torstaina, huhtikuuta 09, 2009

Kirjailija, poliisi Marko Kilpi ja huomiotalouden varjopuoli


Marko Kilven toinen kirja Kadotetut on kuvaus koulusurmien taustatekijöistä. Dekkari lavenee vaikuttavaksi aikalaisromaaniksi.
KAI HIRVASNORO
Uusimman asennetutkimuksen mukaan yhteiskunnan toimijoista suomalaiset luottavat kaikkein eniten poliisiin. Yksi suosion syy saattaa johtua tällaisista uuden polven poliisimiehistä kuin vanhempi konstaapeli Marko Kilpi Kuopiosta. Hän on täydellinen vastakohta komediaelokuvien tyhmän poliisin perushahmolle. Mies analysoi yhteiskunnallisia ilmiöitä ymmärrettävämmin kuin tusina sosiologeja.

Analyysejä Marko Kilveltä kysytään, koska hän kirjoittaa poliisintyön ohella julmetun hyviä rikoskirjoja. Esikoinen, Jäätyneitä ruusuja, voitti heti arvostetun Vuoden johtolanka -palkinnon vuosi sitten. Mitä voittaakaan vielä paljon parempi Kadotetut (Gummerus), joka ilmestyi maaliskuussa?

Kilpi kirjoittaa osin samoista teemoista, joista kertoo KOM-teatterin Kalavale. Mikä on tämä polttava halu tulla julkkikseksi? Sitä joutuu pohtimaan vanhempi konstaapeli Olli Repo, kun Kuopiossa katoaa ensin entinen Big Brother -kilpailija ja sitten aivan tavallisia perhetyttöjä.

Marko Kilpi ei kuitenkaan pysähdy Big Brotheriin. Kadotettuihin vaikuttivat vahvasti Jokelan ja Kauhajoen koulusurmat. Niissäkin avaintekijä oli julkisuus, myös mahdollisuus valtavaan kansainväliseen julkisuuteen.

Surmaajan kuvan
julkaisu paikallaan

Hän miettii pitkään kysymystä, saako koulusurmaajan kuvan julkaista lehdessä. Yhtä hyvää vastausta ei ole, mutta Kilven mielestä saa.

– Joskus surmaaja saattaa muuttua kiehtovammaksi, jos kuvaa ei näytetä. Se tekee hänestä sellaisen myyttisen hahmon, joksi surmaaja itsekin haluaa tulla. Voi olla, että kuvan julkaiseminen on parempi vaihtoehto.

– Kyllä näissäkin asioissa totuuden pitäisi tulla julki – kuinka väärin se teko on ja minkälaisista ongelmista tekijä kärsii. Että näitä juttuja seuraavalle naperollekin tulisi selväksi, että nämä ovat sairaan mielen aikaansaannoksia, Kilpi painottaa.

Yhteiskunnan
ytimessä

Marko Kilpi on aina ollut kiinnostunut yhteiskunnallisesta vaikuttamisesta, mutta ei politiikasta. Poliisintyö jos mikä toteuttaa vaikuttamisen tarvetta, koska siinä vasta ollaankin yhteiskunnallisten ongelmien ytimessä, hän sanoo.

– Siinä näkee, minkälaisia vaikutuksia eri ratkaisuilla on. Se on myös mahdottoman hyvä tähystyspaikka, koska poliisi näkee asioita, joista tavallinen kansa saattaa kuulla vasta puolen vuoden päästä.

Kilpi ei esimerkiksi yllättynyt tippaakaan maaliskuisesta kohu-uutisesta, jossa porilaiseen kouluun tehdyssä ratsiassa otettiin 14-16 -vuotiaita nuoria kiinni huumerikoksista. Myös Helsingissä peruskoulun yläasteella on viime vuoden puolella tehty samanlainen ratsia.

– Vanha juttu. Nytkö vasta ruvetaan havahtumaan, että meillä on tällaisiakin ongelmia? hän ihmettelee.

– On tyypillinen alaikäisten tai nuorten ongelma, että tietyt asiat nousevat trendiksi. Joskus imppaaminen nostaa päätään ja sitten taas laskee.

Marko Kilpi on varma, että jos vastaavia ratsioita tehtäisiin enemmän, niin tyhjin käsin ei tarvitsisi tulla pois. Ei joka koulussa levitetä huumeita, mutta siellä täällä levitetään.

Elokuvamiehestä
poliisimieheksi

Marko Kilven Olli Repo on entinen mainosmies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Marko Kilpi itse on entinen elokuvamies, joka myöhemmällä iällä ryhtyi poliisiksi. Poliisina hän on toiminut kymmenen vuotta.

Kilpi opiskeli käsikirjoittajaksi. Suurelle yleisölle suunnattu toimintakomedia oli viimeistä silausta vaille valmis kuvauksiin, kun rahoitus yllättäen kaatuikin. Jos elokuva olisi tehty, se olisi valmistunut juuri siinä saumassa, jossa suomalainen elokuva alkoi uudelleen kiinnostaa yleisöä 1990-luvun alussa.

Pari muutakin käsikirjoitusta jäi suunnitteluasteelle. Kipinä näytelmäelokuvaan hävisi ja Marko Kilpi vaihtoi alaa. Hän pyrki ja pääsi poliisikouluun.

Elokuvallisia intohimojaan hän on kuitenkin toteuttanut dokumentin saralla. Ylen TV2-kanavalla, ”kakosella” sanoo kuopiolainen, on Pohjantähden alla -sarjassa esitetty muun muassa Viimeinen kaahaus (2003), joka kertoo Kuopion Väinölänniemessä kolmen nuoren kuolemaan johtaneesta auto-onnettomuudesta sekä Piispaa kyydissä (2006), jossa Kuopion piispa Wille Riekkinen vietti perjantain yövuoron poliisipartion matkassa.

Julkisuusko
poistaa ongelmat?

Marko Kilven Kadotetut-romaanin takakannessa lukee, että nuoriso kerjää huomiota, mutta kukaan ei näe.

Romaanin aihetta kokeneen poliisimiehen ei tarvinnut kaukaa etsiä. Niin ylitsepursuavia ilmiöitä huomiotalous ja julkisuuden jano ovat tässä ajassa. Ja kun otsikoihin on kerran päästy, siellä pysyminen edellyttää niin räikeitä puheita ja tekoja, että 1960-luvun agraari-Suomessa syntynyttä hirvittää.

Vielä Kilven lapsuudessa kalakukkokaupungin vuotuinen kohokohta taisi olla Puijon talvikisat, mutta tänään nuorison villitsevät esimerkiksi Idols-karsinnat. Periaatteessa tässä ei Kilven mielestä ole mitään ongelmaa, onpahan tullut uusia mahdollisuuksia.

Mutta se häntä askarruttaa, että aina vain nuoremmat pyrkivät julkisuuden valokeilaan ja heillä on kypsymätön käsitys siitä, mitä se julkisuus sitten tuo mukanaan.

– Kuvitellaan, että julkisuus on joku viisastenkivi. Talents-ohjelmassa 14-vuotias tyttö sanoi haluavansa kuuluisaksi, koska sen jälkeen ei ole ongelmia.

– Jotkut niissä karsinnoissa uskovat vankkumattomasti omiin kykyihinsä. Kun ne eivät riitäkään, niin se tuottaa toisille kauhean suuria järkytyksiä. Kun ollaan hyvin herkässä vaiheessa, niin ovatko ne pikkuisen liian suuria pettymyksiä ja elämänkokemuksia? Kilpi pohtii.

Kaikki haluavat osansa mediatrashista, he tahtovat pyrstötähdiksi suoraan Siwan kassoilta ja videovuokraamojen hyllyjen välistä, hän kirjoittaa romaanissaan.

Kadotetuissa yksi tällainen julkisuusnarkomaani on Stetson, joka on suunnitellut tekevänsä elämäntyönsä Suomen ärsyttävimpänä miehenä.

– Kyllä tällaisia henkilöitä on, jotka erottuvat muista jos ei muulla, niin sillä ärsyttämisellä. En näkisi, että tämä hahmo on hirmu kaukaa haettu. Se on tapa olla tuolla julkisuudessa.

Elämän realiteetit
monelle liikaa

Marko Kilpi on työssään joutunut miettimään, mikä tämän päivän nuorten elämästä tekee niin vaikeaa. Pari vuotta sitten sattui nuorten miesten tekemiä itsemurhia kasautumaksi asti. Hänen mukaansa ne eivät suoraan liittyneet julkisuushuumaan, mutta osin sama mekanismi saattoi vaikuttaa taustalla:

– Parikymppinen kaveri ottaa yhtäkkiä auton alleen ja ajaa päin rekkaa. Taustalla ei ole suuria ongelmia, vaan teko vaikuttaa täysin impulsiiviselta. Siellä oli nuoria isiä, joilla oli lainarahalla ostettu hieno auto. Työssäkäyviä, mutta ei niin hohdokkaassa ammatissa.

– Tuli mietittyä, että mikä näitä oikein vaivaa. Yksi johtopäätös oli, että eivätkö nämä ole kestäneet pettymyksiä eivätkä vastuuta, kun pitää pikkuhiljaa alkaa kantaa vastuuta toisistakin. Elämässä pitääkin ponnistella, että saa jotain. Selkäranka henkisellä puolella katkeaa, kun elämän realiteetit tulevat vastaan.

– Tämä on suoraan suhteutettavissa niihin ihmisiin, jotka yrittävät hakea huomiota. Kun eivät saa, niin sillä saattaa olla hyvinkin vakavia seurauksia.

Kilpi miettii, että virtuaalitodellisuudessa voi tekeytyä keneksi tahansa ja tehdä mitä vain. Oikeassa elämässä sen sijaan pitää pärjätä omillaan, ja siitä voi koitua melkoinen ristiriita.

”Ei kerkiä
kun on töitä”

Kadotetut-romaani ei ala julkkiksilla, vaan lasten seksuaalisella hyväksikäytöllä. Tekijä jää kiinni, mutta uhrien vanhemmilla ei ole aikaa tulla hakemaan heitä kotiin. On kiirettä töissä.
Tapaus perustuu tositapahtumiin.

– Meillä oli muutama vuosi sitten koululaisten huumejuttu. Vanhempia pyydettiin tulemaan mukaan kuulusteluihin, koska heidän lapsiaan kuulusteltiin rikoksesta. Vanhemmat sanoivat, että ei kerkiä kun on töitä.

– Herää kysymys, mitä pitää tapahtua, että keritään. Että työ ei olekaan tärkeämpää kuin oma lapsi. Tämä on totisinta totta ja aika järisyttävääkin.

...lapset, joiden vanhemmat ovat päihdeongelmaisia, ja lapset, joiden vanhemmat panostavat uraansa tavallista painokkaammin, oireilevat tismalleen samalla tavalla. He jäävät paitsi samoista asioista. He jäävät ilman huomiota, heillä ei ole rajoja, ei juuri rakkautta, eikä heidän peräänsä kukaan huutele, vanhempi konstaapeli Olli Repo miettii kirjassa.

Jos lapsen oireilu sitten muuttuu käytännön pahoiksi teoiksi, samat vanhemmat eivät usko, että meidän lapset.

– On hyvin yleistä, että jos on epäily huumausaineongelmasta, niin se kielletään viimeiseen asti.

Yksi ajan ilmiö on sekin, että kun lapset aiheuttavat ongelmia koulussa, niin se pitää näyttää toteen hirveän tarkkaan ennen kuin vanhemmat kutsutaan paikalle. Marko Kilven mukaan hyvin yleinen ilmiö on kiistää jyrkästi kaikki ja syyttää koulua tai kavereita.
Koulumurhat huomiotaloutena
Marko Kilpi: Kadotetut. Gummerus. 2009. 396 sivua
Kuopiolaisen kirjailija-poliisi Marko Kilven toinen romaani ei ole ”dekkari.” Kadotetut on mitä suurimmassa määrin tarkkanäköinen aikalaisromaani Suomesta tässä ja nyt. Se, että tapahtumat nähdään konstaapeli Olli Revon silmin ei asiaa muuksi muuta.

Kirja on varsinainen runsaudensarvi ottaessaan kantaa ajan ilmiöihin. Siitä löytyvät lööppitalouden pikkujulkkiskulttuurin varjopuolet, uravanhempien välinpitämättömyys ja yleensä elämän välineellisyys.
Näistä kaikista Kilvellä on paljon painavaa sanottavaa, mutta romaanin varsinainen mestarillisuus syntyy siitä, miten hän yhdistää eri ainesosat parin viime vuoden koulusurmiin. Marko Kilpi kuvaa uskottavan tuntuisesti sitä taustaa, josta joukkomurhaajat ovat päätyneet äärimmäisiin tekoihinsa.

Olli Repo pohtii itsekseen, miksi 2000-luvulla kauhistuttavimmat pahantekijät ovat keskenkasvuisia lapsia. Miksi mitään tällaista ei ole koskaan aikaisemmin ollut ihmiskunnan historiassa?

Samaa on miettinyt moni muukin ja vastauksiakin on saatu. Marko Kilven romaani on uusia näkökulmia avaava analyysi, joka täydentää akateemista tutkimusta.

Sanotun jälkeen on painokkaasti todettava, että silti Kadotetut on tietysti ennen kaikkea romaani, ja hyvä onkin. Vuosia vaiennut Matti-Yrjänä Joensuu on saanut arvoisensa jatkajan Harjunpäälleen.

Suomalaisten yhteiskunnallisten ”dekkarien” helmasynti on tarinan ja sanoman punoutuminen vain vaivalloisesti yhteen. Monella kirjailijalla on paljon sanottavaa ja tärkeitä huomioita, mutta huonompi taito nivoa näistä kiinnostava kokonaisuus.

Marko Kilvellä on tuo taito. Vaikka Olli Repo pohtii koko matkan tätä kummallista aikaa, kirja myös etenee rivakasti ja kuljettaa lukijaa uusiin yllättäviin suuntiin. Kadotetut on näitä hyviä poliisiromaaneja, joita on todella vaikea jättää kesken ennen viimeistä pistettä.

Kai Hirvasnoro