tiistaina, heinäkuuta 29, 2008

Perestroikan huippuvuosi 1987

(Kansan Uutisten Viikkolehti 25.7. 2008)


Anatoli Tshernjaevin päiväkirja vuodelta 1987 kertoo enimmäkseen toiveikkuudesta Neuvostoliiton uudistamisessa. Takaiskut olivat vasta edessä.

KAI HIRVASNORO
kai.hirvasnoro@kansanuutiset.fi

Mihail Gorbatshovin ulkopoliittisena avustajana toiminut Anatoli Tshernjaev pitää jälkikäteen katsottuna vuotta 1987 Neuvostoliiton uudistusten parhaana vuotena. Entistä ulkoministeriä Andrei Gromykoa lukuunottamatta vanha neuvostokaarti oli pääosin siivottu eläkkeelle. Yhteiskunnan vaatimista uudistuksista, perestroikasta, puhuttiin ennakkoluulottomasti ja vapaasti. Avoimuus, glasnost, oli täyttä totta.

Silti Tshernjaevin aikalaisarvion mukaan Neuvostoliiton uudistaminen eteni usein toivottoman takkuisesti. Suurin toivein odotettu kesäkuun 1987 keskuskomitea jäi lähinnä julistusten asteelle eikä perestroika näyttänyt tuottavan kansan kaipaamia tuloksia.

Tshernjaeville valkeni vuoden 1987 aikana, ettei kommunistisesta puolueesta ole tarvittavan muutoksen etujoukoksi, vaan jopa keskuskomitean sisällä, mutta varsinkin puolueen alemmilla johtotasoilla riitti haluttomuutta ja vastarintaa muuttaa oikeasti mitään.

Anatoli Tshernjaev esittää puolueen sisärenkaasta käsin näkemyksensä perestroikan kolmannesta vuodesta vuoden 1987 päiväkirjassaan, jonka englanninkielinen käännös on ilmestynyt George Washingtonin yliopistossa sijaitsevassa turvallisuuskysymyksiin keskittyvässä arkistossa.

Viikkolehti on kertonut Tshernjaevin päiväkirjoista aiemmin 17.11. 2006 (Näin alkoi perestroika) ja 27.7. 2007 (Näin NKP lopetti SKP:n asioihin sekaantumisen.)

Anatoli Tshernjaev oli työskennellyt pitkään NKP:n kansainvälisellä osastolla, kunnes Mihail Gorbatshov rekrytoi hänet yhdeksi lähimmistä avustajistaan.

Vuoden 1987 päiväkirja on valitettavan suppea. Tammikuun parista merkinnästä hypätään suoraan kesäkuuhun. Tästä huolimatta uusinkin päiväkirjajulkaisu on taas kiinnostava kurkistus suuren maan kohtalonhetkien kulissien taakse.

”Poikkeuksellinen hahmo
Venäjän historiassa”

Anatoli Tshernjaevin oma suhtautuminen Mihail Gorbatshoviin vaihtelee jälleen rajattomasta ihailusta tuskastumiseen tämän varovaisuuden takia.

Hän on tuonut maahamme suuren aikakauden. Ja hänestä itsestään on kasvamassa todella poikkeuksellinen hahmo koko Venäjän historiassa, Tshernajaev kuvailee Gorbatshovia 6. kesäkuuta 1987.

Kuukautta myöhemmin Tshernaev tuskailee, ettei Gorbatshov vieläkään pysty tekemään täyttä pesäeroa menneisyyden virheisiin. Pääsihteerin arvio stalinismin kaudesta on vesittynyttä.

Hän (Gorbatshov) pelkää, että häntä tullaan syyttämään nimien tahraamisesta ja nihilistisestä suhtautumisesta menneisyyteen. Ehkä kyseessä on vaistomainen varovaisuus: koska hän aikoo etääntyä kauas siitä sosialismista, joka meillä on ollut ja on, hän pitää taktisesti tarpeellisena olla ottamatta liikaa etäisyyttä siihen, mitä ennen on tehty riippumatta siitä, mitä silloin tehtiin, Tshernjaev kuitenkin ajattelee parhain päin.

Rust nöyryytti
Neuvostoliittoa

Vuoden 1987 nöyryytyksiin kuului nuoren saksalaisen Mathias Rustin lento Cessna 172 -pienkoneella Neuvostoliittoon ja laskeutuminen Moskovan Punaiselle torille. Skandaalin johdosta ilmavoimien päällikkö Aleksander Koldunov ja puolustusministeri Sergei Sokolov erotettiin 30. toukokuuta politbyroon kokouksessa.

Elokuussa politbyroossa jo vitsailtiinkin tapauksesta ja ehdotettiin Rustin luovuttamista oikeudenkäyntiin Saksaan, koska nuorukainen oli omien sanojensa mukaan vain halunnut tavata Gorbatshovin.

Pilailu Rustin tapauksella ja ehdotus hänen vapauttamisestaan raivostuttivat neuvostojohtajan, Tshernjaev kuvailee:

...se oli provokaatio. Meillä on 150 upseeria oikeudessa. Olemme erottaneet puolustusministerin. Ja minkä vuoksi? Ehkei olisi tarvinnut? Ja nyt antaisimme hänen mennä? Ei. Demokratia ei ole lapsellista avuttomuutta. Hän rikkoi lakejamme kolme kertaa (ylitti rajan luvatta, lensi ilmakäytävien ulkopuolella, laskeutui asutulle alueelle.) Häntä on rangaistava lain mukaan. Onko tutkinta päättynyt? On. Tulkoon oikeudenkäynti. Hän saa yhdestä kymmeneen vuotta.

Lentoharrastaja Mathias Rust tuomittiin syyskuussa 1987 pidetyssä oikeudenkäynnissä neljäksi vuodeksi työleirille. 432 päivän kuluttua hänet vapautettiin ja palautettiin Länsi-Saksaan.

”Työttömyys on
hyväksyttävä”

Avoimesta keskustelusta uudessa Neuvostoliitossa saatiin näyttöä, kun taloustieteilijä Nikolai Shmelev julkaisi Novy Mir -lehdessä artikkelin, jossa hän ruoti kovin sanoin Neuvostoliiton talouden surkeaa tilaa ja vaati siirtymistä kohti markkinasosialismia. Shmelev totesi, että esimerkiksi työttömyys on hyväksyttävä jatkossa.

Ennenkuulumaton vaatimus nostatti vanhoillisissa piireissä jonkin verran parranpärinää, mutta ei mitään sen kummempaa sen enempää Shmeleviä kuin kirjoituksen julkaissutta lehteäkään vastaan.

Myöhemmin itse Mihail Gorbatshov antoi hyväksyntänsä Shmeleville:

Tällaisiakin ihmisiä tarvitaan. Meidän kaikkien on opittava käyttämään aivojamme ja lakattava hermoilemasta. Ja meidän on opittava olemaan lyömättä ihmisiä vaikka emme pitäisikään siitä, mitä he sanovat.

Päänvaivaa
lounaspuheesta

Leonid Brezhnevin pysähtyneisyyden kauden poliitikoista jäljellä oli enää entinen ulkoministeri Andrei Gromyko, joka oli joutunut jättämään paikkansa ulkoministerinä vuonna 1985 ja hoiti nyt viimeistä vuotta muodollista korkeimman neuvoston puheenjohtajan virkaa.

Anatoli Tshernjaevin päiväkirjan mukaan Gromyko toi aina silloin tällöin tuulahduksen vanhoista ajoista ja Mihail Gorbatshov halveksi häntä. Kun Gromyko yritti ottaa kantaa kansainvälisiin kysymyksiin, hänen puheensa oli kuin ilmaa.

Andrei Gromykoon liittyi heinäkuussa 1987 episodi, jossa vanha ja uusi ottivat jälleen kerran mittaa toisistaan neuvostoyhteiskunnassa ja myös Gorbatshovissa.

Länsi-Saksan liittopresidentti Richard von Weizsäcker oli vierailulla Neuvostoliitossa ja ohjelmaan kuului lounas Andrei Gromykon kanssa. Saksalaisen lounaspuhe oli kaksi kertaa pidempi kuin isäntänsä.

Ajan käytännön mukaan tärkeät puheet julkaistiin kokonaisuudessaan neuvostolehdistössä, mutta nyt Gromyko määräsi avustajiaan lyhentämään von Weizsäckerin puheesta puolet pois ja siitä poistettiin nimenomaan neuvostoliittolaiselle kiusalliset osat, joissa esimerkiksi vihjattiin Berliinin muurin purkamiseen.

Saksalaiset kyselivät, miksi heidän presidenttinsä puhe on julkaistu lyhennettynä, kun niin ei ole tehty toisten länsijohtajienkaan puheille.

Anatoli Tshernjaev sai puheluja neuvostovaikuttajilta: Häpäisemme jälleen kerran itsemme, he valittivat.

Tshernjaev valitti asiaa myös Gorbatshoville, joka oli kiusaantunut. Hän oli ilmeisesti siunannut Gromykon vaatimuksen puheen sensuroinnista näkemättä sitä ollenkaan.

Avustajakollegansa Aleksander Jakovlevin kanssa Tshernjaev päätti, että von Weizsäckerin koko puhe julkaistaan Izvestija-lehden liitteessä Nedelja, mutta vahinko oli jo tapahtunut: Länsilehdistössä ”sensuuri” oli jo huomattu.

Tapaus oli vähäpätöinen, mutta kuvastaa, millaisten asioiden kanssa suurvallan uudistajat joutuivat käymään jatkuvaa kamppailua.

Andrei Gromyko kuoli heinäkuussa 1989.

Muutoshaluttomuus
jarrutti perestroikaa

Vuoden 1987 päiväkirjan jälkiarviossa Anatoli Tshernjaev nimittää vuotta perestroikan huippukohdaksi. Ja glasnostista oli tullut todellista avoimuutta, ei pelkkä hallitsevan puolueen iskusana. Yhteiskuntaan oli syntynyt kokonaan uusi ilmapiiri.

Tshernjaevin mukaan Mihail Gorbatshov uskaltautui ottamaan etäisyyttä marxilais-leniniläisiin dogmeihin ja analysoimaan, mihin sosialismi todellisuudessa on johtanut maan. Gorbatshov oli Tshernjaevin mukaan täynnä uskoa ja optimismia omiin mahdollisuuksiinsa, mutta ensimmäiset epäilyksenkin siemenet alkoivat itää. Hän luotti vain lähimpiin liittolaisiinsa.

Vastarinta perestroikaa kohtaan oli Tshernjaevin mukaan vuonna 1987 alempien johtajien muutoshaluttomuutta, ei vielä poliittis-ideologista luonteeltaan. Kansalaisten pettymys sen vähäisiin tuloksiin alkoi myös tulla näkyviin ja se nostatti passiivisuutta.

1987 alkoi tulla näkyviin sekin, että Mihail Gorbatshovia arvostettiin enemmän lännessä kuin kotimaassaan.

Vuonna 1987 pilveksi Gorbatshovin taivaalle nousi myös Boris Jeltsin, Tshernjaev kertoo, mutta ei valitettavasti kuvaa sen enempää kaksikon ensimmäisiä yhteenottoja kulissien takana.

maanantaina, heinäkuuta 28, 2008

Jotain hämärää Sieppijärven suoralla


Markku Ropponen: Suruaika päättyy,Kuhala. Tammi 2008. 326 sivua..

Markku Ropposen uutuuskirjan ottaa ensin käteensä. Takakannen tekstin luku. Hypistelyä ja kääntelyä.

Nautintoa täytyy pitkittää ennen syöksymistä itse tekstiin, koska sitten se loppuu lyhyeen. Kirja on luettava heti ja seuraavaa joutuu odottamaan taas vuoden.
Eloisan dekkaritekstin erikoismies Ropponen ampuu tämän kesän uutuudellaan napakymppiin. Yksityisetsivä Otto Kuhalan seitsemäs juttu on hauska, traaginen, pikkuisen jännittävä, syvästi inhimillinen ja loppuun asti mysteerinsä säilyttävä viihdepaukku, josta ei heikkoa kohtaa löydy.

Jos ei sitten se, että Ropponen on sijoittanut tarinansa alkusyksyyn ikään kuin ilkkuakseen kesälomalaiselle, että onnen hetket ovat katoavaisia.

Ja katoavaista on Otto Kuhalankin onni, siihen ovat saaneet Ropposen kirjojen lukijat tottua. Suomen romanttisimman yksityisetsivän sydän on räytynyt lemmenpuuhien ajettua karille moneen kertaan. Ja kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, nyt Kuhalaa koetellaan enemmän kuin kertaakaan aiemmin. Lemmenloma ihanan Anniinan kanssa päättyy Sieppijärven tiellä kohtalokkaasti. Miten, sitä ei päähän kolhittu Kuhala pysty tajuamaan.
Vähän toinnuttuaan Kuhala palaa kaverinsa Perttu Kanen kanssa pohjoiseen. Josko muistikuvat palautuisivat siellä, missä ne menivätkin.

Ja siitä päästäänkin supisuomalaisiin länkkäritunnelmiin. Muukalainen saapuu kaupunkiin, joka kantaa sisällään synkkiä salaisuuksia...
Suruaika päättyy, Kuhala on totuttua tummempaa Markku Ropposta. Miten muuten voisi ollakaan, kun kirjan ensimmäisen kahdenkymmenen sivun aikana lauletaan ensin rakkauden korkeaveisua ja sitten menetetään kaikki. Kielivirtuoosina Ropponen osaa kirjoittaa mustimmatkin tunteet ihmeen letkeästi.

Ja meille kaikille Otto Kuhalasta huolestuneille on niin sykähdyttävää, kun ihana Annukka Maaheimo palaa kuvioihin.

perjantaina, heinäkuuta 25, 2008

Bushille murhasyyte?


(Kansan Uutisten Viikkolehti 18.7. 2008)

KAI HIRVASNORO

Puolen vuoden kuluttua se on varmasti ohi. Yhdysvaltain uusi presidentti astuu virkaansa 10. tammikuuta 2009. George W. Bushin katastrofaaliset kahdeksan vuotta ovat takana ja edessä poliittisten kirjojen vyöry, joissa tehdään tiliä maailman yhden kaikkien aikojen huonoimman presidentin aikakaudesta.
Yleinen mieliala ainakin Euroopassa vaikuttaa siltä, että uuden presidentin kanssa tullaan kyllä toimeen. On valinta sitten John McCain tai Barack Obama, parannus entiseen vaatii valovuoden mittayksikökseen.
Bush teki jäähyväiskiertueen Eurooppaan kesäkuussa. Häneen suhtauduttiin sinä, mikä hän onkin; menneisyyden mies.
* * *
George W. Bush on ns. rampa ankka, mutta eihän hänen aikakautensa pääty kuin veitsellä leikaten ensi tammikuussa.
Tätä mieltä on ainakin Vincent Bugliosi, kalifornialainen tähtisyyttäjä. Hän julkaisi toukokuussa 352-sivuisen syytekirjelmän Bushia vastaan ja vaatii presidentille tuomiota ensimmäisen asteen murhasta.
Vincent Bugliosi ei ole ihan kuka tahansa päähänpiston saanut höyrypää. Hän on tehnyt työnsä Los Angelesin piirikunnan syyttäjänvirastossa ja voittanut 21 murhaoikeudenkäyntiä häviämättä yhtään. Bugliosin tunnetuin juttu oli hippimurhaaja Charles Manson.
Vincent Bugliosin syyte Bushia vastaan on kirja, joka tekee hyvin kauppansa Yhdysvalloissa. Yksi syy on kirjan aihe, toinen Bugliosin maine. Hänen Manson-jutusta kirjoittamansa Helter Skelter on edelleen kaikkien aikojen myydyin todellista rikosta käsittelevä kirja.
* * *
Vincent Bugliosin syytteessä ei sinänsä ole mitään uutta, ei ainakaan Viikkolehden lukijoille. Hän osoittaa, että Yhdysvallat hyökkäsi Irakiin valheiden voimalla ja sen vuoksi 4 000 amerikkalaista on kuollut. Lisäksi ainakin 100 000 irakilaista on kuollut sodan aikana, mutta Bush vain hymyilee poikamaista hymyään.
* * *
Todisteista George W. Bushia vastaan ei ole pulaa, mutta tässä vain kaksi niistä:
1) Ensimmäisessä Irakia ja Saddam Husseinia koskevassa puheessaan kansakunnalle Bush sanoi 7. lokakuuta 2002 Saddamin joukkotuhoaseiden olevan välitön uhka Yhdysvalloille. Hyökkäys voi tapahtua "minä päivänä tahansa."
Bugliosin mielestä Bush olisi oikeussalissa liemessä jo tämän lausunnon vuoksi, sillä kuusi päivää aiemmin hän ja hänen hallintonsa sai CIA:lta kansallisen turvallisuusarvion (National Intelligence Estimate), jossa kaikki 16 amerikkalaista tiedusteluvirastoa toteaa, ettei Saddamista ole välitöntä uhkaa ja että uhkaksi hän muodostuu vasta, jos tuntee, että Yhdysvallat on hyökkäämässä.
Toisin sanoen Irakista tulee uhka vasta, jos se pakotetaan itsepuolustukseen.
Eli Bush ilmiselvästi valehteli Yhdysvaltain kansalle.
* * *
2) On myös olemassa Bushin, ja hänen puudelinsa Tony Blairin kannalta hyvin raskauttava muistio, joka koskee näiden kahden hallinnon avainhenkilöiden neuvotteluja Valkoisessa talossa 31. tammikuuta 2003, siis vain kaksi kuukautta ennen hyökkäystä.
Blairin ulkopoliittinen neuvonantaja David Manning kirjoitti neuvottelusta muistion, ja sen mukaan Bush ja Blair epäilivät tammikuussa hyvin vahvasti joukkotuhoaseiden löytymistä Irakista. Ja silti kaksi kuukautta myöhemmin he menivät sotaan joukkotuhoaseiden vuoksi.
Manningin muistion mukaan Bush oli niin hermostunut, että hän pohti Saddam Husseinin provosoimista hyökkäämään itse. Provokaation välineenä olisi käytetty YK:n tunnuksin varustettavaa amerikkalaista lentokonetta. Jos Saddam tulittaisi sitä, YK:n turvallisuusneuvosto myöntyisi sotaan.
* * *
Koska George W. Bush on rampa ankka, hänestä ei juuri kirjoiteta Suomen lehdissä. Kiinnostavat kohteet ovat muualla.
Bushin hallinnosta tulee kuitenkin kaiken aikaa ilmi uutta karmaisevaa tietoa. Yhden paljastuksen mukaan Pentagon pysäytti viime kesänä varapresidentti Dick Cheneyn, joka halusi hyökätä ilmateitse Iranin vallankumouskaartin joukkoja vastaan.
Toinen löytyy Yhdysvaltain Irakin joukkoja komentaneen kenraali Ricardo Sanchezin muistelmista A Soldier´s Story. Siinä Sanchez kuvaa videokonferenssia, johon hän osallistui yhdessä Irakin väliaikaishallinnon johtajan Paul Bremerin, Bushin, ulkoministeri Colin Powellin ja puolustusministeri Donald Rumsfeldin kanssa huhtikuussa 2004.
Siihen asti leppoisasti sujunut miehitys oli mennyt mönkään ja sunnit olivat täydessä kapinassa Fallujahin kaupungissa.
Miten reagoi maailman mahtavin mies?
"Potkikaa niitä perseelle! Jos joku yrittää pysäyttää marssin kohti demokratiaa, me etsimme ja tapamme heidät! Meidän oltava kovempia kuin helvetti", Bush pauhasi.
George W. Bushin murhasyyte on kaukainen haave. Mutta haaveita pitää olla.

torstaina, heinäkuuta 17, 2008

Rahalla ei ole moraalia (Hetket jotka jäivät 16)

"Tämä on Wall Street ja tämä päivä on minulle tärkeä, koska huomenna, heinäkuun neljäntenä aion tienata ensimmäisen miljoonani."

Kertoja elokuvan Pahan pauloissa (1948) avauksessa on Joe Morse (John Garfield), laitonta numeropeliä pyörittävän Tucker-nimisen gangsterin lakimies.

Pahan pauloissa oli Joseph McCarthyn vainojen tärkeimmän ohjaajauhrin Abraham Polonskyn ensimmäinen elokuva ja myös viimeinen yli 20 vuoteen.

Tässä elokuvassa Polonsky osoitti armottomammin kuin kukaan toinen, että rikos on vain tavallisen liike-elämän vasenkätinen muoto. Määritelmä tosin liittyy vasta kaksi vuotta myöhemmin nähtyyn Asfalttiviidakkoon. Mutta Abraham Polonskylle finanssikapitalismi oli rikollisuutta siinä kuin tavallisemmatkin konnantyöt.

Pahan pauloihin elokuvassa joutuva Joe Morse on rahan ja ahneuden sokaisema lakimies. Isoveli Leo on kouluttanut hänet, mutta jäänyt itse pieniin ympyröihin häviäjän rooliin. Huonoa omatuntoa paikatakseen Joe houkuttelee väkisin myös Leon suurten rahojen ääreen. Mutta Leo ei voi sittenkään ryhtyä vääryydellä hankittuun rahaan.

Leo: Minulla ei ole käyttöä tässä kurjassa bisneksessä hankitulle rahalle, Joe. En halua sitä. Enkä myöskään Tuckerin rahoja.

Joe: Rahalla ei ole moraalia.

Leo: Mutta minulla on, Joe. Huomasin, että minulla on.

Pahan pauloissa myös päättyy Joen kertojaääneen:

"Löysin veljeni ruumiin kuilun pohjalta, minne he olivat heittäneet hänet kivien sekaan... jokeen... kuin likaisen maton, jota kukaan ei halua. Hän oli kuollut ja minusta tuntui, että olin tappanut hänet. Käännyin mennäkseni antautumaan. Jos mies voi elää näin pitkään ja päättyä tällä tavalla kuin roska, jotain on kamalalla tavalla vialla ja sen on loputtava tavalla tai toisella.. Ja minä päätin auttaa.

torstaina, heinäkuuta 10, 2008

Miksi et pelaisi vähän pasianssia? (Hetket jotka jäivät 15)


Raymond Shaw on hienoin, rohkein, lämpimin ja paras ihminen, jonka olen koskaan tuntenut.
Joukko Korean sodassa vankeina olleita amerikkalaisia vastaa automaattisesti näin aina, kun heiltä kysytään sotasankari Raymond Shawsta (Laurence Harvey). Oikeasti kaikki inhosivat tätä muodollisuuksista kiinni pitävää upseeria.
Toinen monesti toistuva lause John Frankenheimerin mestarillisessa vakoiluelokuvassa Mantshurian kandidaatti (1962) kehottaa Raymondia pelaamaan vähän pasianssia.
Mantshurian kandidaatissa nähdään kommunistien harjoittamaa aivopesua ja ääliömäinen amerikkalainen oikeistosenaattori. Se ei asetu mihinkään lokeroon. Ilmassa on suuri salaliitto, trilleriä, perhedraamaa, kauhua ja romantiikkaa. Kaikkea yhtä aikaa.
Bennet Marco (Frank Sinatra) on yksi Shawn joukkueen miehistä, joka näkee toistuvasti elokuvahistorian merkillisimmän painajaisunen. Hän ryhtyy selvittämään Shawn salaisuutta.
Shawn isäpuoli on tuo Joseph McCarthyn innoittama idioottisenaattori John Iselin (James Gregory), joka tähtää Shawn äidin (Angela Landsbury) taustatyöllä vähintään USA:n varapresidentiksi. Vastassa on liberaalisenaattori Thomas Jordan (John McGiver), joka vannoo pysäyttävänsä Iselinin etenemisen hinnalla millä hyvänsä.
Rouva Iselin: Jos Johnia esitetään ehdokkaaksi ensi viikon puoluekokouksessa, yritätkö estää?
Jordan: Sinä tietenkin lasket leikkiä.
Rouva Iselin: Minä en vitsaile.
Jordan: Aiotko todella saada Johnin presidenttiehdokkaaksi?
Rouva Iselin. En, siihen me emme pysty. Mutta hänellä on hyvät mahdollisuudet kakkospaikalle. Olen vastannut kysymykseesi, mutta sinä et minun. Yritätkö estää?
Jordan: Yrittäisinkö estää? Käyttäisin joka omistamani sentin ja kaiken, minkä voin lainata estääkseni sinua. On ihmisiä, joiden mielestä John on vain pelle, mutta minä en kuulu heihin. Halveksin John Iselinia ja kaikkea, mitä iselinismi edustaa. Vaikka John olisi Neuvostoliiton agentti, hän ei voisi tehdä suurempaa vahinkoa tälle maalle.

torstaina, heinäkuuta 03, 2008

Stieg Larssonin Millennium-sarjan täydellinen päätös


Stieg Larsson: Pilvilinna joka romahti. Suomentanut Marja Kyrö. 698 sivua. WSOY.
KAI HIRVASNORO
Siinä on kolme osaa, yhteensä 1850 sivua ja se on paras koskaan kirjoitettu rikosromaani. Sillä vaikka Stieg Larssonin Millennium on trilogia, niin käytännössä kyseessä yksi yhtenäinen tarina.

Sarjan finaali, Pilvilinna joka romahti on täydellinen ja täyteläinen päätös tarinalle, joka alkoi muodoltaan klassisena salapoliisiromaanina Miehet jotka vihaavat naisia ja jatkui toiminnallisella Tyttö joka leikki tulella -kirjalla.

Pilvilinna joka romahti on puolestaan hyytävä poliittinen trilleri. Täysin puskista jännityskirjailijana markkinoille tullut toimittaja Stieg Larsson osoitti taitojaan laajalla skaalalla. Varsinaisesti hänet tunnettiin Ruotsissa rasismia ja äärioikeistoa vastustaneena toimittajana. Jännäreitä hän kirjoitti eläkepäiviensä turvaksi.

Ja kyllä turvaa onkin kertynyt. Maailmalla menestynyttä sarjaa on myyty jo viisi miljoonaa kappaletta. Mutta Larsson ei kirjan menestyksestä nauti. Hän kuoli sydänkohtaukseen vain 50-vuotiaana ennen kuin ensimmäinenkään kirjoista ehti ilmestyä. Nyt perikunta riitelee hänen tuottamistaan miljoonista. Stieg Larsson itse aikoi jättää omaisuutensa uumajalaiselle kommunistiyhdistykselle.

Sankaritoimittaja Mikael Blomqvistin ja kummallisen hakkerin Lisbeth Salanderin tarina päättyy näyttävästi ja ehkä liiankin auvoisesti. Kaikki pahat saavat palkkansa.

Pilvilinna alkaa suoraan siitä, mihin edellinen romaani päättyi. Lisbeth Salander kiidätetään sairaalaan luoti päässään yhdessä isänsä Aleksander Zalatsenkon kanssa, jolla on kirveeniskemä kasvoissaan. Isä ja tytär ovat yrittäneet tappaa toisensa.

Jo edellisessä romaanissa kävi selväksi, että väärällä nimellä Ruotsissa elänyt Zalatsenko on 1970-luvulla Neuvostoliitosta Ruotsiin loikannut sotilastiedustelun agentti. Nyt Larsson räväyttää hänen tarinansa lukijalle heti kirjan alussa. Ruotsin salaisessa poliisissa toiminut huippusalainen ja laiton Sektio on suojellut ja käyttänyt Zalatsenkoa kaikki vuodet. Hänen salaisuutensa säilyttämiseksi Lisbeth Salander tuomittiin väärin perustein pakkohoitoon 12-vuotiaana. Ja siksi Salander kantaa kaunaa koko maailmalle.

tiistaina, heinäkuuta 01, 2008

Vankien kidutus alkoi Afganistanista


Jo ennen Abu Ghraibia olivat Bagram ja Kandaharin lentokenttä Afganistanissa. Vankien hakkaaminen jopa kuolemaan asti pääsi vauhtiin, kun presidentti George W. Bush lakkautti kaikki säännöt sotavankien kohtelusta.


KAI HIRVASNORO

Tapahtumat Abu Ghraibin vankilassa Irakissa toivat maailman tietoon, että Yhdysvallat kiduttaa terrorismin vastaisessa sodassa ottamiaan vankeja.

Mutta jo ennen Abu Ghraibia raakaa kidutusta harjoitettiin sodan ensimmäisessä vaiheessa Afganistanissa. Brutaaleinta vankien kohtelu oli Neuvostoliiton entisessä lentotukikohdassa Bagramissa, joka sijaitsee 30 kilometrin päässä Kabulista. Yleisintä kidutus oli Yhdysvaltain tukikohdassa Kandaharin lentokentällä.

Uusimmat tiedot presidentti George W. Bushin valtakauden pimeistä puolista tulivat julkisuuteen Yhdysvalloissa kesäkuussa. Maan suurimpiin lehtikustantamoihin kuuluvan McClatchyn sanomalehtien ryhmä julkisti silloin kahdeksan kuukautta kestäneen tutkintansa tulokset.

Toimittajat haastattelivat entisiä vankeja sekä entisiä vartijoita ja kuulustelijoita. Monet entiset vangit kertovat jutussa kokemuksistaan omilla nimillään ja kuvillaan. Kertomuksista syntyvän kokonaiskuvan mukaan Bagramin tukikohta oli säännönmukaisen kidutuksen keskipiste ainakin 20 kuukauden ajan alkaen loppuvuodesta 2001, jolloin Yhdysvaltain johtama liittouma kukisti Afganistania hallinneet talibanit.

Varoitus kovin
rangaistus

Yksikään kidutukseen syyllistynyt amerikkalainen ei ole saanut merkittävää rangaistusta teoistaan. Kahden vangin tappamiseen osallistunut kapteeni on ainoa upseeri, joka on saanut edes varoituksen toiminnastaan.

Yksi monista tarinansa kertoneista on Nazar Chaman Gul, afgaani, joka oli vangittuna Bagramissa yli kolme kuukautta vuonna 2003. Oman arvionsa mukaan hänet hakattiin viiden päivän välein. Sen jälkeen Gul oli vankina Guantanamossa kolme vuotta.

Virallisen tutkinnan mukaan Nazar Chaman Gul ei kuulunut sen enempää al-Qaidaan kuin talibaneihinkaan. Vangitsemisensa aikaan hän toimi Yhdysvaltain tukeman Afganistanin hallituksen leivissä polttoainevarikon vartijana.

Gul pidätettiin talossa, jossa hän oli vieraisilla. Amerikkalaiset tunkeutuivat taloon kilpailevasta heimosta tulleen vihjeen perässä. Gul sekoitettiin saman nimiseen mieheen.

Kidutus oli kosto
terrori-iskuista

Lehtiryhmän haastattelemien vartijoiden mukaan vankeja hakattiin rutiininomaisesti kostona 9/11-terrori-iskuista. Kun vangit saapuivat Bagramiin ja huppu poistettiin päästä, he näkivät ensimmäiseksi suuren Amerikan lipun ja New Yorkin poliisilaitoksen virkamerkin muistutukseksi tapahtumista 11. syyskuuta 2001.

Vangeista kuitenkin vain harvalla oli yhteyksiä al-Qaidaan.

Väkivalta Bagramissa saavutti huippunsa joulukuussa 2002, jolloin amerikkalaiset sotilaat hakkasivat kaksi afgaanivankia kuoliaiksi. Vankeja oli piesty jalkoihin niin brutaalisti, että ruumiinavauksen suorittaneen armeijan oikeuslääkärin mukaan heidät olisi jouduttu amputoimaan, jos he olisivat jääneet henkiin.

Vakavimman syytteen Dilawar-nimisen vangin kuolemasta sai tavallinen sotilas Willie Brand, joka myönsi lyöneensä vankia ainakin 37 kertaa. Spesialistin arvoista Brandia uhkasi 11 vuoden vankeustuomio, mutta ainoaksi rangaistukseksi jäi arvon alentaminen tavalliseksi sotilaaksi.

Yleinen käytäntö oli ripustaa vangit käsistään roikkumaan ja sitten hakata heidät. Vankeja myös huputettiin samalla tavalla kuin Abu Ghraibissa. Heitä potkittiin. Viitteitä saatiin myös raiskauksista.

Bush lakkautti
lait vangeilta

Asiantuntijoiden mukaan Yhdysvallat rikkoi todennäköisesti kansainvälisiä lakeja sotavankien kohtelusta. Yhdysvaltain oma sotarikoslaki tuntee jopa kuolemanrangaistuksen kyseisistä väärinkäytöksistä.

Afganistanissa säännöt eivät kuitenkaan olleet voimassa. Presidentti George W. Bush kielsi helmikuussa 2002 talibaneiksi ja al-Qaidan jäseniksi epäillyiltä sotavangin statuksen. Näin Bushin hallinto loi tilan, jossa mitkään lait eivät päteneet.

Vielä vuonna 2006 Bush onnistui painostamaan kongressia alentamaan sotarikoksen kynnystä, mikä teki syytteiden nostamisesta entistäkin vaikeampaa.

Bagramin kiduttaja
Abu Ghraibiin

Samoin kuin Abu Ghraibissa, Afganistanissa vangeista vastanneet vartijat ja kuulustelijat olivat täysiä amatöörejä alallaan. Kesästä 2002 kevääseen 2003 kaikki Bagramissa työskennelleet vartijat olivat Cincinnatissa sijaitsevan 377. sotilaspoliisikomppanian reserviläisiä. Suuri osa kuulustelijoista taas oli Utahin kansalliskaartilaisia.

Kuria ja järjestystä tukikohdassa ei juuri tunnettu. Moni työvuoro jäi väliin ankaran juopottelun takia.

Yhtään kapteenia korkea-arvoisempaa upseeria ei ole haastettu oikeuteen tapahtumista kahdessa sotavankilassa. Kuulustelijoita Bagramissa johtanut kapteeni Carolyn Wood sai kesällä 2003 siirron Abu Ghraibiin, jossa samanlainen vankien kiduttaminen käynnistyi melkein välittömästi.

Carolyn Wood on edelleen aktiivipalveluksessa Yhdysvaltain armeijassa.