuraava askel. Ei mene kauan, kun sinne mennään. Sitten puhutaan ns. nopean toiminnan joukoista. Okei, sitten mennään ympäri maapalloa ja kaikessa on kyse vain siitä, että öljy loppuu ja ilmastonmuutos tulee. Täytyyhän Euroopalla ja Amerikalla olla se, millä ne ajavat omat etunsa. Sinne tämä minun mielestäni tähtää.

Eikö EU ole rauhanmiehenkin kannalta myönteinen asia, sillähän estetään valtioita sotimasta keskenään?

- Joo, se olisi ideana ihan hyvä. Mutta ei se tule toimimaan niin. Jos povaukset pitävät paikkansa, niin öljyä riittää kaksikymmentä vuotta ja siitä aletaan tappelemaan. Siitä tapellaan jo nyt. Ja jos ilmasto muuttuu siihen päälle, niin aseillahan täällä määrätään, että kuka asuu missäkin. Sitä vaan ei voi vielä sanoa kansalle. Niin minä sen näen.

Erkko manipuloi silloin ja nyt

- Ja jos ajatellaan Venäjää, niin puhutaan, että Nato tarjoaa Suomelle turvaa. Se on aivan päinvastoin. Kun me Natoon mennään, niin vaarassa ollaan, koska Nato uhittelee koko ajan Venäjää kohtaan. Sinne päin vyörytään eikä ne vyöry tänne päin niin kuin annetaan ymmärtää, Heinonen sanoo.

Kaksia vaaran vuosia Johannes Heinosen mukaan yhdistää yksi nimi, Erkko.

- Niin on. Helsingin Sanomat on iso manipuloija tässä maassa ja Erkko on sen takana.

Heinosen mielestä media on nyky-Suomessa valjastettu manipuloimaan kansaa. Media on se, joka aika pitkälle määrää, mitä ihmiset ajattelevat.

- Liikut ihmisten parissa, niin kyllä siellä puhutaan, mitä lööpeissä on puhuttu.

Yksi esimerkki mediavetoisesta ohjailusta on Johannes Heinosen mukaan se, että tasa-arvosta puhutaan pelkästään naisten tasa-arvona. Sitten hän naurahtaa, ettei tällaista saisi sanoa.

- Tasa-arvohan lähtisi ihmisestä, ei kummastakaan sukupuolesta, Heinonen kuitenkin sanoo.
Mutta ihmisten tasa-arvo vaatisi puuttumista taloudellisiin rakenteisiin ja se ei sovi. Pitää uhrautua kilpailukyvyn nimissä.

Sirkuslaiset eduskunnassakin

Köyhät eivät enää vaivaudu edes vaaliuurnille, koska politiikan uskottavuus on niin huono, Heinonen näkee.

- Lipposen demarit sen vei, olihan siinä Anderssonkin mukana, kun laman jälkeen alettiin leikata kaikkea. Kyllä ihmiset muistaa. Ja tälle nuorelle polvelle Erkko antaa uutta purtavaa.

Se on ihan leipää ja sirkushuveja nykyisin?

- Kyllä. Ja kun katsot eduskunnan kokoonpanoakin, niin eikö siellä puolet ala olla juuri näitä sirkuslaisia.

Juuri tämän takia Johannes Heinosen satiirisissa maalauksissa on monien "jormien" lisäksi iso joukko poliitikkoja. Tai iso ja iso.

Useimpien mallina näyttää olevan vihreä guru Osmo Soininvaara ja ylipäänsä puolueista vihreät on Heinosen lempikohde.

- Vihreät ovat minun mielestäni pettäneet pahiten. Tai eivät ne ole pettäneet, ne ovat muuttaneet systeemiään alkuperäisestä. Edelleen heillä on se alkuajan imago, mutta tämä on aivan eri puolue kuin mitä imago antaa ymmärtää. Väkisin mentiin hallitukseen, ja eikö jo luovuttu esimerkiksi ydinvoimakannasta, joka joskus oli kynnyskysymys.

Ollila on tympeä tyyppi

Talouselämän isot pojat loistavat poissaolollaan Heinosen poliittisesta satiirista. Eikö heitäkin pitäisi vähän kurmottaa?

- En minä tunne niitä, heistä näkee harvoin kuvia. Ollila on ainoa, mutta on niin tympeä tyyppi, että en mää viitti.

Maalauksesta katoaa idea, jos hahmo ei ole kaikkien tuntema. Vasta sitten ihmiset alkavat katsoa, että mitä. Silloin maalaus on onnistunut, kun se herättää keskustelua ja tunteita, Johannes Heinonen selittää.

Kimmokkeen maalauksilleen hän saa usein lukemastaan.

- Ei sen välttämättä tarvitse ottaa päähänkään, mutta jotenkin tulee sellainen, että aha, mitenkähän toikin nyt menee. Näen heti, että ei se noin mene, mitä kirjoitetaan tai sanotaan. Siitä se jää mieleen ja kehittyy pikkuhiljaa. Jos sama ihminen vielä toistaa samaa, niin sittenhän se on valmis.

Johannes Heinosen tuotantoon voi tutustua internetissä osoitteessa http://www.kolumbus.fi/johannesheinonen/

Heinosen Talvisota-näyttely 28. helmikuuta asti Saint Denis´n kolhoosissa, Aleksis Kiven katu 17 A 33, avoinna ma-to 8.30 - 16.30 ja pe 8.30 - 15.30.

torstaina, tammikuuta 10, 2008

Shokkihoitoa myös Suomessa? (Shock Doctrine, osa 4)

(Kansan Uutisten Viikkolehti 4.1. 2008)


KAI HIRVASNORO

Viikkolehden neliosaisessa sarjassa on kerrottu Naomi Kleinin hienosta kirjasta The Shock Doctrine. Kirja on kokonaisvaltaisuutta tavoitteleva katsaus siitä, miten demokratian nimiin vannovan markkinakapitalismin eteneminen on monta kertaa ollut riippuvaista rakenteellisesta väkivallasta.

Kleinin kirja ilmestyy suomeksi ennakkotietojen mukaan helmikuussa nimellä Tuhokapitalismin nousu WSOY:n julkaisemana.

Suomessa ei ole luonnonkatastrofeja, vallankaappauksia eikä muutakaan poliittista väkivaltaa. Mutta onko Suomessakin tästä huolimatta sovellettu tuhokapitalismia, tarjottu shokkihoitoa kansalle? Oliko 1990-luvun alun lyhyt, mutta erittäin syvä lama sellainen katastrofi, jota hyväksi käyttämällä myös Suomessa aidon shokkiterapian tapaan muutettiin yhteiskunta toiseksi?

Kriisitietoisuus oli
shokki suomalaisittain

Jos vaihtaa shokkiterapian tilalle sanan kriisitietoisuus, niin juuri näin näyttää tapahtuneen.

Vai mikä muu voisi selittää sen, että 1990-luvulla lähes kaikki valtion rahoittama toiminta on heikentynyt, ja kaventuneiden valtionosuuksien takia se on säteillyt myös kuntien ylläpitämiin palveluihin. Niinpä kaikinpuolinen tarveharkintaisuus on korostunut universalismin kustannuksella. Julkinen sektori on siirtynyt universalismista kohti marginaalisuutta. Valtio vetäytyy vastuustaan, kuten Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä ja sosiaalipolitiikan tutkija Anneli Anttonen totesivat teoksessa Suomalaista sosiaalipolitiikkaa (Vastapaino).

Sipilä ja Anttonen ennakoivat vuonna 2000 ilmestyneessä teoksessa, että julkisten palvelujen heikentyessä hyvin toimeentulevat alkavat suosia yksityisiä palveluja ja vaatia vastineeksi veronkevennyksiä. Joulukuussa 2007 julkaistun tutkimuksen mukaan yritykset ja järjestöt vastaavatkin jo kolmanneksesta sosiaalipalveluista. Yritysten potti lähes kolminkertaistui kymmenessä vuodessa.

Budjettikriisi
avasi oven

Raija Julkunen Jyväskylän yliopistosta oli ensimmäisiä, jotka laman jälkeen osoittivat sosiaalipolitiikan suunnan muuttuneen pysyvästi. Hänen kirjansa Suunnanmuutos - 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa (Vastapaino) ilmestyi maaliskuussa 2001.

Julkunen sanoi, että sama sosiaalipolitiikan kaventamisen malli toteutettiin kaikissa länsimaissa.

Lama oli tässä muutoksessa ehkä sillä lailla välttämätön, että se oikeutti karsinnan. On havaittu, että vaikka eliitit tavoittelevat sosiaalipolitiikan kasvun pysäyttämistä, niitä sitä on hyvin vaikea viedä läpi. Mutta akuutit budjettikriisit ovat tärkein sauma, jossa karsintaa voidaan toteuttaa, Julkunen sanoi Viikkolehden haastattelussa.

Kriisitunnelmaa käytettiin ihan suorasukaisestikin Suomessa täysin uudenlaisen politiikan välineenä. Nykyinen EVA:n toimitusjohtaja, silloinen valtiovarainministeriön ylijohtaja Sixten Korkman totesi, että työttömyyden uhka on mekanismi, joka pakottaa palkkasopeutumiseen, jos kustannusremonttia ei tulopolitiikalla saada aikaan.

”Kaikki eivät
ymmärrä...”

Kaikki tutkijat eivät pidä lamaa ja sen jälkeisiä valintoja ideologisina, vaan käytännön sanelemina pakkoina. Lapin yliopiston sosiologian professori Vesa Puuronen väitti vastaan kirjoituksessaan Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta tienhaarassa marraskuussa 2004. Hänen mukaansa kyse oli nimenomaan ideologioiden taistelusta.

Yhteiskunnan eliitti tavoittelee hyvinvointivaltion alasajoa. Hyvinvointivaltio on ollut ja on edelleenkin yhteiskunnan rakenteelliselta tasolta tarkasteltuna tulonjakojärjestelmä, joka ottaa parhaiten ansaitsevilta ja varakkaimmilta ryhmiltä ja antaa huonommin ansaitseville ja köyhemmille ryhmille. Tälle menolle pitäisi nyt saada loppu niiden mielestä, jotka ovat hyvinvointivaltiossa antavana osapuolena.

Laman jälkeinen pääministeri Paavo Lipponen vahvisti asian itse artikkelikokoelmassa Marginaalista ytimeen - Suomi Euroopan unionissa 1989 - 2003 (Tammi). Siinä hän arvosteli niitä, jotka olivat jääneet kiinni 1980-luvun saavutuksiin eivätkä ymmärtäneet hyvinvointivaltion perustuneen kestämättömään talousjärjestelmään.

Yhteiskuntapolitiikan professori Risto Heiskala Jyväskylän yliopistosta taas piti oikeutettuna kysymystä miksi yhdessä maailmanhistorian yltäkylläisimmistä yhteiskunnista pitäisi harjoittaa politiikkaa, joka lisää väestöryhmien välistä eriarvoisuutta sekä työn ja muiden elinolojen rasittavuutta, kirjassa Uusi jako (Gaudeamus) helmikuussa 2006.

Niin, miksi pitäisi? Ja voitaisiinko näin tehdä ilman kriisitunnelmaa eli shokkia pienemmässä mittakaavassa?

Ilmeisesti ei, koska valtiovarainministeriö sitä lietsoo perusteluna 2020-luvulla odottavat ongelmat.

tiistaina, tammikuuta 08, 2008

Optio Pinochet turvasi rosvokapitalismin Venäjällä (Shock Doctrine, osa 3)


(Kansan Uutisten Viikkolehti 28.12. 2007)
Kapitalismin tulo Neuvostoliiton jälkeiselle Venäjälle turvattiin verellä ja raudalla. Shokkiterapeutit iskivät talousuudistuksilla ja tykkitulella, jonka kohteina olivat niin parlamentti kuin Tshetshenian kansakin.
KAI HIRVASNORO
Neuvostoliiton viimeisen presidentin Mihail Gorbatshovin tunteiden on täytynyt kulkea vuoristorataa kesällä 1991. Hän oli niittänyt uudistuksillaan mainetta ja kunniaa lännessä Nobel-palkintoa myöten.
Mutta osallistuessaan ensimmäistä kertaa johtavien teollisuusmaiden G7-kokoukseen Lontoossa heinäkuussa 1991 vastaanotto ei ollutkaan sankarin. Muut valtiojohtajat vaativat nopeita ja rajuja talousuudistuksia ehtona Neuvostoliiton lainoille. Velkahelpotuksista ei ollut tietoakaan, vaan myös kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki panivat Gorbatshovin selkä seinää vasten. Talouden ”uudistaminen” ei riitä, vaan se on mullistettava Chicagon poikien oppien mukaan.
Läntisten demokratioiden talouslehdet säestivät. Gorbatshovin on käytettävä voimaa ja avattava taloutta samalla tavalla kuin Chilen diktaattori Augusto Pinochet, vaadittiin aivan avoimesti.
Jeltsin avasi oven
shokkiterapialle
Mihail Gorbatshovista ei tullut Neuvostoliiton Pinochetia. Vuoden lopussa hänen oli luovuttava paikastaan. Neuvostoliitto tuli tiensä päähän 16 vuotta sitten. Uudella Venäjällä vallan otti Boris Jeltsin, joka sai parlamentilta vuodeksi lähes diktaattorin valtuudet. Hän kokosi ympärilleen nuorten talousleijonien ryhmän, jota sanomalehti Nezavisimaja Gazeta vertasi Chicagon poikiin. Lehti ennakoi, että Venäjän talous tullaan tasapainottamaan shokkiterapiaa käyttäen.
Talousuudistuksia johti Jegor Gaidar. Yhdysvallat palkkasi syksyllä 1992 Gaidarin tiimin tueksi joukon lakimiehiä ja ekonomisteja Harvardin yliopistosta. Yliopiston kansainvälisen osaston johtaja Jeffrey Sachs oli toiminut Jeltsinin neuvonantajana jo tämän presidenttikauden alusta.
Yksityistäminen
yllätyshyökkäyksenä
Ensimmäisenä askeleena Jeltsinin hallinto lievensi hintojen sääntelyä, koska ”hintojen vapauttaminen panisi kaiken oikeille paikoilleen”, kuten presidentti perusteli asiaa.
Jo viikko Gorbatshovin eron jälkeen uudistajat käynnistivät maan 225 000 yrityksen yksityistämisen. Hanketta kuvattiin Chicagon koulukunnan yllätyshyökkäykseksi.
Yllätystä tarvittiin vastarinnan nujertamiseksi, sillä Venäjälläkin orastava demokratia oli talouden vapauttamisen suurin este. Kommunismin kaatumisesta huolimatta vuoden 1992 mielipidetiedustelussa 67 prosenttia venäläisistä kannatti tuotannon järjestämistä osuuskunnittain täyden yksityisomistuksen sijaan. 79 prosenttia katsoi, että valtion on pidettävä yllä täystyöllisyyttä. Tässä mielipideilmastossa demokraattinen keskustelu ja päätöksenteko talouden suunnasta olisi merkinnyt Gaidarin vallankumouksen kaatumista.
Shokkidoktriini oli siis ainoa mahdollinen vaihtoehto.
”Jeltsin rikkoi
perustuslakia”
Boris Jeltsin rauhoitteli kansan mielialoja. Ensimmäiset puoli vuotta on vaikeaa, mutta sitten Venäjä aloittaa nousun maailman talousmahtien kärkinelikkoon.
Todellisuudessa miljoonat neuvostoliittolaiseen keskiluokkaan lukeutuneet ihmiset menettivät elinikäiset säästönsä. Miljoonat työläiset jäivät myös pitkiksi aikaa ilman palkkaa. Kolmannes kansasta vajosi köyhyysrajan alapuolelle ja yksityinen kulutus laski vuodessa 40 prosenttia.
Myös maan poliitikkojen oli pakko reagoida. Maaliskuussa 1993 Jeltsinin erityisvaltuudet peruutettiin. Boris Jeltsin syytti parlamenttia kapinasta ja julisti maahan hätätilan, joka palautti hänen valtaoikeutensa. Perustuslakituomioistuin päätti äänin 9-3 Jeltsinin ylittäneen valtuutensa ja rikkoneen perustuslakia.
Lännen silmissä Boris Jeltsin oli vapauden ja demokratian puolustaja, parlamentti taas nähtiin kovan linjan kommunistien viimeisenä rintamana, joka yrittää estää demokraattiset uudistukset.
Keväällä 1993 parlamentti hyväksyikin budjetin, joka ei noudattanut IMF:n linjauksia. Jeltsin järjesti kansanäänestyksen parlamentin hajottamisesta ja tulkitsi saaneensa siihen valtuudet.
Julkisuuteen vuodatettiin sopivasti tieto, että IMF on perumassa 1,5 miljardin lainan, koska se on tyytymätön Venäjän kehitykseen.
Päivää myöhemmin Boris Jeltsin otti käyttöön ”Pinochetin option”: Hän antoi asetuksen parlamentin hajottamisesta. Kaksi päivää myöhemmin äänin 636-2 parlamentti erotti Jeltsinin.
Venäjällä olisi ehkä päädytty kompromissiin. Sekä parlamentti että Jeltsin eroavat ja järjestetään uudet vaalit. Mutta samaan aikaan Puolasta kantautui hälyttävä vaalitulos. Äänestäjät olivat rankaisseet omassa maassaan shokkiterapiaa harjoittanutta Solidaarisuutta. Sama tulos uhkasi Venäjälläkin.
Tykkituli pelasti
Venäjän kapitalismin
4. lokakuuta 1993 armeija alkoi Boris Jeltsinin määräyksestä tulittaa Venäjän parlamenttia. Naomi Klein kirjoittaa Shock Doctrine -teoksessaan kommunismin kaatuneen Neuvostoliitossa ilman, että laukaustakaan ammuttiin. Mutta Chicago-tyylinen kapitalismi tarvitsi tykkitulta suojakseen. Päivän tulituksessa kuoli viisisataa ihmistä ja tuhat loukkaantui. Vastaavaa väkivaltaa ei Moskovassa ollut koettu lokakuun 1917 jälkeen.
Vaikka Venäjällä puhutaan Pinochetin optiosta, eivät Chilen ja Venäjän tiet aivan yksi yhteen kulkeneet. Augusto Pinochet teki ensin vallankaappauksen, murskasi demokraattiset instituutiot ja laittoi sitten talouden shokkiterapialle.
Boris Jeltsinin järjestys oli toinen. Ensin hän uudisti talouden ja demokratian, mutta pystyi turvaamaan talousuudistuksensa vain lakkauttamalla demokratian ja tekemällä kaappauksen.
Sota pelasti taas yhden
epäsuositun johtajan
Länsi osoitti tukeaan Jeltsinille. Yhdysvallat lähetti ulkoministeri Warren Christopherin esiintymään yhdessä Jeltsinin ja Gaidarin kanssa.
Kaappauksen jälkeisessä sekavassa tilanteessa Boris Jeltsinin taloustiimillä oli vapaat kädet panna toimeen budjettileikkauksia, poistaa hintakontrolli peruselintarvikkeiltakin sekä jatkaa yksityistämistä nopeutetussa tahdissa. Maan kansallisomaisuus jaettiin pikavauhtia entisten kommunistisen puolueen eliittivirkailijoiden ja läntisten sijoittajien kesken. Venäjälle syntyi rikkaiden oligarkkien luokka.
Uudesta Venäjästä vaurastuneilla oli vain yksi huoli. Jeltsinin suosio oli niin matalalla, että onnen ajat olivat ehkä päättymässä seuraaviin vaaleihin. Kuka tahansa muu ainakin hidastaisi rosvokapitalismin etenemistä. Joulukuussa 1994 Boris Jeltsin turvautui epäsuosittujen johtajien taattuun keinoon. Neuvonantajat kehottivat häntä aloittamaan pienen voittoisan sodan, joka nostaisi presidentin kannatusta.
Mutta Tshetshenian kapinaliikkeen kukistaminen ei nostanut hänen kannatustaan tarpeeksi. Jeltsin oli vuoden 1996 vaaleissa niin heikoilla, että joukko pankkiireja kehotti julkisesti perumaan presidentinvaalit. Jeltsin kuitenkin pääsi toiselle kaudelle. Oligarkit rahoittivat hänen vaalikampanjaansa sadalla miljoonalla dollarilla ja tarjosivat yksityisillä tv-kanavillaan 800 kertaa kilpailijoita suuremman media-ajan.
Kiitokseksi Boris Jeltsin pani tuulemaan. Öljy-yhtiöitä ja metalliteollisuutta myytiin pilkkahintaan yksityisille sijoittajille. Tuloja siirrettiin yksityispankkeihin, mm. Mihail Hodorkovskin Menatepiin ja niillä liikemiehet ostivat itselleen myyntiin tulevaa valtion omaisuutta.
Vuonna 1998 Venäjän talous romahti. Jeltsin ja oligarkkien omaisuus olivat taas vaarassa.
Syyskuussa 1999 Venäjää koetteli terrori-iskujen sarja. Useita kerrostaloja räjäytettiin keskellä yötä ja niissä kuoli lähes 300 ihmistä. Syyllisiksi löydettiin nopeasti tshetsheenit. Tuore pääministeri Vladimir Putin käynnisti kostoiskut välittömästi.
Lähes tyhjästä noussut entinen KGB-upseeri sai Jeltsiniltä vallan vuoden 1999 viimeisenä päivänä. Boris Jeltsin sai vastalahjaksi syytesuojan niin korruptiolta kuin parlamentin pommittamiseltakin.
”Rosvokapitalismi
tappoi kymmeneksen”
Naomi Klein toteaa, että harvoin on rauhan oloissa saatu niin suurta vahinkoa aikaan kuin läntisen kapitalismin tukemalla Boris Jeltsinin Venäjällä. Tshetshenian sodissa kuoli 100 000 ihmistä. 80 prosenttia maatiloista teki konkurssin ja 70 000 tehdasta suljettiin. 74 miljoonaa venäläistä eli alle köyhyysrajalla kun heidän määränsä ennen shokkiterapiaa oli kaksi miljoonaa.
Kahdeksassa vuodessa saatiin aikaan 72 miljoonaa köyhää.
Vaikka energian hinnan nousu 2000-luvulla on parantanut tilannetta, oli Venäjällä viime vuonnakin virallisten tilastojen mukaan 715 000 koditonta lasta. Huumeongelmaisten määrän on sanottu lisääntyneen 900 prosentilla. Aidsiin sairastuneita on miljoona, kun heitä oli 50 000 vuonna 1995.
Moskovalainen akateemikko Vladimir Gusev on todennut rosvokapitalismin tappaneen kymmenen prosenttia kansasta. Väkiluku Venäjällä väheneekin 700 000 vuodessa.